Runot
Tuula Hämäläinen: Tuulenkantaja. Kulttuurivihkot. 67 s.
Tuula Hämäläisen tarina ei ole suomalaisen runouden tyypillisin, mutta inspiroiva se on. Erikoissairaanhoitajana työskennellyt Hämäläinen alkoi kirjoittaa runoja 2000-luvun alkupuolella käytyään useilla luovan kirjoittamisen kursseilla, esimerkiksi Risto Ahdin opissa Oriveden opistolla. Ensimmäisen kustannussopimuksensa hän solmi eläkeiässä.
Vuonna 2017 julkaistun esikoisteoksen Parhaita päiviä ovat yöt (Sanasato) jälkeen Kulttuurivihkot-kustantamo on julkaissut Hämäläiseltä kuusi kirjaa.
Tuottelias tekijä on nopeasti, sivussa huomion polttopisteestä kehittynyt yhdeksi uuden runouden huipuista, erityisesti kollegoiden arvostamaksi kirjoittajaksi. Teoksista voi päätellä, että kirjoittamisen ohella yhtä tärkeää saavutuksen kannalta on ollut lukeminen.
Hämäläisen runous on kokonaisuus, elävää kirjoitusta, jonka äärelle palaa mielellään. Yksikään kirjoista ei sellaisenaan ole erityinen merkkiteos, mutta niissä on runouden tradition koulima ääni.
Hämäläisen tyylissä tunnistaa sekä viime vuosisadan modernistien että uudempien tekijöiden vahvan vaikutuksen. Hänen äänensä löytyy jostain Gunnar Björlingin, Eeva-Liisa Mannerin ja Harri Nordellin välisestä maastosta, koetellusta mutta tekijälle vaikeakulkuisesta, jossa kaikille yhteistä todellisuutta sanoitetaan uusilla, entistä tarkemmilla tavoilla. Tälle runoudelle tyypillistä on, että se saa minän ja maailman rajat liukenemaan.
Lukijalle Hämäläinen on paikoin haastava, mutta ei missään nimessä vaikea runoilija. Kryptisemmästä lauseesta esimerkiksi käy uuden Tuulenkantaja-teoksen avaus: ”Maailma on teonsana, mitä et sano?”
Tällaiset lauseet askarruttavat positiivisella tavalla, ja parhaimmillaan jäävät kummittelemaan taustalle lukemisen ajaksi. Maailmaa tehdään sanomalla, jolloin tärkeää on miettiä, mitä yleensä jää sanomatta – ja ehkä sanoa juuri se. Tuulenkantajassa tämä pyrkimys on onnistunut.
Runot ovat monin tavoin ankkuroituneita arkeen, mutta samalla näyttävät välähdyksiä syvemmästä todellisuudesta sen taustalla. Esimerkiksi muistelu lapsena halutuista asioista, jotka eivät tuoneet tyydytystä, kääntyy tämän lauseen myötä eksistentiaaliseksi: ”tulevaisuus oli tilaa joka alkoi täyttyä”.
Runoilijan taikavoima on kenties kirjoittaa lapsuuden tila ja aika esiin vuosienkin jälkeen.
Paikoin Tuulenkantajassa noustaan jopa petolinnun perspektiiviin, jossa ihmisen pyrinnöt näyttävät mitättömiltä. Haukankatse on silti vain yksi tapa nähdä – syvimmiltään pienimmälläkin detaljilla on tässä runokirjassa väliä.
Aiemmin mainitsemieni runoilijoiden tavoin Hämäläinen kykenee näyttämään välähdyksiä ja vaikutelmia todellisuudesta ilman suodattimia. Erityisen vaikuttavia ovat lyhyet, paikoin raa’an rehelliset henkilökuvaukset, joissa luonnostellaan muutamalla rivillä tavaraa ja ihmissuhteita hamstraava tuttava tai monin tavoin sairausaddikti, kuten tässä:
”Sara piinaa tuttavapiiriä sairauksillaan / kiitää lääkäriltä toiselle / nousee portaat / yläkertaan / kysyäkseen vältteletkö sinä minua? // en, minä lepään”.
Hämäläisen runoissa on kyse myös moraalista: mitä on ottaa vastuu teoistaan ja sanoistaan tässä sekavassa, kauniissa ja nopeasti ohi virtaavassa maailmassa? Ainakin on eksyttävä ensin, että voi jollakin lailla löytää perille – ja muotoilla omanlaisensa vastauksen.
Tuulenkantajan kokonaan ilman otsikoita ja isoja alkukirjaimia kirjoitetut runot eivät tee itsestään suurta numeroa. Kirja on niin hauras ja avoin, että saattaa jäädä kokonaisuutena turhankin huokoiseksi.
Ainakin minulle se kuitenkin vaikuttaa Hämäläisen tähänastisen uran huipulta – ja samalla teokselta, josta kelpaa aloittaa tuotannon lukeminen käänteisessä järjestyksessä.