”Patriarkaatti valtaa aivojamme kuin virus.”
Niin amerikkalaiskirjailija Melissa Febos kertoo naispuolisen ystävänsä puuskahtaneen, kun tämä huomasi käyttäytyneensä miehen seurassa taas kerran omien arvojensa vastaisesti, omia tarpeitaan vähätellen ja miestä miellyttääkseen.
Tietokirjoittamisen apulaisprofessorina Iowan yliopistossa työskentelevä Febos on kirjoittanut muistelmia ja esseeteoksia muun muassa heroiiniaddiktiostaan, selibaatistaan ja työskentelystään maksullisena dominana. Hän kirjoittaa myös omasta elämästä kirjoittamisen voimasta ja siitä, mitä ylipäänsä on olla nainen tai tyttö.
Tyttöys on Febosin mukaan usein pimeämpää aikaa kuin haluaisimme tunnustaa. Tytöt opetetaan pienestä pitäen sysäämään syrjään oman turvallisuutensa, onnellisuutensa, vapautensa ja nautintonsa, jos ne ovat ristiriidassa muiden, erityisesti poikien ja miesten, tarpeiden kanssa. Samalla heidät vieraannutetaan omasta voimastaan.
Tätä hän pohtii huhtikuun puolivälissä suomeksi ilmestyneessä esseekokoelmassaan Mitä on olla tyttö (suom. Suvi Kauppila, Atena). Muistelmallisia elementtejä reportaasiin ja kulttuurikriittiseen esseistiikkaan yhdistelevästä teoksesta tuli julkaisuvuonnaan 2021 arvostelumenestys ja bestseller, ja se sai muun muassa kriitikkoyhdistys National Book Critics Circlen vuotuisen kritiikkipalkinnon.
Kirjassaan Febos kertoo kokeneensa kehonsa esimurrosikään asti ilonlähteeksi ja villien tunteiden tyyssijaksi. Elämänvoima oli sisällä kiemurteleva sähköjohto, joka ”satoi kipinöitä kuin hurrikaanin hajottama voimalinja”.
Olemisen lainalaisuudet muuttuivat, kun Febosin puberteetti alkoi 10–11-vuotiaana. Valistuneen feministiäidin kotiin tuomat oppaat kertoivat vain kehon muutoksista, eivät siitä, kuinka koko ympäristön suhtautuminen tyttöön muuttuu.
Febosin keho kehittyi naiselliseksi jo ennen teini-ikää. Se, mikä näytti onnistumiselta ulkonäkönormien täyttämisessä, tuntui hänestä rangaistukselta.
Pojat ja miehet alkoivat suhtautua hänen kehoonsa seksualisoituna omistusesineenä, jota saattoi kommentoida, hinkata ja kouria ilman lupaa. Naapurinpoika syljeskeli hänen päälleen. Osa tytöistä huoritteli ja soitteli häirintäpuheluita.
Pikkuhiljaa Febos sisäisti ajatuksen, että hänen kehonsa ei ole hänen. Väliä ei ollut sillä, mitä keho tunsi tai mihin se pystyi, vaan sillä, miltä se muista näytti ja tuntui. Maailma tuntui pakkosyöttävän ajatusta, että naisen voimaa on voimasta ja omasta tahdosta luopuminen.
Febos on haastatellut kirjaansa varten myös muita tyttöyttä pohtineita ihmisiä.
”Olen voinut samaistua toisten naisten tarinoihin. Tavallisuutemme havaitseminen on itsessään ollut korjaavaa”, Febos kirjoittaa esipuheessaan.
Esseissään Febos keskustelee feminististen ajattelijoiden, filosofien ja yhteiskuntateoreetikoiden tekstien kanssa samaan tapaan kuin esimerkiksi amerikkalaisesseistit Maggie Nelson ja Adrienne Rich tai suomalaiskirjailija Susanna Hast teoksissaan.
Febosin mukaan viha ja pelko naisen seksuaalisuutta ja voimaa kohtaan on muurattu tuntemamme kulttuurin perustaan. Incelit eli tahdonvastaisessa selibaatissa olevat, naisille kaunaa kantavat miehet ovat vain jäävuoren huippu.
Naisten mieltämisellä miesten omaisuudeksi on pitkät perinteet vähintään antiikin Rooman ajoista alkaen. Alistavat asenteet elävät sitkeässä.
Febos poimii esimerkkejä myös romaaneista ja elokuvista. Populaarikulttuuri on vuosikymmeniä toistanut tarinaa, jossa omaehtoinen seksuaalisuus koituu naisen tuhoksi. Selvimmin tämä näkyy kauhuelokuvista tutussa troopissa, jossa seksuaalisesti aktiivisin tyttö tai nainen murhataan ensimmäisenä, ja viimeisenä jää eloon seksuaalimoraaliltaan ”puhtoisin” tyttö tai nainen.
Sosiaalisen median aikakaudella seksuaalisen häpäisyn mahdollisuudet ovat moninkertaistuneet. Febos viittaa valtavaan määrään tapauksia, joissa teini-ikäinen tyttö on tehnyt itsemurhan saatuaan huonon maineen seksin, häneen kohdistetun seksuaalisen väkivallan tai intiimien videoiden tai valokuvien levittämisen vuoksi.
Vaikka monet teoksen teemat ovat feministisistä keskusteluista tuttuja, Febos kutoo kokemuksistaan ja lukemastaan omintakeisen kiinnostavia kirjallisia räsymattoja.
”Viha ja pelko naisen seksuaalisuutta kohtaan on muurattu kulttuurimme perustaan.
Erityisen mieleenpainuva on ajatus patriarkaalisesta Panopticonista. Panopticon oli yhteiskuntateoreetikko Jeremy Benthamin 1700-luvun loppupuolella suunnittelema vankilakaava, jossa ikkunallista valvontatornia ympäröivät ikkunalliset vankisellit. Tornissa valvova vartija ei pysty tarkkailemaan kaikkia vankeja kaiken aikaa, mutta vangit tottuvat jatkuvan tarkkailun mahdollisuuteen.
Vastaavasti nykyajan patriarkaalisessa kulttuurissa useimpien naisten tietoisuudessa asuu panoptinen miestarkkailija, jonka katseen ja tuomiovallan kohteena he ovat, Febos toteaa.
Hän itsekin kertoo jakautuneensa jo tyttönä kahtia, tarkkailijaan ja tarkkailtuun. Pitkään hän kuvitteli, että jos tarkkailijaosan kontrolli herpaantuisi, tapahtuisi kauheita: ”Tulvisin huoneeseen ällöttävintä itseäni kuin virtapiikki tai hajonnut saostussäiliö: päästelisin kurkkuääniä, vääntäisin itseni groteskeihin asentoihin, paljastaisin itsestäni petomaisia totuuksia.”
Aikuisuuden kynnyksellä Febos alkoi paeta paineitaan huumeisiin.
Aloitettuaan työt maksullisena dominana Melissa Febos koki, että pystyi vihdoin hyödyntämään ehdollistumistaan miehen katseelle ja sai siitä kerrankin taloudellisen korvauksen. Dominana hän myös oppi ensimmäistä kertaa puhumaan suoraan rajoista ja suostumuksesta.
Työ kuitenkin vahvisti Febosin tunnetta siitä, että hänen kehollaan on arvoa vain muiden käyttöesineenä. Jatkuvien katseiden kohteena oleminen murensi myös tunnetta oikeudesta yksityisyyteen.
Kun Febosin ikkunan taakse ilmaantui öinen stalkkeri, joka puhui uhkaavia rivouksia, hän ei ilmoittanut poliisille, koska syytti vaistomaisesti itseään. Lopulta hän muutti muualle asumaan, niin kuin oli tehnyt myös hänen vastaavaa kokenut ystävänsä.
Febos pitää erittäin haitallisena kulttuurissamme yleistä tapaa hämärtää rajaa vaaran ja romantiikan, seksuaalisen väkivallan ja seksin välillä. Hänen mukaansa esimerkiksi Takaikkunan ja American Beautyn kaltaiset elokuvat ohjaavat miehiä uskomaan, että vainoaminen ja tirkistely ovat hyväksyttäviä ja toimivia kosiskelumuotoja. Samalla ne ohjaavat naisia epäilemään vaistojaan ja ajattelemaan vainoavaa huomiota positiivisena asiana.
James Stewart ja Grace Kelly Alfred Hitchcockin elokuvassa Takaikkuna vuodelta 1954.
Melissa Febos on ponnistellut pitkään purkaakseen mielensä patriarkaalisen ohjelmoinnin. Siinä häntä on auttanut pitkä terapia, queer-identiteetti, rakkaussuhde nykyisen vaimonsa Donika Kellyn kanssa — ja kirjoittaminen.
Uusimmassa, suomentamattomassa esseekokoelmassaan Body Work: The Radical Power of Personal Narrative Febos käsittelee yleisemminkin omasta elämästä kirjoittamisen voimaa, olipa genrenä omaelämäkerta, muistelmat, autofiktio, essee tai jokin muu. Hän ottaa kantaa usein esitettyyn väitteeseen, jonka mukaan omasta elämästä kirjoittaminen on kirjallisesti yhdentekevää terapiakirjallisuutta ja oman navan kaivelua.
Febos toteaa, että jos haluaa kirjoittaa julkaistavaa tekstiä, on nähtävä aivan sama vaiva raaka-aineiden jalostamisessa taiteeksi, olivat aiheet omasta elämästä tai eivät.
Mitä on olla tyttö -teoksenkaan loistokkuus ei piile Febosin elämänkaaressa vaan kielen ilmaisuvoimaisuudessa, kulttuurisen perspektiivin laajuudessa, itseymmärryksen syvyydessä ja siinä, miten tarkasti hän kykenee sanoittamaan kokemuksia ja ilmiöitä.
Body Workissa Febos myös muistuttaa, että ”oman navan” ympäriltä voi kirjoittaa mitä poliittisinta tekstiä. Esimerkiksi naisten ja vähemmistöjen tarinat usein näyttävät, millaisia ongelmia ja kärsimystä yhteiskunnan epäkohdat ja epäoikeudenmukaiset valtahierarkiat synnyttävät.
Tällaisten tarinoiden vähättely on usein samaa juurta kuin vastarinta, jota yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta vaativat liikkeet kohtaavat, Febos väittää. Altavastaajien tarinoiden kuuleminen voi auttaa muitakin näkemään sortavien rakenteiden vahingollisuuden ja vaatimaan yhteiskunnallista muutosta. Siksi ne herättävät vastareaktioita niissä, joita nykysysteemi suosii.
Kevin Spacey ja Mena Suvari Sam Mendesin vuonna 1999 ohjaamassa elokuvassa American Beauty.