Rock
Steve Vai Kulttuuritalolla 7.5.
Amerikkalainen Steve Vai on yksi modernin sähkökitaransoiton hämmästyttävimmistä virtuooseista – hänen soittoaan seuratessa voi vain ihmetellä soiton täydellisyyttä ja soittimenhallintaa. Vain soittaessa kitara laulaa tasalaatuista linjaa, jota hurjimmatkaan soittotekniset haasteet eivät näytä haavoittavan.
Vai on yksi menestyneimmistä 1970–80-luvuilla uransa aloittaneista kitarataitureista, ja alun korkean profiilin bändivuosien jälkeen ura on jatkunut hienosti soolouralla. Tästä on osoituksena sunnuntaina Helsinkiin päättynyt Euroopan-kiertue, joka keräsi Kulttuuritaloonkin hyvän määrän yleisöä, jos ei aivan täyteen niin melkein.
Kaikesta näkyi ja kuului sujuva ammattimaisuus: soitto alkoi tasan kahdeksalta, kuten oli ilmoitettu, ja se jyräsi vastustamattomasti loppuun asti.
Mutta ehkä tällä kiertueen päätöskeikalla Vai myös viipyili välispiikeissään hieman pidempään kuin aiemmilla keikoilla, paitsi yleisöä kiittääkseen mutta myös käytännön järjestelyjen vuoksi. Hän nimittäin lahjoitti parille yleisön jäsenelle kiertueella käyttämänsä maton ja selkävaivojen vuoksi käyttämänsä inversiopenkin.
”Näyttäisin, miten se toimii, mutta joku kuitenkin ottaisi kuvan ja laittaisi sen nettiin”, Vai sanoi. Myös pari kitarakaiutinkaappia huutokaupattiin, jottei niitä tarvitsisi rahdata Amerikkaan.
Tätä ennen kuitenkin kaiutinkaapit olivat olleet kovassa käytössä, Kulttuuritalossakin reilun parin tunnin ajan. Kiertue liittyi viime syksynä julkaistuun Inviolate-levyyn, ja konsertissa kuultiinkin yli puolet levyn kappaleista. Keikan avannut Avalancha oli edustava esimerkki Vain musiikista: nopeatempoista instrumentaali-hardrockia, jossa kitara on reilusti pääosassa.
Sävellyksellisesti Vai asettuu jonnekin suoraviivaisen Joe Satrianin ja kontrapunktisemmin säveltävän Steve Morsen väliin. Suoraviivaista Vaita edusti esimerkiksi toisena kuultu Giant Balls of Gold, jonka täytyy olla melko tylsää soitettavaa komppiryhmälle sen juntatessa tasaista taustaa kitaramaestron akrobaattiselle soolo-osuudelle.
Toisaalta esimerkiksi Candlepowerin heleästi soivat kitaraosuudet saivat seurakseen monitahoisempaa yhtyesoittoa. Tender Surrenderin ja Greenish Bluesin kaltaiset kappaleet toivat puolestaan kokonaisuuteen maanläheisempiä blues-sävyjä.
”Vain konsertissa tärkeä osa oli myös show-elementeillä.
Vaikuttavimmillaan Vai silti on uljaasti soivissa, kauas kurottavissa sävellyksissään, joissa uhkaavasti murisevan taustan yläpuolelle kohoaa soolokitaran painovoimaa uhmaava linja. Niissä vain mielikuvitus on rajana, ja tuntuu että mikä tahansa on kitarasolistille mahdollista. Esimerkkinä Building the Church- tai Bad Horsie -kappaleet. Jälkimmäisessä Vai myös osoitti, miten vakuuttavasti kitaralla pystyy matkimaan vaikka hevosta.
Vain konsertissa tärkeä osa oli myös show-elementeillä, joista näyttävin oli kolmikaulainen Hydra-kitara. Siinä keskimmäinen kauloista on seitsemänkielisen sähkökitaran, kaksi muuta ovat 12-kielisen kitaran ja lyhytskaalaisen basson. Unohtamatta tietenkään kitaran takaosassa sijaitsevia harppukieliä. Näitä kaikkia Vai soitti Teeth of the Hydra -kappaleessa, totta kai valtavan hienosti.
Katso Hydra-kitaran esittelyvideo täältä.
Show-henkeä oli myös Vain ”peto”- ja ”eläin”-lempinimillä kutsuman rumpali Jeremy Colsonin otteissa. Useimmat virveliniskut lähtivät jostain pään korkeudelta, ja hitaammissakin kappaleissa lyöntivoima oli melkoinen. Basisti Philip Bynoe pysytteli enemmän taka-alalla. Vain tukena kitaraosuuksissa oli Dante Frisiello, joka muiden bändin jäsenten tavoin sai oman soolohetkensä. Incantations-kappaleen sointimattoihin mukaan tuli kolme muutakin kitaristia kiertuehenkilökunnasta, joten sointimassa syntyi kaikkiaan viiden kitaristin voimin.
Basisti Philip Bynoe on soittanut pitkään Steve Vain kiertuebändissä.