Pop
Antti Tuisku Mayhem-kiertueella Helsingin jäähallissa 5.5.2023.
Vuonna 2003 Antti Tuisku seisoi tuomariston edessä eikä kommentoinut mitään. Idols-ohjelman koelauluissa 19-vuotias Tuisku lauloi Craig Davidin millennium-hittiä Walking Away. Koelaulun yhteydessä nähdyssä insertissä Tuisku harjoitteli Rovaniemellä tanssiryhmänsä kanssa.
Tuomariston mielestä Tuisku lauloi hyvin, mutta lauluääni oli jokseenkin persoonaton. Lopulta he kuitenkin tuumivat, että ehkä sille olisi jotain tehtävissä. Levy-yhtiöpomo Asko Kallonen kommentoi, että Tuisku saattaisi olla juuri sellainen tyyppi, jota he hakevat. Poptähteydestä unelmoinut Tuisku kuunteli kommentit hiljaa ja kiitti lopuksi jatkoon pääsystä. Näytti, ei selitellyt.
Lauluäänen ulkopuolella hänellä oli sympaattinen persoona televisioon, jota katsoi paljonkin sellaisia ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan käyneet Lapissa. Tuisku oli sellainen sympaattinen ja turvallinen Lapin kaveri, jonka juliste meni seinään ja kirstuun kilahti joka kerta, kun hän sanoi parhaaseen katseluaikaan ”mie”.
Kuuntelijan näkökulmasta Tuiskun kaltainen ihminen ei tekisi kenellekään pahaa, vaan olisi aina samalla puolella ja tukena sydänsuruista hautajaisiin. Näin Tuiskun ja Harry Stylesin kaltaisiin tähtiin sitoudutaan.
Tuiskun musiikkiin persoonallisuus löysi kunnolla tiensä vasta vuonna 2015. Silloin tuottaja Jurek Reunamäestä ja Tuiskusta tuli modernin kotimaisen popin unelmatiimi. Albumi En kommentoi otti yhden vilkaisun Ruotsiin ja leikkasi kotimaisen popin – ja erityisesti Tuiskun – silloisen aneemisuuden kahtia kuin voimapihdeillä.
Tuisku, joka oli silloin muinaisjäänne tosi-tv:n alkuhuumasta, ja jonka hyökyaalto oli iskenyt rannalle viimeksi vuosia sitten, keinui yhtäkkiä radioaalloilla ja kaikkialla muuallakin. Tuisku oli uudestisyntynyt peto ja kynnet olivat ”mintissä”.
Antti Tuisku esiintyi lavan etuosassa tanssiryhmän kanssa. Asetelma korosti klubiolosuhteiden yhteisöllisyyttä, tanssin tärkeää roolia sekä Tuiskun uran juuria
Vuonna 2023 Tuisku on jäämässä uraltaan jonkinlaiselle eläkkeelle, koska kotimaisessa nykypopissa eläkepommin julma kello tikittää nelikymppisenä. Mutta ei se mitään: Hector on uhannut lopettaa uransa jo ties kymmeniä vuosia ja Dannykin on rykäissyt pari jäähyväiskiertuetta. Vielä ehtii!
Tuiskua on ollut tarjolla nyt tuutin täydeltä. Jäähyväiset ovat pitkät. Viime kesänä oli Olympiastadion-konsertti, tuo tähtistatukseen kuuluva pakollinen etappi, jonka symbolisesta arvosta on inflaation jälkeen enää rippeet jäljellä. Tämän kevään Mayhem-jäähallikiertue päättyy kahteen keikkaan Helsingin jäähallissa. Tämän jälkeen on luvassa vielä kesän festarikeikat.
Tuiskulta pitäisi ilmestyä vielä yksi albumi. Se tulee todennäköisesti vielä toukokuun aikana. Perjantainen keikka alkoi biisillä, joka saattaa hyvin olla tuon levyn avaus. Se oli Tuiskun tyyliin sopivasti spoken wordin ja tanssimusiikin sekoitus, jossa hän puhuu itsestään.
Kappaleessa Tuisku kysyy itseltään, mitä tehdä sitten, kun on saavuttanut kaiken. Rahaa, ystäviä, menestystä ja niin edelleen. Tuisku toteaa kappaleessa, että pitäisi vastata tärkeimpään kysymykseen: “Kuka mie oon?” Taustavisuaaleissa pyöri risti-istunnassa olevia zen-buddhaukkoja.
Vitsikö? Ehkä. Ei välttämättä. Tuisku on julkaissut myös self help -kirjan Menesty! – Näin löydät itsesi ja voit hyvin (2021 WSOY), joka olisi vitsinä ehkä turhan pitkälle viety.
Lyyrisesti ennalta-arvattavan latteaa, mutta musiikillisesti introbiisissä oli mukavaa uskontoteemaiselta Valittu kansa -albumilta tuttua sekopäisyyttä. Se asetteli illan premissin klubitunnelmaan. Jo kolmantena biisinä soi Peto on irti, joka lähetti viestin, että nyt ei säästellä.
Tuisku esiintyi lavan etuosassa tanssiryhmän kanssa. Taustayhtye oli sijoiteltu lavan takaosaan liki piiloon. Ratkaisu oli todella onnistunut. Asetelma korosti klubiolosuhteiden yhteisöllisyyttä, tanssin tärkeää roolia sekä Tuiskun uran juuria.
Tuiskulla ei tosin ollut ongelmaa täyttää lavaa myös silloin, kun hän esiintyi etualalla vain yksin. Karisma, ääni ja liikkeet kantoivat.
Hallikeikat ovat todella haastavia erityisesti soinnillisesti. Tuisku taustajoukkoineen sai hallista tehot irti harvinaisen hyvin. Kappaleiden livesovitukset olivat muhevaa klubimusiikkia. Basso rytisi ja kimpoili rakenteissa. Laservalot halkoivat yleisöä eeppisesti.
Parhaimmillaan, kuten Jesse on mun frendin aikaan, keikka näytti ja kuulosti teknohallin bileiltä, jotka voisi jatkua aamuun saakka. Asujen ja lavarakenteiden vaihtojen aikana bändi soitti instrumentaaleja, jotka pitivät hallitunnelmaa yllä. Myös varhaisemmat kappaleet kuulostivat täysin luontevilta uudempien seassa uusina sovituksina.
”Popin tarinabingossa noustaan huipulle kovalla työllä.
Ensimmäinen reipas tunti oli toisin sanoen täysin suvereenia tekemistä, loistavaa ja mahtipontista show’ta Suomen puitteissa. Tuiskulla oli käsissään ainekset liki täydelliseen hallikeikkaan.
Kunnes toisella puoliskolla dramaturgia lässähti.
Kuinka pitkään voi fiilistellä omaa lopettamista? Aika pitkään. Tuisku aloitti yli kymmenen minuuttia kestäneen itsetyytyväisen monologin, jonka taustalle bändi soitti jotain hissigospelin ja Napakymppi-musiikin väliltä olevaa improvisaatiota. Monologi oli tuttua nelikymppisen popparin jaarittelua siitä, miten aluksi kukaan ei uskonut, mutta sitten minä näytin, kiitos kun olette olleet mukana. Se oli inspiraatiopuhe, joka vaikutti olevan tarkoitettu ensisijaisesti Tuiskulle itselleen. Ehkä harjoitusta tulevia töitä varten?
”Näytä älä selitä” on vanha sääntö, jota Tuisku ei tuntunut enää muistavan. Puheessa tulivat lihaksi monet asiat, jotka tässä ajassa ovat pielessä.
Popin tarinabingossa noustaan huipulle kovalla työllä vastustajista huolimatta, kunnes on aika rauhoittua ja nauttia työn hedelmistä. Aivan kuin olisi edes olemassa vaihtoehtoinen tarina, miten kaikki tuli valmiina eikä artistiuden eteen tarvinnut tehdä lainkaan töitä.
Antti Tuiskun karisma, ääni ja liikkeet kantoivat varsinkin keikan ensimmäisellä puoliskolla, joka oli mahtipontista show’ta.
Kotimaisessa popissa on tapahtunut paradigman muutos, varmasti osittain teollisuuden muutoksista johtuen. Kuten muusta työelämästä, myös popista on tullut exit-plan -haaveilua. Edes he – tai varsinkaan he – joiden asema on turvallisin ja kannattavin, eivät jaksa jatkaa.
Luterilainen työmoraali tarjoaa parhaan saarnan edellytykset valitulle kansalle. Pop natisee hyperkapitalismin pullistuessa. Mindfulness ja zen ovat enää krapulaisia omittuja sanoja kapitalismin jälkioireille. Niistä tulee välineitä ihmisen suorituskyvyn optimoinnissa eivätkä ne sanoina ole olemassa ennen menestystä ja sen kuuluisan ”kaiken” saavuttamista. Modernin ihmisen murhe on, että mikään ei riitä.
Tuisku sanoi keikan aikana yleisölleen, että he ovat todistamassa yhden aikakauden päätöstä. Ehkei nyt ihan sentään. Cheek lanseerasi tai ainakin toi julki popmusiikkiin puheen, joka ei ole lähdössä pois.
Tuiskun pitkän monologin aikana ja sen jälkeen pystyi seuraamaan, kuinka myös osan yleisön huomio herpaantui. Monologin oli lie tarkoitus virittää tunnelmaa slovareihin, mutta intensiteetti vain katosi ja ihmiset ympärilläni alkoivat puhua omia asioitaan. Näin nätti Juuret kärsi hieman sekavasta tunnelmasta.
Keikan loppupuolella Tuisku sai kuitenkin pelastettua tunnelmaa takaisin, erityisesti Keinutaan-hitin avulla, joka esitettiin komeiden koreografioiden turvin. Sähkökitaraa korostava sovitus Sata salamaa -hitistä oli myös pirteä.
Toisaalta: Tuiskun uran luonteeseen kuuluu tietynlainen inhimillinen levottomuus. Se, että saman keikan aikana kysytään muka tietämättä, miten Nordis lausutaan ja selitellään, että ollaan pohjoisesta, ja sitten näytetään suvereenisti popkeikan hallintaa. Sen perään näytetään suvereenisti sen hallinnan menettämistä ei-näyttämisen vastakohdilla: selittelemällä ja vakuuttelemalla.
Myös viime vuosina Tuisku on keikkunut tyylikkäimpien musiikillisten onnistumisten ja pahimpien tyylimokien välillä. Keikan päätteeksi hallissa alkoi soida tuore lapsille suunnattu ryyppyralli Auto jää. Ehkä löpö on jo vähän lopussa.
Idolsin koelauluissa esitetyssä Craig Davidin kappaleessa lauletaan: ”I’m walking away from the troubles in my life / I’m walking away to find a better day.”
Silloin Antti Tuisku halusi kulkea rovaniemeläisen Siwan kassalta koko kansan idoliksi. Ahtaudesta avoimeen maailmaan, kohti unelmaa, kohti jotain parempaa. Nyt tie kohti parempaa päivää käy parrasvaloista poispäin, mutta perimmäinen tavoite lienee sama ikuinen: Satumaa, taivaspaikka maan päältä.