Villiä ja vapaata taiteilijaelämää Pariisissa viettäneen Albert Edelfeltin ja neiti Ellan de la Chapellen kihlajaisilmoitus julkaistiin Nya Pressen -lehdessä marraskuussa 1887. Se tuli monille suurena yllätyksenä, vaikka paria oli yritetty naittaa pitkään Helsingin seurapiireissä.
Sekä Edelfeltin (1854–1905) että de la Chapellen (1857–1921) kello tikitti armottomasti. Fiksu, koulutettu ja kieliä osaava nainen, 30, oli jo vuosia sitten ohittanut avioliittomarkkinoiden parasta ennen -päiväyksensä. Takarajaksi ajateltiin noihin aikoihin 25 vuotta. Kosijoista ei ollut ollut puutetta, päin vastoin, mutta Ellan oli torpannut yhden toisensa perään. Valveutunut nainen mieli lähtöä Sveitsiin tavoitteenaan kotiopettajan pätevyys. Ammatin hankkiminen olisi sysännyt hänet lopullisesti naimattomien kastiin, suvun kauhuksi.
”Minun ikäiseni naimaton nainen on maailman silmissä joko skandaali tai probleemi”, de la Chapelle kirjoitti serkulleen vuonna 1886, kolmenkympin ikäpaalun lähestyessä.
Nuori Ellan de la Chapelle ratsailla suvun Tammelassa sijaitsevassa Saaren herraskartanossa. Maalaiselämä oli Ellanille paljon mieluisampaa kuin Helsingin seurapiirit. – Kirjan kuvitusta. Kuva yksityisomistuksessa.
Ranskassa tunnetuksi noussut ja jo palkittu Albert Edelfelt, tuleva kansallistaiteilija, menestyi erinomaisesti, mutta hänenkin tilanteensa oli paineistettu. Helsingistä toitotettiin, että aatelissuvun päämiehen alkaisi olla korkea aika lopettaa hulivilielämä Pariisin loputtomien paheiden äärellä ja vakiintua eli hankkia perhe.
Maria Vainio-Kurtakko tuo nämä lähtökohdat ja aikakauden sosiaaliset ja yhteiskunnalliset kehykset monipuolisesti esiin tietokirjassaan Sovelias liitto, kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä (suom. Kaisa Sivenius). Teos asettaa parin avioliiton laajempaan kehykseen ja sisältää runsaasti viitteitä modernin kynnyksellä olevaan kulttuuri-ilmapiiriin, ranskalaiseen ja pohjoismaiseen keskusteluun ja eritoten kirjallisuuteen.
Albert Edelfelt, moderni, muttei radikaali, sanotaan kirjan kuvatekstissä. – Kuva on 1880-luvun lopulta, todennäköisesti Pariisissa otettu.
Fokus on yksityisessä, pariskunnan tiessä kohti kirjan otsikkoon nostettua soveliasta liittoa ja sen myötä muodostuvaa ”Yhtiö Edelfeltiä”, jossa Ellan de la Chapellella oli tärkeä tehtävä.
Ei ole uutinen, että Edelfelt oli varsinainen naistenmies. Seikka noteerataan Kansallisbiografiaa myöten. Yhtiö Edelfeltistä (ruots. Bolaget Edelfelt) on kirjoitettu vähemmän. Vainio-Kurtakko nostaa kiinnostavasti esiin Ellan Edelfeltin vahvan roolin taiteilijan menestyksen mahdollistajana ja pönkittäjänä avioliiton alkuaikoina Pariisissa.
Kuva Ellan de la Chapellesta saa muutenkin paljon uusia sävyjä: hän ei todellakaan tunnu olleen sellainen huikentelevainen ja tuhlaileva seurapiirirouva, jollaiseksi Albertin sisar Berta Edelfelt (1869–1934) tämän jälkipolville maalasi. Tiedetään, että Bertan omat olot huononivat, kun rahavirta ja lahjat taiteilijaveljeltä pienenivät. Syy ei ollut Ellanin, toisin kuin Berta Edelfelt esitti.
Albert Edelfelt maalasi venäläisen perijättären Sophie Manzeyn muotokuvan vuonna 1880 Haikossa. Manzeyn vanhemmat eivät lopulta kelpuuttaneet Edelfeltiä tyttärensä puolisoksi.
Edelfeltin aikoma kihlaus pietarilaisen aateliskaunottaren Sophie Manzeyn kanssa oli karahtanut kiville, kun Edelfelt ei kelvannutkaan valitun vanhemmille. Niinpä taiteilija päätyi lopulta liehittelemään jo lapsuudessaan tuntemaansa de la Chapellea.
Ellan ei lämmennyt heti:
”Saanen sanoa, että Edelfeltillä on jokseenkin suuret luulot. Eikö hän tajua, että ihmisellä on muitakin velvollisuuksia kuin istua hymyilemässä herttaisesti hänelle ja olla saatavilla aina, kun hän suvaitsee saapua”, Ellan kirjoitti vuonna 1886 serkulleen Hulda von Bornille.
Ellan de la Chapelle kuvattuna Tukholmassa vuonna 1880. – Kirjan kuvitusta.
Ennen kihlausta taiteilija oli puolestaan valitellut vakiintumispaineitaan ystävilleen ja pohtinut vaihtoehtojaan. Ellan de la Chapellea hän luonnehti useammissa kirjeissä merkillisen kylmäksi. Näin hän kertoo myös äidilleen, jonka kanssa Albert oli liikuttavan tiiviissä kirjeenvaihdossa vuosikymmenet:
”Hän on suloinen, ystävällinen ja toverillinen, mutta erotiikka on hänen kohdallaan ’lettre morte’ [kuollut kirjain]. (...) Kaikista tuhansista ja taas tuhansista naisista, joita olen maailmanmatkoillani nähnyt, hän on vähiten eroottinen”, taidemaalari avautui kirjeessään Alexandra Edelfeltille huhtikuussa 1887.
Ja edelleen: ”… kun olen hänen kanssaan, minusta ei lainkaan tunnu, että olen naisen kanssa — hänen olemuksessaan on jotakin sukupuoletonta, kummallista.”
Ellan de la Chapelle kuvattuna Pariisissa avioliiton alkuaikoina. Häntä ihailtiin paitsi kauneutensa myös lukeneisuutensa ansiosta.
Avioliittoon kuitenkin päädyttiin, ja alku vaikuttaa helpottuneen onnelliselta. Kumpikin teki, mitä heiltä odotettiin. Edelfeltit muuttivat Pariisiin, jossa tuoreen rouvan tehtävä oli alkajaisiksi luoda puitteet säädynmukaiselle elämälle.
””Mieheni sai runsaasti kiitosta minun laskuuni”, Ellan kirjoitti ystävälleen Pariisista 1888.
Edelfeltin kannalta naimakauppa oli hyvä: hänen oma sukuhistoriansa ei tarjonnut kovin paljon, kirjoittaa Vainio-Kurtakko, mutta Ellan de la Chapellella oli sukulaisuus- ja ystävyyspääomaa sekä Skandinaviassa että Venäjällä. Tuore aviovaimo löysikin oitis vastakaikua Pariisin kosmopoliittisissa piireissä.
”Mieheni sai runsaasti kiitosta minun laskuuni”, hän kirjoitti ystävälleen Pariisista 1888.
”Lukeneisuutensa ja kauneutensa ansiosta” Ellan de la Chapelle otettiin avosylin vastaan myös kuulun ranskalaisen mikrobiologin ja kemistin, pastöroinnille nimensä antaneen Louis Pasteurin (1822–1895) perheessä, jonka pojan ja sittemmin koko perheen kanssa Edelfelt oli ystävystynyt.
Pasteurin muotokuva (1885) oli jo tuonut Albert Edelfeltille laajaa myönteistä julkisuutta Ranskassa, ja Pasteurista tuli Edelteltille eräänlainen suojelija.
Tuore aviopari ei ollut mitenkään varakas oman luokkansa mittapuulla, joten kekseliäisyyttä tarvittiin, jotta esimerkiksi asunnosta saatiin tarpeeksi näyttävä vieraita ajatellen. Ensimmäinen yhteinen asunto saatiin vuokralle (ylihintaan, selvisi myöhemmin) ruotsalaiselta hovilääkäriltä Axel Munthelta, sittemmin kirjailijanakin tunnetulta. Lukaali vaihtui pian toiseen. Taiteilijaparin asuntorumba Pariisissa ja myös Suomessa oli kaiken kaikkiaan pyörryttävä.
Juuri Ellan pyöritti jatkossa myös pariskunnan loputtomia muuttoja ja toimi matkanjärjestäjänä, kun siirryttiin kesäksi Suomeen. Suomessa Ellan halusi olla Saaren kotikartanossaan, Albert taas viihtyi parhaiten äitinsä ja oman sukunsa luona Haikossa.
Väsynyt äiti Ellan ja Erik-poika. Kuva on todennäköisesti Erikin ristiäisistä, jotka pidettiin 23. joulukuuta 1889.
Ellan Edelfeltin tehtävänä oli ennen muuta suhdetoiminta: hän seurusteli sujuvasti monilla kielillä niissä piireissä, joista muotokuvatilauksia saattoi odottaa – ja mahdollisti omalla panoksellaan taiteilijapuolisolle niin maksimaalisen työrauhan kuin suinkin. Puoliso arvosti panostusta: ”...hän on niin järkevä ja neuvokas ja reipas. Hän on naisista parhain ja oikea siunaus minunkaltaiselleni hutilukselle”, tuore aviomies kirjoitti viikko häidensä jälkeen äidilleen. Oli meneillään päivä numero yksi Pariisissa.
Erik-pojan synnyttyä 1888 Ellan de la Chapellen panos Yritys Edelfeltissä pieneni pakostakin. Edelfelt oli onnellinen lapsestaan ja täytti hänen kuvilla luonnoslehtiön toisensa perään, mutta muuten hänen suunnaltaan alkoi kuulua tyytymätöntä napinaa.
Erik Edelfelt isänsä kuvaamana tammikuussa 1889, noin kahden kuukauden ikäisenä. Ylpeän isän luonnoslehtiöt pullistelivat kuvia Erik-pojasta eri aikakausina. Ellan Edelfeltin kohtalona oli saattaa hautaan paitsi miehensä, myös poikansa, joka kuoli 21-vuotiaana tuberkuloosiin.
Yksi vertailukohta oli Pohjoismaiden kansainvälisesti tunnetuimpiin taiteilijoihin kuulunut Anders Zorn (1860–1920). Zornin ura Yhdysvalloissa sai vauhtia erityisesti Chicagon maailmannäyttelystä (1893) ja hän tienasi mukavasti. Pari vuotta myöhemmin Edelfelt kirjoitti erään visiitin jälkeen äidilleen Zornin puolison Emma Zornin roolista, ja rivien välistä kuultaa kateus:
”Hän oli kokenut ja kokee vieläkin oman roolinsa oikeaksi työnteoksi: Andersin kuuluu maalata ja hänen solmia tuttavuuksia ja tehdä mainosta. Ilman Emmaa Anders ei olisi koskaan onnistunut niin hyvin. Emman hyvä pää, erinomainen kielitaito, juutalaistausta (jonka ansiosta hänellä on oitis iso joukko sukulaisia rikkaan väen keskuudessa, minne hän meneekin) ovat erinomaisia apukeinoja menestykselle.”
Kumpikaan Edelfeltin pariskunnasta ei omannut vastaavaa yrittäjähenkeä kuin Zornit, kirjoittaa Vainio-Kurtakko. Edelfeltien haaveilemasta Yhdysvaltain-matkasta ei tullut koskaan mitään.
Raha-asioitaan Edelfelt tuskaili jatkuvasti kirjeissään ystävilleen ja etenkin äidilleen. Hänelle tuntuu tulleen aivan puskista, että perheen elättäminen vaatii enemmän rahaa kuin huoleton poikamieselämä. Ja entä matkustusmukavuus! Junavaunussa riippui pitkin poikin villavaippoja kuivumassa, kaikissa keltaisen sävyissä.
”Kun on naimisissa, ei voi matkustaa, vaan on istuttava kiltisti kotona. On opittava olla möllöttämään. En ole ennen ajatellut tätä tarpeeksi – mutta saanpahan ajatella tästedes sitäkin enemmän”, taiteilija valitti äidilleen 1889.
Kurimuksena oli myös raju influenssatalvi 1889–1890 jälkitauteineen. Maalaamiseen tuli paussi. Inspiraatio oli kirjeiden mukaan hukassa välillä pitkään muutenkin.
Kotona olla möllöttämistä ei kuitenkaan jatkunut kovin kauan. Pariskunnan välit viilenivät, ja äiti ja poika asuivat usein Suomessa ja taiteilija Pariisissa, entistä elämäntyyliään jatkaen.
Ellan joutui sittemmin ylirasituksen ja jonkinasteisen masennuksen vuoksi hoitoon Diakonissalaitokselle Helsingissä.
Ellan Edelfeltin (o.s. de la Chapelle) muotokuva on viralliselta nimeltään Taiteilijan vaimon muotokuva. Siihen Edelfelt kuvasi kauneudestaan kuulun puolisonsa arvoituksellisena. Pari viikkoa ennen Edelfeltin kuolemaa vuonna 1905 teokseen lisättiin pieni runositaatti.
Sovelias liitto -kirja luo kiinnostavaa ristivalotusta sille menestystarinalle, jota Edelfelt-näyttelyissä, juuri avatussa uusimmassa Ateneumissakin, kerrotaan.
Aurinko ei aina paistanut kuten Pariisin Luxembourgin puistossa, rahat olivat välillä todella vähissä, aviosuhde natisi liitoksissaan pahasti. Ja taiteilijan veri veti vanhaan, iloiseen elämään, demi-monden eli puolimaailman anteliaiden naisten pariin — toki sivusuhteita oli myös kunniallisiin rouviin.
Alun perin ruotsiksi viime vuonna ilmestynyt kirja hyödyntää runsaasti kirjeitä, joiden siteeraukset herättävät päähenkilöt eloon, eri valaistuksissa. ”Tarina kerrotaan kaikkine vuorosanoineen, niin kuin sitä ei ole koskaan ennen kokonaisuutena kerrottu”, luonnehtii Vainio-Kurtakko kirjansa alkusanoissa.
Kirja tekee myös kertomuksen aukot näkyviksi, mikä onkin tarpeen, sillä eräs keskeinen kirjelähde puuttuu kokonaan: Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin kirjeenvaihto. De la Chapelle valtuutti testamentissaan yhden sukulaisistaan polttamaan kirjeensä ja valokuvat, ja näin tämä toimi. Jäljelle ei jäänyt edes hääkuvia.
Makaava alaston malli -maalaus on vuodelta 1880. Aiheesta on kaksi versiota, viimeistellymmässä mallilla eli Virginiellä on enemmän vaatteita. Tämän alastontutkielman Edelfelt päätti antaa ystävälleen, taiteilija Ville Vallgrenille. – Kirjan kuvitusta. Teos on mukana myös Ateneumin näyttelyssä.
Taiteilijana häkellyttävän monipuolisen Albert Edelfeltin taide kulkee Soveliaassa liitossa mukana, mutta tunnetuimpien teosten sijasta kirjan kuva-anti keskittyy luonnoksiin ja vähemmän julkisuudessa olleisiin teoksiin. Vaimosta vuonna 1896 maalattu erinomainen muotokuva on toki mukana, samoin joukko Virginie-kuvia.
Kuvanveistäjä Ville Vallgren ja hänen puolisonsa taiteilija Antoinette Råström Albert Edelfeltin vuonna 1886 maalaamassa muotokuvassa. Vallgren oli Edelfeltin luotetuimpia ystäviä. Pastellimaalaus on saatu Ateneumin näyttelyyn lainaksi Göteborgin taidemuseosta.
Palkitsevaa on, että lukija pääsee kätevästi kärryille myös valtavasta aiemmasta Edelfelt-tutkimuksesta Vainio-Kurtakon lisäksi. Ensimmäinen elämäkerturi oli Bertel Hintze (1942–44, suom. 1953), jonka voi sanoa sensuroineen tekstistään karkeimmat Edelfeltin ystävän Ville Vallgrenin (1855–1940) kertomat anekdootit. Edelfeltistä vuonna 2002 väitelleen Anna Kortelaisen tutkimukset tunnetaan laajemmin, etenkin populaari Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (2004). Siinä jäljitetään Edelfeltille tärkeän mallin tarinaa ja sitäkin, saiko Edelfelt Virginien kanssa kaksi aviotonta lasta.
Virginie oli Edelfeltin useiden maalausten malli ja rakastajatar. Tämä vuonna 1883 maalattu versio on vimeinen, johon hänet on ikuistettu. – Teos on mukana myös Ateneumin näyttelyssä.
Ellan Edelfelt poseerasi intiimisti aviomiehelleen mukavassa asennossa, hame nostettuna sukkanauhojen rajaan asti. – Kirjan kuvitusta.
Sovelias liitto -kirjan luettuaan Ateneumissa juuri avautunutta Edelfelt-näyttelyä katselee uusin silmin.
Nähtävillä on runsaasti esimerkiksi niitä muotokuvia, joiden syntyvaiheista kirjassakin kerrotaan. Virginiet ovat omana ryhmänään, Louis Pasteurin uraauurtanut muotokuva kuuluu kattaukseen, ja Ellan de la Chapellesta on paitsi muotokuvia myös joukko herkkiä lyijykynäpiirroksia.
Niitä kaikkein yksityisimpiä kuvia näyttelyssä ei nähdä, kuten ei kirjassakaan. Maria Vainio-Kurtakko mainitsee esimerkiksi, että Edelfelt piirsi intiimin tutkielman ”kohteesta, jota jo siihenkin aikaan myös ’mirriksi’ kutsuttiin”, Ellan mallinaan.
””Minun on parasta olla täällä Pariisissa tyttöjeni kanssa”, Edelfelt sanoi Ville Vallgrenille.
Edelfelt jatkoi tutkimusretkiään pariisilaisneitojen ja -rouvien maailmassa avioiduttuaankin. Ville Vallgren, jota Anna Kortelainen on luonnehtinut hölösuuksi, on avautunut aiheesta ensimmäiselle Edelfelt-elämäkerturille Hintzelle monisanaisesti ja esittänyt ”oman yhteenvetonsa” Edelfeltin naisista 1900-luvun alussa.
”Kun tiedän, että Ellanilla ja Erikillä on kotona Helsingissä kaikki tarvittava, niin minun on parasta olla täällä Pariisissa tyttöjeni kanssa”, Edelfelt oli Hintzen mukaan todennut Ville Vallgrenille. Tunnontuskia hän ei myöntänyt pettämisestään tuntevansa.
Edelfeltien avioliitto kesti, kaikesta huolimatta. Pari pysyi liitossaan taiteilijan varhaiseen kuolemaan asti, vuoteen 1905. Haikossa suvun kartanossa sydänkohtaukseen kuollut Edelfelt oli tuolloin vasta 51-vuotias.
Ellan de la Chapelle istui kuolinvuoteen äärellä viimeiseen asti. Edelfeltin hautajaisista tuli kansallinen surujuhla.
Vainio-Kurtakon kirjan mukaan pari myös lähentyi loppuvuosinaan.
Vajaa pari viikkoa ennen Edelfeltin kuolemaa Ellanin muotokuvan oikeaan yläreunaan kirjoitettiin Keats-sitatti:
”Beauty is a Joy forever.”
Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto, kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä (suom. Kaisa Sivenius, alk. Ett gott parti, scener ur Ellan de la Chapelles och Albert Edelfelts liv, SLS), Teos, 428 s.
Albert Edelfelt, näyttely Ateneumissa 5.5.—17.9. 2023
Oikaisu kello 10.20: Korjattu Edelfeltin elinikä. Edelfelt oli kuollessaan 51-vuotias eikä 49-vuotias.