Romaani
Georges Perec: Häviäminen (La Disparition). Suom. Ville Keynäs. Teos. 295 s.
Voi huoletta sanoa ilman ylisanojen pelkoa, että kevään merkillisin ja merkittävin käännöskirja on julkaistu. Ranskalaisen Georges Perecin (1936–1982) vuonna 1969 julkaistu romaani La Disparition on suomeksi Häviäminen.
Sen leimallisin piirre on sen poikkeuksellisessa tekotavassa: Ranskassa teoksesta puuttuu ranskan kielen yleisin vokaali e, ja suomenkielisestä teoksesta puuttuu luonnollisesti a-kirjain.
Miksi ihmeessä, voi moni kysyä. Kysymys on ihan relevantti ja vaatii avaamista.
Perec kuuluu OuLiPo-nimiseen kirjailijaryhmään, joka perustettiin vuonna 1960. Se on lyhenne sanoista Ouvroir de Littérature Potentielle, joka tarkoittaa Potentiaalisen kirjallisuuden seuraa.
Ryhmä syntyi Raymond Queneaun (1903–1976) työstämän sonettigeneraattorin ja siitä syntyneen keskustelun seurauksena. Tärkeänä juonteena tässä oli kirjallisuuden ja matematiikan yhdistäminen.
Ryhmä tunnetaan kokeellisesta otteesta kirjallisuuteen. Perecin ohella ryhmän kuuluisimpia jäseniä ovat esimerkiksi Marcel Duchamp (1887–1968) ja Italo Calvino (1923–1985). Ryhmä on yhä olemassa ja sen tuoreempaan jäsenistöön kuuluu esimerkiksi Daniel Levin Becker (s. 1984) ja Anne Garréta (s. 1961).
Oulipon jäsenyys on ikuinen. Ryhmän sääntöjen mukaan siitä ei voi erota edes kuollessaan.
Rajoite oli keskeisin oulipolaisen kirjoittamisen käsite ja tehokeino. Oulipolainen kirjoittaminen edellyttää aina jonkin tai joidenkin sääntöjen noudattamista. Perecillä keskeisin sääntö Häviämisen kohdalla oli kirjoittaa ilman kielen käytetyintä vokaalia.
Menetelmällisyyden juuria taiteissa voi jäljittää satojen vuosien päähän, mutta nykymuodossaan se yleistyi 1900-luvun modernistisissa liikkeissä. Rajoittamisen menetelmää on käytetty esimerkiksi musiikin puolella dodekafoniassa, joka perustui Arnold Schönbergin keksimään sävellystekniikkaan, jossa kromaattisen sävelasteikon kaikkia 12 säveltä pyritään käyttämään tasapuolisesti.
Menetelmällisyys jakaa paljon mielipiteitä. Osa ei voi ymmärtää rajojen asettamista. Osalle rajojen asettaminen luo vapautta. Eivätpä toisaalta kaikki voi ymmärtää sitäkään, miksi niin monet ihmiset haluavat mennä jäiseen kaukaloon hankalien varusteiden kanssa ja vielä useampi haluaa katsoa sitä.
Avainsana rajoitteiden ja menetelmällisyyden ymmärtämiseen on kirjailijaryhmän nimestä löytyvä potentiaalisuus. Rajoitteiden avulla yritetään luoda jotain uutta ja kurottaa konventioiden ulkopuolelle.
Häviämisen tehokeino on jo niin kuuluisa, että harmillisesti kirjaa on liki mahdoton lukea autuaan tietämättömänä siitä, mitä puuttuu. Jos joku tätä kritiikkiä lukeva voi suoda sen kokemuksen jollekin – tee se.
Häviämisen menetelmällisiä ja juonellisia kuvioita on tulkittu suhteessa holokaustin aiheuttamaan kansanryhmien häviämiseen kaupunkikuvasta. Perecin äiti murhattiin keskitysleirillä. Isä kuoli jo aiemmin sodassa. Äidin kuoleman aikaan Perec oli vasta 6-vuotias, joten poissaolo leimasi hänen elämäänsä. Lisäksi äiti on ranskaksi mère, isä taas père, eli sanat sisältävät vain e-vokaaleja.
Häviämisessä on runsas ja värikäs hahmogalleria. Ensimmäisenä esitellään hahmo Otto Vokl, jonka häviämistä muut hahmot alkavat selvittää. Kukin kuolee ja häviää yksi kerrallaan.
Käy myös ilmi, että he ovat sukua toisilleen. Heillä kullakin on omat eksentriset tapansa asettua olemaan maailmassa. Tässä on nähdäkseni Perecin proosan ydin ja se, mitä hän haluaa sanoa.
Perec on hyvin humaani kirjoittaja. Holokaustissa oli kyse vihamielisyydestä ja siitä, että ihmisiä ei nähty samanarvoisina. Perec kirjoittaa tätä vastaan.
Myös Perecin päätyönä pidetyssä Elämä: Käyttöohjeessa – jonka niin ikään Keynäs on suomentanut – hän on kiinnostunut kielen ja kuoleman suhteesta. Hän kirjoittaa heimoista, jotka poistivat kielestään sanoja jäsenten kuolemien jälkeen.
Myös sen kirjan hahmogalleria on laaja ja eksentrinen. Kirja käsittelee yhden kerrostalon asukkaiden elämää. Kerrostalo on äärimmäisen toimiva ja kiehtova metafora elämälle ja sen tapahtumille.
Kerrostalossa on hierarkioita; kuka on asunut pisimpään ja missä tai kenellä on isoin asunto. Samaan aikaan ihmiset päätyvät usein samaan kerrostaloon asumaan täysin sattumanvaraisesti ja heidän taustansa voi erota merkittävästi.
Kokeellisuus ei ole itsetarkoituksellista Perecin kirjoissa eikä siihen ole tarpeen keskittyä. Täytyy nähdä sen yli. Nähdäkseni Perec kirjoittaa kirjoissaan elämän mielettömyydestä, sattumuksista ja omituisuuksista, joiden ylä- tai alapuolella ei ole kukaan meistä edes kerrostalossa.
Georges Perec kuvattuna Pariisissa marraskuussa 1978.
Perecin kieli on usein hyvin humoristista ja karnevalistista, mutta pohjavire tekstissä on vakava. Yleisimmän vokaalin käyttöä hän välttelee myös tarkoituksellisen tönkösti, mitä Keynäs toisintaa suomennoksessaan onnistuneesti. Kohtia voi bongata suomennoksesta pitkin matkaa.
Esimerkiksi “helppo nakki” on “helppo chorizo”, joka ei lausahduksena tietenkään toimi lainkaan, ja juuri siksi se toimii ja naurattaa. Sana maailmankatsomus kierretään puhumalla world-viewistä. Kidnappaus on kidnäpping, Moby Dickissä onkin Ahabin sijaan Ähäb.
Keynäsillä on epäilemättä ollut käännöksessä valtava työ, mutta suomen kieli on mahdollistanut myös kaikkea hauskaa. Rahalle voi keksiä suomeksi ihania vastineita, kuten pätäkän, ja miksi kukaan edes puhuu tupakoimisesta tai polttamisesta, kun voi sanoa röyhytellä.
Häviämisen kääntäminen on luontevaa vuoropuhelua kotimaisen nykykirjallisuuden kentällä tällä vuosituhannella. Oulipolaisuus ja kokeellisuus ovat resonoineet vahvasti suomalaisella kirjallisuuskentällä 2000-luvulla niin taiteessa kuin tutkimuksessa.
Esimerkiksi Juri Joensuun väitöskirja Menetelmät, kokeet, koneet – Proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa (Poesia, 2012) on väkevä katsaus kirjallisuuden kansainväliseen kokeellisuuteen ja Suomeen suhteessa siihen.
Suomessa on ylipäätään tehty viime vuosina ensiluokkaista ja kansainvälisen tason kokeellisen kirjallisuuden tutkimusta. Myös esimerkiksi Laura Piipon ja Anna Helteen artikkelit ovat olleet osa tätä dialogia. Häviäminen täydentää tätä keskustelua ja avaa uusia mahdollisia puroja.
Taiteellisesti Suomessa on toiminut jopa kaksi jälkioulipolaista ryhmää: Post-Oulipo ry sekä Mahdollisen Kirjallisuuden Seura (MKS). Näistä jälkimmäinen julkaisi vuonna 2016 yli 4 000-sivuisen teoksen Ihmiskokeita. Proseduraalinen kollektiiviromaani ja Post-Oulipo ry pari vuotta sen jälkeen Teemu Ikosen toimittaman Menetelmällisen kirjallisuuden antologian. Myös Ville Keynäs kirjoitti kyseiseen antologiaan nimenomaan Perecin kääntämisen haasteista.
HäviämiNEn on syytä lukea liki yhdeltä istumalta. Kirja sisältää niin paljon surrealismia sekä epäintuitiivisia ja epäloogisia rakenteita virke- ja kappaletasolla, että lukukokemuksen on oltava mahdollisimman keskeytyksetön.
Vaikka Häviämistä määrittää paljon siihen liittyvä menetelmällisyys, on teksti luettavuudeltaan täysin eri tasolla kuin esimerkiksi teoksen vastinpari Les Revenantes (1972), jossa Perec salli esiintyvän ainoastaan yleisimmän vokaalin.
Keynäs on suomentanut teoksesta fragmentin kulttuurilehti Nuoreen Voimaan vuonna 1996 nimellä Palaajat, jonka lauseet kuulostavat tamperelaisen baarin nurkkapöydässä liian myöhäiseen kellonaikaan laaditulta palindromiproosalta, jossa ei edes lopulta ole palindromeja.
Olisi väärin väittää, etteikö Häviämisen vetovoimassa olisi paljon kyse myös kuriositeetin aiheuttamasta viehätyksestä. Kielellisenä romaanitaiteena esimerkiksi Elämä: Käyttöohje on toimivampaa. Mutta Häviäminen on nykykirjallisuuden väkevimpiä todistuksia kirjallisuuden potentiaalista ja siitä, millaista kuvittelua kielellä voi toteuttaa ja millaista tematiikkaa voi avata juonen sijaan menetelmällisyydellä.
