Rock / albumi
The National: First Two Pages of Frankenstein. 4AD.
★★★
The Nationalin uuden albumin teko ei ollut helppoa. Koronan myötä bändin jäsenet etääntyivät toisistaan hetkeksi. Laulaja Matt Berningerin kynä tylsistyi. Hän kamppaili masennuksen kanssa eikä uusia biisejä syntynyt. Yhtyeen sisällä käytiin pohdintaa siitä, onko The National tullut jo päätökseensä.
Toisaalta Natikka on natissut liitoksistaan melkein kaikkia aiempia albumeita tehdessä. Tällä kertaa bändin mukaan hajoaminen oli aiempaa lähempänä.
Siihen taustaan nähden ei ole yllättävää, että First Two Pages of Frankenstein saavuttaa vähimmäistavoitteen, mutta ei enempää. Kriisin keskellä keskitytään yleensä selviämiseen, ei uusiin urotekoihin ja rajojen ylittämiseen.
First Two Pages of Frankenstein saapuu maaliin jolkotellen kuin kokenut maratoonari. Se on tuttua pohjoisamerikkalaista stadionin kokoon kasvavaa indierockia, joka on tarkasti sovitettua jousia myöten, mutta mitään taiteellisia uusia aluevaltauksia ei tehdä. Esteettisesti The National on löytänyt selvästi saturaatiopisteeseensä.
Yhtyeen edellinen albumi I Am Easy To Find (2019) yritti korostetusti poiketa kaavoista, mutta oli vain ylipitkä ja vaisu. Tavoitteena oli haastaa yhtyeen leipälajia, Berningerin baritonin määrittävää surullisten isien rokkia, mutta mihin mies parrastaan pääsee.
First Two Pages of Frankenstein on paluu Sleep Well Beastin (2017) ja sitä aiempien levyjen muotoon melkein kiusallisen tarkasti. Yhtyeellä on muutama lauluarkkityyppi, joita se toisintaa levyltä toiseen. Kun sen yhdistää lahjakkuuteen, The Nationalista tulee eräänlainen ikiliikkuja. Bändi kykenee tekemään levystä toiseen uusia tutulta kuulostavia kappaleita, joissa on vähän mitään uutta temaattisesti tai musiikillisesti, mutta jotka kuulostavat kyllin hyviltä ja perustelevat olemassaolonsa.
Valssi Your Mind Is Not Your Friend on yhtä melankolisen kaunis tunnelmapala siinä missä Carin At The Liquor Store tai Vanderlyle Crybaby Geeks. Se on masennuskuvaus ja levyn tärkein laulu. Kappaleen halvanoloisella videolla Berninger esiintyy sympaattisesti veljensä kanssa leikkipuistossa. Heidän vaikea suhteensa on yleistä tietoa.
Vierailijalista on nimekäs: Taylor Swift, Sufjan Stevens ja Phoebe Bridgers. Viimeksi mainittujen vierailut jäävät tosin vain kosmeettiseksi hönkäilyksi.
The Alcott kasvaa sentään nipin napin duetoksi Swiftin kanssa, vaikka Swift toimitti osuutensa kylmän viileästi puhelimella äänitettynä bändin Aaron Dessnerille, joka on toiminut viime vuosina parilla Swiftin levyllä tuottajana.
Nationalin kappaleet tuntuvat toisinaan liian yksityisiltä ja kiusallisilta ulkopuolisille, mutta siinä piilee niiden vahvuus. Berningerin laulamat epävarmuudet ja suhdekriisit ovat nimenomaan yksityisen kautta universaaleja, kaikkien jakamia noloja ajatuksia. Berningerin lavapresenssi on myös kappaleisiin sopivan vaivaantunut.
Lusikat jakoon -biisi Eucalyptus käy läpi, miten yhteinen omaisuus jaetaan eron jälkeen. Berninger luettelee säkeistöissä eri esineitä televisiosta kehittämättömään kameraan. Kertosäe naulataan kiinni musertavuutta kuvaavalla sanaleikillä: ”You should take it, ‘cause I’m not gonna take it”.
Mary Shelley kirjoitti tarinan Frankensteinista osana ystävien välistä kilpailua parhaasta kauhutarinasta. First Two Pages Of Frankenstein korostaa nimenä kirjan alun kolhoa maisemaa sekä tietysti uutta alkua ja uudelleensyntymistä tuossa maisemassa. Se maisema ei ole aiempaa lohdullisempi, vaan samaa kauhun tasapainossa taiteilua, jota myös elämäksi kutsutaan.
Nationalia voi verrata toiseen indiesuuruuteen eli Radioheadiin, joka yhtä lailla uhkaa hajota jokaista albumia tehdessä, mutta Radiohead on kuitenkin kyennyt joka albumilla yllättämään ja valtaamaan uutta myös taiteellisesti samalla säilyttäen vahvat ominaispiirteensä.
Nationalille itselleen levy tuntuu epäilemättä pelastukselta, kuulijalle vanhalta tutulta. Laadukasta, mikäs siinä. Entäs tylsää? Hieman kyllä.