Watergate-skandaali on Yhdysvaltojen poliittisen historian kuuluimpia ja kiusallisimpia selkkauksia.
Republikaanipresidentti Richard Nixonin vaalikampanjassa toimineet ”putkimiehet” murtautuivat demokraattisen puolueen vaalitoimistoon ja jäivät kiinni itse teossa. Nixon yritti jarruttaa FBI:n tapauksesta käynnistämää tutkintaa, mikä johti virkarikossyytteisiin ja eroamiseen.
Todisteita piisasi, sillä presidentin toimistoon asennetut nauhurit taltioivat kaikki huoneessa käydyt keskustelut.
Watergate-rikokset ovat vakavia, mutta kyseessä on myös sarja noloja mokia ja sekoilua. ”Totuus on, että nämä eivät ole erityisen välkkyjä kavereita, ja asiat lähtivät lapasesta”, syväkurkku muotoilee asian Alan J. Pakulan elokuvassa Presidentin miehet (1976).
HBO:n viisiosainen tositapahtumiin perustuva minisarja White House Plumbers toimii vastaparina Pakulan trillerille, joka seurasi rikosvyyhdin paljastaneita toimittajia.
Toimittajien tai Nixonin sijaan sarja seuraa vähemmän tunnettuja hahmoja: kahta virkaintoista ex-agenttia, jotka värvättiin Nixonin uudelleenvalintakampanjaan juonimaan peiteoperaatioita ja jotka jäivät kiinni ja joutuivat vastuuseen teoistaan.
G. Gordon Liddy (Justin Theroux, vas.) ja E. Howard Hunt (Woody Harrelson) värvättiin Nixonin uudelleenvalintakampanjaan juonimaan peiteoperaatioita.
Siinä missä Pakulan trilleri oli kylmä proseduraali, White House Plumbersin sävy on komediallinen. Ratkaisu tuntuu loogiselta, sillä päähenkilöt ovat ihan sketsitavaraa.
E. Howard Hunt (Woody Harrelson) on entinen CIA-agentti ja amatööridekkaristi, joka pitää itsepintaisesti kiinni perheensä tenniskerhojäsenyydestä, vaikka rahaa ei ole. Pahimman kriisin keskellä hän juonii itselleen kirjadiiliä.
G. Gordon Liddy (Justin Theroux) taas on Hitlerin puheita vinyyliltä luukuttava entinen FBI-agentti, joka ideoi Nixonin tueksi toinen toistaan kunnianhimoisempia ja sekopäisempiä operaatioita.
Molempia miehiä yhdistää järkkymätön luotto siihen, että Nixonin etu on kansakunnan etu, ja että systeemi pitää uskollisista sotilaista huolen.
He olisivat hyödyllisiä pölvästejä, elleivät he olisi työssään täysiä hutiluksia.
Sarjan ohjaaja David Mandel puhui Politicon podcastissa siitä, kuinka ”tosiuskovaiset” tuhoavat Yhdysvaltoja. Hän puhui sekä Nixonia vankilaan asti tukeneista hännystelijöistä että Donald Trumpin tukijoista, jotka eivät tunnu hätkähtävän mistään.
Paralleeleja 1970-luvun ja nykypäivän välillä ei sarjassa viisaasti hierota katsojan naamaan, mutta katsoessa herää ilmeisiä huomioita: Vallan väärinkäyttö ei päättynyt Watergateen. Status sekä sen menettämisen pelko saavat ihmisen tekemään mitä tahansa. Kaikenlaiset tunarit voivat kurottaa kätensä vallan kahvalle.
Samoja aiheita pyöritteli komediasarja Veep (Rouva varapresidentti, 2012–2019), jota Mandel luotsasi kolmen kauden ajan, ja jota White House Plumbersin pääkäsikirjoittajat Alex Gregory ja Peter Huyck kirjoittivat. Mandel on lisäksi kirjoittanut ja ohjannut sarjoja Jäitä hattuun ja Seinfeld.
Taustansa myötä kolmikko tunnistaa hyvin hahmojen komediallisen potentiaalin, mutta draaman kanssa on vaikeampaa. Tunnin mittaiset jaksot yrittävät taiteilla hauskan ja vakavan välillä, mutta tasapaino ei aivan löydy.
Selina Meyer (Julia Louis-Dreyfus) oli Veep-komediasarjan pyrkyrimäinen päähenkilö. Hänen esikuntaansa kuuluivat mm. Gary Walsh (Tony Hale, edessä vas.), Richard Splett (Sam Richardson) ja Kent Davison (Gary Cole).
Alkupuolen ”Ocean’s 11 idiooteilla”-rötöstelyn jälkeen sarja väistämättä vakavoituu, kun putkimiehet joutuvat vastuuseen teoistaan ja kohtaavat yksityiselämän tragedioita. Tekijät eivät silti malta olla nakkelematta sekaan vitsejä, joista osa on niin tyylittömiä, etteivät ne tunnu sarjan todellisuudessa uskottavilta.
Isompi ongelma on se, että Huntin ja Liddyn hahmot on kirjoitettu ja näytelty karikatyyreiksi. Harrelson on kaksikosta lähempänä ”straight mania” ja saa rutistettua hahmostaan irti pari aidolta tuntuvaa hetkeä – hänellä on myös ruutuaikaa enemmän –, mutta Theroux’n Liddy ei koskaan tunnu oikealta ihmiseltä.
Theroux on haastatteluissa sanonut oikean Liddyn olleen vielä sarjan versiota sarjakuvamaisempi, mutta perustelu ei toimi. ”Oikea Liddy” oli julkikuvaansa aktiivisesti rakentanut huomiohaukka. Sarjan tekijöillä olisi ollut mahdollisuus tutkia, mitä fasadin takaa voisi löytyä.
Sarjan epookkiin on nähty vaivaa. Tuotantoarvot näkyvät isoissa ulkokohtauksissa, joista ainakin osa on toteutettu oikeilla tapahtumapaikoilla. Watergate-hotellia ei ole tarvinnut rakentaa digitaalisesti.
Sisätiloja ei viisaasti ole tykitetty täyteen 1970-lukua, vaan sisustuksissa näkyvät myös aiemmat vuosikymmenet.
Ainakin osa sarjan kuvauksista on toteutettu oikeilla tapahtumapaikoilla, kuten Watergate-hotellin edustalla Washington D.C:ssä.
Muuten White House Plumbers ei ole visuaalisesti erityisen kiinnostava. Kyseessä on asia- ja dialogivetoinen sarja, hiljaa ollaan vähän ja harvoin.
On toki turhaa miettiä, olisiko sarja toiminut paremmin tekijöille tutummassa formaatissa eli 20-minuuttisina jaksoina, mutta prestiisisarjan mittaan sovitettuna se tuntuu lähinnä vesitetyltä Veepiltä.
Sillä erotuksella, että Veepin Selina Meyer (Julia Louis-Dreyfus) oli sarjan loppuun mennessä kiehtova ja psykologisesti syvä hahmo, kun taas White House Plumbersissa kiinnostavia naishahmoja on nolla.
Lena Headeylla on Huntin vaimona jonkin verran tekemistä, mutta kaikki toiminta liittyy mieheen tai perheeseen. Liddyn vaimoa näyttelevän Judy Greerin ja Huntin tyttärenä nähtävän Kiernan Shipkan potentiaalit taas hukataan täysin.
White House Plumbers, HBO Max alkaen 2.5.