Puhallinmusiikki, Gospel ja soul
Mnozil Brass Espoon kulttuurikeskuksen Tapiolasalissa 27.4. ja Lizz Wright Espoon kulttuurikeskuksen Tapiolasalissa 28.4. – April Jazzin ohjelmistoa.
Saako sisäkonsertissa nauraa, hihkua ja huutaa tai tömistää jalkoja? Kyllä saa ainakin itävaltalaisen Mnozil Brassin konsertissa, sillä se suorastaan rohkaisee esimerkillään ”häiriökäyttäytymiseen”, kuten torstaina Espoon kulttuurikeskuksen suurimmassa Tapiolasalissa.
Mutta seitsemän puhallinmuusikon Mnozil Brass onkin tavallista vaskiorkesteria enemmän, sillä sen esityksissä on yleensä myös teatraalisia tai vähintään komediallisia elementtejä. ”Musiikkimaailman Monty Python” on ehkä yliampuva määrite, mutta sen anarkistisessa, itseironisessa ja satiirisessa asenteessa on jotain samankaltaista – ainakin parhaimpina eri tyylejä sekoittavina hetkinä.
Todennäköisesti orkesterin maine oli tavoittanut nyt myös pääkaupunkiseutulaiset, sillä konsertti oli myyty loppuun jo aikapäiviä sitten – ja kuulemma nopeimmin kuin mikään muu 37. kertaa järjestetyn April Jazzin historiassa. Ennen Espoota yhtye on käynyt keikalla vain Pohjois-Karjalassa, viimeksi 2012 Lieksan vaskiviikolla.
Mnozil Brassin ihailijoille konsertti lienee ollut toiveiden täyttymys, olosuhteetkin olivat parhaat mahdolliset. Meitä muita alkuasetelma saattoi silti hämmentää, sillä Tapiolasalin lava oli peräseinään saakka tyhjä: ei soittimia, mikrofonitelineitä eikä vahvistimia, ei istuimia eikä lavasteita, ei mitään muutakaan tavanomaiseen konserttiin kuuluvaa.
Kumpi meistä onkaan se kovempi pasunisti, mittelivät Gerhard Füssl (vas.) ja Zoltan Kiss April Jazzin konsertissa. Tuubisti Wilfried Brandstötter saattoi vain seurata kärjistyvää tilannetta taustalla.
Aikaa myöten selvisi, että Mnozil Brass pystyy ottamaan lavan ja koko konserttitilan haltuun omillaan ja todellakin täysin akustisesti. Suuressa salissa ei ollut nyt minkäänlaista äänenvahvistusta, mutta orkesterin sointi oli silti samalla sekä täyteläinen että erottuva ja tilanteen mukaan jokainen muusikko kuului juuri niin kuin piti.
Wienissä 1992 perustettu Mnozil Brass on kiertänyt maailmaa jo parikymmentä vuotta erilaisilla temaattisilla kokonaisuuksilla. Espoossa teemana oli kuitenkin oma historia, kuten ohjelman nimi Gold – mit Abstand das Beste alleviivasi.
Siksi runsaan kahden tunnin ohjelmassa oli poikkeuksellisesti vähän kaikkea: poppia ja jazzia, marsseja ja valsseja, kansanmusiikkia ja elokuvamusiikkia, klassista musiikkia ja nykymusiikkia. Mutta tuttuudesta huolimatta valtaosa kappaleista oli omaa tuotantoa, keskeisinä säveltäjinä pasunisti Leonhard Paul ja trumpetisti Thomas Gansch.
Muiden muusikkojen tavoin he olivat myös omanlaisiaan tyyppejä tai ainakin esittivät sellaisia. Pitkä ja poninhäntäinen Paul oli hidas ja hajamielinen introvertti, lyhyempi ja vähähiuksisempi Gansch yleisökontaktia hakeva ekstrovertti. Lavakomiikka perustuikin pääosin näiden ja muihin tyyppihahmojen piirteisiin sekä ennen kaikkea muusikkojen leikillisiin kilvoitteluihin.
Ja hauskaa tuntui olevan lavan molemmin puolin, kun esimerkiksi kaikki löivät itseään kansiolla tai kun Paul haisteli sukkiaan ja soitti paljain jaloin kahtakin pasuunaa. Mutta musiikillisissa kyvyissä ei ollut mitään kiistanalaista, ei edes laulutaidossa. Orkesteri esitti moniäänisesti muun muassa jazzstandardin I Can't Give You Anything but Love, Baby – ja tietysti humoristisella, elekielisellä kierteellä.
Ensimmäisen levynsä vuonna 2003 tehnyt laulaja ja lauluntekijä Lizz Wright esiintyi Suomessa ensi kertaa oman yhtyeen kanssa. Edellinen kerta oli Helsingin juhlaviikoilla elokuussa 2019, jolloin hän oli jazzorkesteri Umon solisti.
Perjantai-iltana Tapiolasalissa esiintynyt laulaja Lizz Wright, 43 täytti toiseen toiveen: esiintyi nyt Suomessa ensi kertaa oman yhtyeen kanssa. Mutta varsinaista jazzia oli hänenkin April Jazzin konsertissaan vain yhden kappaleen verran, pianisti Kenny Banksin pelkästään säestämä standardi The Nearness of You.
Toisaalta Wrightin tyylillinen hajonta oli täysin odotettua, sillä se kuuluu kaikilla hänen pohjoisamerikkalaisia roots-tyylejä risteyttävillä studioalbumeillaan, joita hän on tehnyt vuodesta 2003 kaikkiaan kuusi. Puolentoista tunnin konsertissa kuultiin lauluja viideltä, alkaen aina ensimmäisen Saltin nimikappaleesta.
Mutta tunnelma oli nyt levyjä yhtenäisempi ja myös paremmin yhtä hänen musiikillisen ”koulutuksensa” kanssa. Georgian osavaltiossa varttuneen Lizz Wrightin juuret ovat afroamerikkalaisessa gospelissa, jota hän esitti uskonnollisissa yhteyksissä ensimmäiset kaksikymmentä vuottaan.
Gospeliin tiivistyikin hänen täydellisesti hehkuva alttonsa, jota olisi voinut kuunnella puolitoista tuntia pelkällä pianosäestyksellä. Melko lujaa soittanut tavanomainen kitarayhtye oli enimmäkseen äänen tiellä.