Romaani
Mia Myllymäki: Huomistarhuri. Gummerus. 536 s.
Fiktiiviset maailmanlopun kuvaukset ovat useimmiten synkkää luettavaa. Tarinoissa suuresta tuhosta selviytyneet ihmiset taistelevat viimeisistä resursseista ja tappavat sumeilematta toisiaan.
Kokkolalaisen Mia Myllymäen neljäs romaani Huomistarhuri hyppää kuitenkin tämän vaiheen yli ja siirtyy suoraan toivon ja elpymisen aikakauteen.
Huomistarhurin tulevaisuudessa hävitystä ovat kylväneet ilmastonmuutos, maanjäristykset, tsunamit ja tulivuoret. Ihmiskunnan lukumäärä ja elintila ovat kaventuneet lähes olemattomiin.
Maanosissa, joissa aiemmin asui satoja miljoonia ihmisiä, on hengissä korkeintaan satoja tuhansia. Euroopassa elinkelpoista maata löytyy vain entisen Ranskan ja Saksan alueilta.
Yksi uuden alun airueista on Egalecon ekokaupunki. Vehreässä utopiassa yritetään välttää vanhan maailman virheitä. Kaupungissa eletään sopusoinnussa luonnon kanssa, suositaan kierrätystä ja rakennetaan parempaa tulevaisuutta.
Egalecon yhteisö nojaa yhdenvertaisuuden ajatukseen, jossa kukaan ei ole toisten yläpuolella. Yhteisistä asioista päätetään yhteistuumin keskustelemalla ja sopimalla, ja jokainen osallistuu kaupungin infrastruktuurin pyörittämiseen.
Näiden arvojen pohjalta Egalecosta on kasvanut kukoistava turvapaikka ja toivon majakka.
Tarinan päähenkilö on Suomesta Egalecoon päätynyt Stille Triple. Hän kipuilee yhä vanhojen syntiensä tähden. Hän syyttää itseään siitä, että livahti pakoon ja hylkäsi rakkaansa kuoleman kouriin.
Lisäksi hänen ajatuksissaan kummittelevat kaikki ne ihmiset, jotka hän tappoi pitkän pakomatkansa aikana. Toki hyvästä syystä, mutta se tieto ei Stilleä lohduta.
Tekojensa ja murheidensa takia Stille ei osaa sopeutua Egalecon yhteisöllisyyteen. Hän velloo menneisyytensä painolastissa, välttelee muita ihmisiä ja kokee olevansa arvoton ja hyödytön. Tulevaisuudelta hän ei uskalla toivoa mitään.
Kun Stillelle avautuu tilaisuus matkustaa maapallon toiselle puolelle auttamaan sikäläisiä selviytyjiä uuteen alkuun, hän ei epäröi hetkeäkään. Hän näkee tässä mahdollisuuden vaikuttaa omilla teoillaan suotuisamman huomisen luomiseen.
Ennen niin mahtavasta Pohjois-Amerikasta on kuitenkin jäljellä enää pieni kaistale, eikä siellä ole osattu irrottautua vanhoista opeista. Suurkaupungin raunioissa sijaitsevassa suojapaikassa asutaan hierarkkisessa yhteisössä, jossa ylemmät tekevät päätökset ja määräävät elämän rytmistä.
Arki on ankeaa ja toivonpilkahdukset harvassa. Edes kasvit tai eläimet eivät viihdy kuolleessa maaperässä.
Kuinka vakuuttaa suojapaikan yksinvaltaiset johtajat ja kohtaloonsa alistuneet asukkaat siitä, ettei vanhaan ole paluuta? Että menneisyyden kaluamisen sijaan pitäisi uskaltaa luoda jotain uutta?
”Arki on ankeaa ja toivonpilkahdukset harvassa.
Myllymäen romaani rakentaa monitasoista kuvaa tuhon jälkeisestä maailmasta. Teos ei sorru toivottomuuteen, vaan näkee ihmiskuntaa koetelleen katastrofin tilaisuutena kehittää kestävämpiä yhteisöjä ja elintapoja. Malleja, joista kannattaisi ottaa oppia nykytodellisuudessakin.
Teos kertoo kuitenkin paljosta muustakin kuin ekoegalismin autuudesta. Tarinan ytimessä on Stille Triplen tarve toipua kovista kokemuksistaan. Käytännössä hän päätyy etsimään anteeksiantoa muilta, kun hänen tulisi antaa anteeksi itselleen.
Tunteiden ja tekojen ristiriita ajaa Stillen pohtimaan toimiensa oikeutusta niin moraaliselta kuin eettiseltäkin kannalta. Helppoja vastauksia näihin kysymyksiin ei heru.
Stillen ympärillä olevat ihmiset laajentavat romaanin inhimillistä sisältöä. Heillä jokaisella on huolellisesti laaditut luonteenpiirteet sekä omat heikkoutensa ja vahvuutensa. He peilaavat eri tavoin Stillen ahdistusta ja toimivat joko häntä kannattelevina tai vastustavina elementteinä.
Tukea on joka tapauksessa tarjolla, jos sitä vain osaa ja uskaltaa ottaa vastaan.
”Teos ei sorru toivottomuuteen.
Sulkeutuneen Stillen on kuitenkin vaikea avautua ja hyväksyä, ettei onnea ole olemassa ilman toisia ihmisiä. Toisaalta samalla on opittava luopumaan sekä raastavasta surusta että kainalosauvoina käytetyistä ystävistä.
Tuhtiin romaaniin mahtuu myös jännitystä ja toimintaa, sillä elämä entisen Yhdysvaltain raunioilla on paikoin hengenvaarallista. Kaiken tämän Myllymäki kuvaa vahvasti ja vaikuttavasti.
Lopulta teos toteaa, että hyvät ja kauniit asiat pääsevät kukoistamaan vain, jos niiden perustat ovat kunnossa.