Kuvataide
Tom of Finland – Rohkea matka Kiasmassa (Mannerheiminaukio 2) 29. lokakuuta saakka.
KiasmaN uudessa Tom of Finland- näyttelyssä kierrellessä vaivaa jatkuva déjà-vu: eikö tätä ole nähty jo aikaisemmin? Jo todella monta kertaa?
Tietenkin on: Tom of Finlandin eli Touko Laaksosen (1920–1991) yksityisnäyttelyitä on järjestetty Suomessa ja ulkomailla taajaan.
Suomessa Laaksonen piti perhesyistä matalaa profiilia lähes kuolemaansa saakka, mutta ilahtui viime vuosinaan saamistaan tunnustuksista. Sen jälkeen hänen maineensa on kasvanut ja valtavirtaistunut vuosi vuodelta, toki paneutuneen tukijajoukon avustamana. Taidehallin iso näyttely vuodelta 2016 on vielä tuoreessa muistissa, samoin kuin seuraavana vuonna ensi-iltansa saanut suuren yleisön elämäkertaelokuva.
Touko Laaksonen kuvattuna Los Angelesin -talossa, 1984.
Suuren yksityisnäyttelyn järjestäminen juuri Kiasmassa tuntuu ennen kaikkea symboliselta teolta, lopulliselta kanonisoinnilta: Nyt ei tarvitse enää arvailla, kuuluuko Tom of Finland Suomen viralliseen taidehistoriaan. Kyllä kuuluu.
Ja tässä salissa, lapsukaiset, katsokaa, tässä lasivitriinissä on suurmiehen nahkatakki.
Tällaisen kanonisoinnin näkökulmasta yllättää, ettei näyttely erityisesti yritä asettaa Tom of Finlandia kuvataiteen virtauksiin. Kuten yleensäkin, mainitaan valokuvataiteilija Robert Mapplethorpe, joka oli varhainen fani, ja nyt myös losangelesilainen nykytaiteilija Mike Kelley. Sitten joudutaan jo siirtymään muodin puolelle: kolmantena nimenä mainitaan ranskalaissuunnittelija Jean-Paul Gaultier, joka on lähettänyt catwalkille Tom of Finland -henkisiä merimieshahmoja.
Esillä on myös Tom of Finlandin nahkatakki.
Jos Kiasman näyttelyltä ylipäätään kaipaa Tom of Finland -myytin räjäytystä, joutuu pettymään. Uutta edustaa lähinnä pöydällinen vr-laseja, joiden avulla pääsee tutustumaan Tom of Finland -säätiön päämajaan Los Angelesissa.
Toisaalta, jos Kiasmaan on tullut katsomaan taiturimaisesti piirrettyjä nahkasaappaita ja koppalakkeja, jykeviä leukaperiä, pyöreitä pakaroita ja peniksiä eri olomuodoissaan – klassista Tom of Finlandia – on näyttely kattava perusesitys.
Näyttely esittelee Tom of Finlandin tuotantoa kuudelta vuosikymmeneltä teemoittain: iloluontoisia miehiä kaupungilla, tien päällä, veden äärellä ja luonnon helmassa.
Tom of Finland: Nimetön, 1963.
(Viimeksi mainittuun teemaan kuuluvat, camping-aiheisen Pekka-tarinan kuvat hymyilyttävät. Siinä chapseihin pukeutunut Pekka tarkkailee metsäiseltä kukkulalta käsin järven rannalle levittäytyvää leirintäaluetta kuin keskiluokkaista idylliä, johon hän ei tule koskaan kuulumaan. Mutta siitä ei ole ollenkaan kyse! Seuraavat kuvat paljastavat, että teltat ja asuntoautot ovatkin suorastaan pullistelleet innokkaita panoveikkoja, ja Pekka löytää itsensä mitä erilaisimmista tilanteista ja yhdistelmistä. Kaikkea sitä sattuukin!)
On turhaa analysoida tässä Tom of Finlandin piirrosjälkeä, sommittelua tai suppeaa aihekirjoa – niitä on vuosien varrella käsitelty kattavasti. Tom of Finlandin varsinainen merkitys on toisaalla. Tom of Finland vapautti homomiehet nauttimaan seksuaalisuudestaan pimeiden loukkojen sijaan täydessä päivänvalossa.
Tom of Finland: Nimetön, 1970.
Voi ajatella, että tämä vapautuminen toteutuu myös Kiasman näyttelyssä. Toisin kuin monissa aikaisemmissa näyttelyissä, Kiasma ei ole siivonnut eksplisiittisintä anatomiaa verhoilla eristettyyn K-18-huoneeseen, vaan sitä itseään on esillä kautta näyttelyn.
Siinä mielessä näyttely on uskollinen Tom of Finlandin käsitykselle taiteestaan: hän ei piirtänyt kuviaan lapsiperheiden sunnuntaisen museovierailun vetonaulaksi, vaan ne olivat kuvia homomieheltä homomiehille, tavoitteenaan kiihottaminen.
Verhoilla eristetty huonekin kyllä löytyy. Sinne on kerätty S/M-kuvastoa, jonka verhoilla eristäminen tekee ehkä sisältöään tuhmemman oloiseksi.
Tom of Finland -näyttely täyttää Kiasman kolmannen kerroksen näyttelysalit.
Lehdistötilaisuudessa Kiasman johtaja Leevi Haapala sanoi, että Tom of Finlandin on aika ajoin hyvä tulla esitellyksi myös kotimaassaan. On totta, että suosittujen ja merkittävien taiteilijoiden näyttelyitä järjestetään kerta toisensa jälkeen – ajatellaan nyt vaikkapa Ateneumissa pian avautuvaa Edelfelt-näyttelyä.
”Nuoremmille sukupolville Tom of Finlandin kapea homomiehen ideaali on monimutkaisempi asia.
Usein ajatuksena on, että jokainen aika tekee taiteilijasta ja hänen tuotannostaan uuden tulkinnan. Tom of Finlandin kohdalla tulkinta on kuitenkin sama kuin ennenkin. Joillekin se näyttäytynee nostalgisena, toisille tunkkaisena.
Tuulahduksen uutta voi löytää näyttelyn katalogista, jossa vuonna 1993 syntynyt kuraattori Alvin Li painii Tom of Finlandin kuvaston kanssa sellaisen queer-sukupolven edustajan näkökulmasta, joka on törmännyt Tomin miehiin ensimmäistä kertaa Tumblr-palvelun kuvavirroissa. Siinä missä sodanjälkeisille sukupolville Tom of Finlandin kuvat tarjosivat terveen, vapautuneen ja riemukkaan homomiehen mallin, nuoremmille sukupolville hänen kapea (ja fyysisesti vaikeasti tavoitettava) homomiehen ideaalinsa on monimutkaisempi asia.
Tuntuukin, että näyttely ulkoistaa kaiken viimeisten 30 vuoden aikana tapahtuneen kerrosta alempana avatulle Dreamy-näyttelylle, jossa siinäkin on kyse queer-fantasioista ja rakkauden etsimisestä, mutta hyvin erilaisesta tulokulmasta.
Lue lisää: Kiasman hieno Dreamy-näyttely päivittää queer-ajattelun tähän päivään
Sitä ei voi kieltää, etteikö Tom of Finlandin kuvilla olisi ollut valtava vaikutus pop-kulttuurin kuvastolle. Ei voi myöskään ohittaa sitä henkilökohtaista vapautumista, mitä Tom of Finland tietyn ikäluokan seksuaalivähemmistöille edusti.
Tom of Finland: Nimetön, 1978.
Rakeisella ja vähän liikuttavallakin videolla Tom of Finland, jo ikämies, on Mike Kelleyn haastateltavana kalifornialaisessa taidekoulussa vuonna 1985.
Hän kertoo, että itsesuojeluvaisto sai hänet väittämään pitkään, että hän piirsi vain panokuvia, ei sen kummempaa. Ei asia kuitenkaan ollut niin yksinkertainen. Kyllä häntä motivoi myös jokin muu.
”Homot tunsivat syyllisyyttä, olivat onnettomia, eivät voineet näyttää nauttivansa seksistä. Minusta se oli täysin väärin”, hän kertoo. ”Halusin kertoa heille, että heilläkin on oikeus, olipa se laitonta tai ei, oikeus nauttia elämästään omalla tavallaan.”
Tom of Finlandin oikeuksista tämän kuoleman jälkeen huolehtinut Durk Dehner istuu Kiasman näyttelysalin penkillä ja vaikuttaa hiukan herkistyneeltä. Näyttely edustaa hänelle yhtä pitkän matkan päätepisteistä. Edellisiltana hän on saanut Suomen Leijonan ritarikunnan ritarimerkin.
Dehner kokee tunnustuksen kuvastavan sitä, mihin asemaan Tom on kotimaassaan lopulta päässyt. ”Että kyllä, hän on meidän oma poikamme ja pysyvästi osa suomalaista kulttuuria.”
Tom of Finland: Nimetön, 1962. San Francisco Museum of Modern Art.