Nykytaide
Dreamy: Queer ja vapaus unelmoida 26.11. saakka Nykytaiteen museo Kiasmassa (Mannerheiminaukio 2). Ti–pe 10–20:30, la 10–18, su 10–17.
Taiteilija Anna Uddenbergin Lantiollinen luottamus (2017) tuo mieleen Sarah Ahmedin jo klassikoksi muodostuneen Tunteiden kulttuuripolitiikan (2004). Kirjassa Ahmed luonnehtii heteronormia nojatuolimaisena mukavuutena, johon toisten kehojen on helppo solahtaa samalla, kun toisten odotetaan ahtautumaan itselleen sopimattomaan muottiin.
Uddenbergin teoksessa lähes luonnolliseen kokoon veistetty hahmo näyttää taistelevan sohvamaisen alustan kanssa. Pitkät hiukset roikkuvat kasvoilla ja takamus sojottaa kohti kattoa samalla, kun jalat on aseteltu jonkinlaisten sohvasta törröttävien tukien päälle.
Asento ei näytä järin mukavalta. Silti siinä on vastarintaa: ihmisen ja istuimen rajat hakeutuvat uusiin asemiin, kun olento työntää itseään vasten pehmeää vastusta.
Anna Uddenberg, Lantiollinen luottamus, 2017.
Max Hannuksen kuratoimassa Dreamy-näyttelyssä queerin kokemus on kuvattu vaikeuksista ja hankauksista huolimatta ilona. Museon toiseen kerrokseen Kiasman kokoelmateoksista kasattu Dreamy on vastinpari kolmannen kerroksen Tom of Finland -näyttelylle.
Siinä missä Touko Laaksosen stondis pirteänä poseeraava mieshahmo on muodostunut klassikkosymboliksi queer-kulttuurille, sen nahka-asuinen ihmiskuva on toisille ahdas.
Hannus on käynyt Dreamyä varten läpi Kansallisgallerian kokoelmia ja löytänyt sieltä moninaisen, vivahteikkaan ja tasapainoisen kattauksen queer-kokemusta kuvaavia teoksia.
Näyttelyn vahvuus on sen laajassa katseessa. Hannuksen kuratoriaalinen ote ei jää pelkäksi erilaisten vähemmistöjen listamaiseksi esittelyksi.
Kolmentoista taiteilijan teoksista koottu kokonaisuus piirtää temaattisesti eheää ja ilmaisullisesti monipuolista kuvaa aiheestaan.
Dreamyssä on mukana monia onnistuneita uudelleenkontekstualisointeja aiemmista näyttelyistä tutuista teoksista. Oiva bongaus on vuoden 2017 Arsissa esillä ollut Jacolby Satterwhiten Ulkoilmassa: Objektiivisen romanssin musiikkia: Kappale #1 Toipumista talossani (2016). Teos hukkui Arsissa runsaudenpulaan. Dreamyssa näyttävä video nousee kuitenkin komeasti esiin. Samalla se kuvaa 1980-luvun klubikulttuuria ja queer-utopioita tietokoneanimaatioista tutulla estetiikalla.
Yksi esimerkki näyttelyn monista onnistuneista rinnastuksista on Anne Koskisen kivinen Torso VI (2019), joka on ripustettu Artor Jesus Inkerön Swole-videon (2017) läheisyyteen. Siinä missä Koskinen on loihtinut luonnonkivestä esiin pehmeän vatsan ja sulavan lantion, Inkerön teoksessa päähenkilö pohtii oman kehonsa muokkausta haaveilemalla maastavedosta.
Kalervo Palsalla on enemmän teoksia Kiasman kokoelmissa kuin kenelläkään muulla taiteilija, noin 3 000. Usein riivattuun taiteilijuuteen yhdistetyn Palsan maalaukset näyttävät iloisessa seurassa veikeällä tavalla kurittomilta.
Reija Meriläinen, Crush, 2016. Kuvakaappaus teoksesta.
Näyttelynä Dreamy on ihania utopioita tavoitteleva, mutta ei imelä.
Rakastamisen, kaipauksen ja ruumiillisuuden humalluttava kauheus tiivistyy mehukkaalla tavalla Reija Meriläisen videossa Crush (2016): painepuristimeen viritetyt silikoniset raajat litistyvät ja räjähtävät mehevästi purskahtaen. Taustalla soi versio Jennifer Paigen ysärihitistä Crush, joka alleviivaa lätsähtelevien raajojen tahdissa ihastumisen päihdyttävää iloa ja jätetyksi tulemisen murskaavaa alhoa.