Pentti Linkola – kaltaisemme? Kantaesitys Vallilan Kansallisteatterissa 4.5.2023. Teksti Eeva Putro ja Atro Kahiluoto. Ohjaus Atro Kahiluoto. Näyttämöllä Mia Hafrén, Roni Martin, Eeva Putro, Timo Tuominen ja Panu Varstala. ★★
Maailmassa on varmasti ihmisiä, joille luontofilosofi ja esseisti Pentti Linkola (1932–2020) edustaa jonkinlaista pimeälle puolelle langennutta sankaria.
Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa akateemiseen perheeseen syntynyt Linkola oli radikaali toisinajattelija ja luonnonsuojelija, joka jossain vaiheessa alkoi vakavissaan toivoa ihmisten joukkotuhoa. Hänen kerrotaan ihailleen esimerkiksi natsien tuhoamisleirejä.
Kaltaiselleni millenniaanille Linkola on lähinnä kuriositeetti, jonka ajattelu on alusta asti jäänyt hänen natsisympatioidensa varjoon. Odotin Vallilan Kansallisteatterin Pentti Linkola – kaltaisemme? -esityksen muuttavan asetelmaa jollain tavalla, mutta ikävä kyllä niin ei käynyt.
Kolme vuotta sitten ilmestyneen Tove-elokuvan käsikirjoittajana mainetta niittäneen Eeva Putron yhdessä ohjaaja Atro Kahiluodon kanssa kirjoittama esitys nimeää tavoitteekseen yrittää ymmärtää Linkolan ajattelua, mutta teos ei asetu oikein minkäänlaiseen dialogiin sen kanssa.
Esitys vyöryttää runsaan soiton ja laulun kera näyttämölle anekdootteja Linkolan elämästä. Jatkosota katkaisi lapsuuden, Linkola rakastui lintuihin, jätti yliopiston kesken, ryhtyi kalastajaksi, tapasi tulevan vaimonsa, sai lapsia, erosi, etääntyi, kirjoitti ja perusti Luonnonperintösäätiön. Ja paljon muuta.
Näyttämöllä Mia Hafrén, Roni Martin, Eeva Putro, Timo Tuominen ja Panu Varstala eläytyvät kukin yhdessä ja erikseen Linkolan mielenmaisemaan. Varsinaisesta Linkolan henkilöstä esityksessä vastaa ennen kaikkea Tuominen, jonka roolityössä Linkola näyttäytyy kannon nokassa istuvana tragikoomisena jöröjukkana.
Esityksen musiikki ja tietynlainen kotikutoisuus tuovat mieleen Juha Hurmeen viimeaikaiset ohjaukset, joissa hän on käsitellyt unohdettuja suomalaisia erikoishahmoja. Linkola ei kuitenkaan ole unohdettu – päinvastoin. Monet Linkolan esillä pitämistä teemoista ovat jopa valtavirtaistuneet ihmisten herättyä ekokatastrofin todellisuuteen. Siinä mielessä ymmärrän hyvin tekijöiden tarpeen tehdä tiliä Linkolasta.
Mutta juuri tekijöiden poissaolo esityksessä minua häiritseekin. Estradi on Linkolan, mutta näkökulma puuttuu. Muutamissa kohdissa ventiloidaan Linkolan äärimmäisimpien lausuntojen vastenmielisyyttä, jopa haastetaan, mutta aika vähän silti. Linkolan ristiriitaisuutta ”elämää rakastavana ihmisvihaajana” teroitetaan senkin edestä.
Parasta antia ovat kohtaukset, jotka katsovat Linkolaa historiallisesta perspektiivistä. Linkola souti teollistuvassa Suomessa kirjaimellisesti vastavirtaan, mikä osaltaan taustoittaa hänen ajatteluaan ja vaikutusta paljonkin – ainakin kyseistä hahmoa vähemmän tuntevalle.
Linkolan ajatukset on esityksessä sävelletty lauluiksi.
Esityksessä on karkeasti ottaen kaksi tasoa: Linkolan elämä ja ajattelu. Elämänvaiheet käydään läpi draaman keinoin ja ajatukset on sävelletty lauluiksi.
Laulut kuitenkin enemmän etäännyttävät Linkolan sisäisestä maailmasta kuin vievät sitä kohti. Se on sääli, sillä dramaattisimmat käänteet tapahtuvat nimenomaan ajattelun alueella, niissä saumakohdissa, joissa epähumaanit ideat alkavat vuotaa jaloihin päämääriin.
Radikalisoitumiselle etsitään yksilöpsykologisia syitä Linkolan elämän avainkokemuksista. Mutta ehkä enemmän kuin sitä, miksi Linkola päätyi ajattelemaan niin kuin ajatteli, olisin ollut kiinnostuneempi henkilökohtaisemmasta kamppailusta Linkolan perinnön kanssa.
Toisaalta on myös validia pohtia, onko Linkolan näkemykset ylipäätään sen arvoisia, että niiden kanssa pitäisi hirveästi kamppailla tai yrittää ymmärtää niitä. Tämän kysymyksen esitys toki esittää itsekin – vaan ei vastaa.
Lavastus Katri Rentto, pukusuunnittelu Saija Siekkinen, musiikki ja äänisuunnittelu Roni Martin, koreografia Panu Varstala, valosuunnittelu Ville Toikka, videosuunnittelu Joona Pettersson, dramaturgi Eva Buchwald.