Klassinen
Radion sinfoniaorkesteri Musiikkitalossa 5.5. József Hárs, kapellimestari, Piotr Anderszewski, kapellimestari ja pianosolisti. – Haydn, Ligeti, Mozart.
RSO hemmotteli yleisöään esittämällä samassa konsertissa kahden läheisen ystävyksen, Haydnin ja Mozartin pianokonsertot.
Haydnin D-duuri-pianokonsertto ja Mozartin G-duuri-pianokonsertto KV 453 ovat sukulaissieluja, joka syntyivät 1780-luvun alkupuolella.
Haydn käsittelee konsertossaan materiaaliaan ”edistyksellisemmin” ja kokeilevammin kuin Mozart omassaan ja enteilee Beethovenia.
Puolalainen pianosolisti Piotr Anderszewski johti kummatkin konsertot flyygelin äärestä. Hän näytti lähtöjä käsillään ja päännyökkäyksillä, piti kontaktia silmillään ja ennen kaikkea soitollaan.
Solisti ei tarvinnut kapellimestaria välikädeksi itsensä ja orkesterin välille, vaan loi välittömän yhteyden soittajiin. Se oli omiaan synnyttämään kamarimusiikillisen intiimin ja herkästi reagoivan vuoropuhelun.
Valtaosin hyvin iloisissa merkeissä sujui avausteos, Haydnin pianokonsertto, joka oli elegantisti helähtävän ja rytmisesti kimmoisan pianismin ja innostuneen orkesterisoiton juhlaa. Mollikäänteet ja modulaatiot toivat kuvaan emotionaalisia varjoja.
Finaalin Rondo all’Ungarese huipensi konserton karnevalistiseen tanssiriehaan.
Mozartin konsertossa tunnelma oli vieläkin intiimimpi. Alfred Einstein on sanonut Mozart-elämäkerrassaan, että konserton ”ystävällisessä sävellajissa on salaista hymyä ja salaista surua”.
Mozartin konsertossa on huilu, kaksi oboeta, kaksi fagottia ja kaksi käyrätorvea, jotka loivat jatkuvasti runollisia värinvaihdoksia ja kävivät vuoropuhelua solistin kimmeltävästi laulavan, rytmisesti notkean, juoksutuksissaan helmeilevän pianosoolon kanssa.
Kun hitaan osan laulava teema katkesi kuin yllättäen hetkeksi kenraalipaussiin, tuntui kuin joku tuskainen muisto olisi tullut säveltäjän mieleen. Osasta puhkesi hellä surulaulu, joka matkasi kaukaisiin sävellajeihin.
Finaali oli Papageno-mainen, buffo-henkinen rallatusleikki, johon putkahti hetkeksi synkkä varjo. Mozartin ilo ei ollut koskaan himmentymätöntä.
Täysi vastakohta klassisen kirkkaille ja selkeille konsertoille oli Ligetin hämyisästi suhiseva Kamarikonsertto, jonka kolmetoista soittajaa olivat kaikki samanarvoisia, tiheää ja nopeaa mikropolyfoniaa kutovia solisteja. Pääosin hiljaiset, pilvimäiset ja kuhisevat muodostelmat olivat jatkuvassa muutosliikkeessä, jonka rikkinäisiä pikkumekanismeja Jósef Hárs ohjasi insinöörimäisen tarkasti.
Ligeti on itse kuvannut teostaan ranskalaisella sanalla ”pourriture”, joka tarkoittaa mätää ja lahoa. Hän on käyttänyt siitä myös sanoja kuihtunut, rikkinäinen sekä järjestys, joka on vähän epäjärjestyksessä. Kamarikonserton kummien kulkujen hahmottaminen olikin älyllinen leikki.
Oikaisu 7.5. kello 8.04: Mozart-elämäkerran on kirjoittanut Alfred, ei Albert Einstein.