Romaani
Jussi Simola: Haudatut haaveet. Myllylahti. 348 s.
Pohjoismaisen nykydekkarin sapluunaan kuuluu pitkälti kuvio, jossa esitellään rikos ja sitä tutkimaan alkava poliisiryhmä. Tutkinnan lomassa käsitellään poliisien yksityiselämää suhteessa työhön ja ympäröivään yhteiskuntaan sekä tietenkin tutkittavaan rikokseen.
Kuviohan on vanha, lähinnä peräisin Ed McBainin 87. piiri -poliisiromaaneista, jotka alkoivat ilmestyä jo 1950-luvulla.
Nuoremmista kotimaisista jännityskirjailijoista tätä mallia on viime aikoina käsitellyt parhaiten ja luovimmin Arttu Tuominen, joka valitsee kussakin kirjassa aina yhden kuvaamansa etsiväryhmän persoonallisen poliisin ja keskittyy tähän.
Raumalla syntynyt Jussi Simola (s. 1971) valitsee esikoisdekkarissaan toisenlaisen näkökulman. Hän pyrkii käsittelemään tutkinnan ohessa kaikkia esittelemänsä tiimin poliiseja. Se tuo tarinaan toki kosolti inhimillistä kosketusta. Mutta kieltämättä myös paikoin hieman jumittaa varsinaisen juonen etenemistä.
Tarina alkaa murhaajan kuvailulla tekemästään rikoksesta. Nuori opiskelijanainen tapetaan tämän omassa asunnossa, ja selvitystyö lankeaa rikoskomisario Lara Hongan vetämälle tiimille. Lisääkin murhia tulee, mutta varsinaisesta sarjamurhaajasta ei näytä olevan kysymys. Tiimi joutuu koville, kun rikokset eivät tunnu ratkeavan kunnollisten johtolankojen puuttuessa.
Lara on nelikymppinen eronnut nainen, joka yhä tuntee katkeruutta entistä aviomiestään kohtaan. Muista ryhmän jäsenistä Eero Huuhka on viisikymppinen leski, jonka on vaikea hyväksyä sitä, ettei hänestä ehkä koskaan tule isää, Luukas Salmi on nuori, kykynsä kipeästi näyttämään pyrkivä konstaapeli ja Ismo Tuohilampi eläkkeelle pian jäävä veteraani. Kokenut Reima Tyrväinen ja it-asiantuntija Jyry Koppila puolestaan eivät siedä toisiaan.
Pääosin kantakaupungissa, varsinkin Töölössä pyörivä tarina kulkee sinänsä joutuisasti ja esittelee muutamia meheviä hahmoja, kuten elokuvia rakastavan omalaatuisen kauppiaan ja yhä sotavuosia elelevän dementoituneen yhdeksänkymppisen naisen.
Paikoin kuullaan murhaajan omia pohdintoja, mutta nämä jaksot eivät ole kovin tarpeellisia, vaikka antavatkin hieman osviittaa rikosten motiivin suuntaan.
Lopulta paljastuu, että rikosten juuret ovat kaukana menneisyydessä. Loppuratkaisu on tavallaan yllättävä, mutta ehkä hieman ”dekkarimainen”, enemmän kirjoitetun tuntuinen kuin luonteva.
Silti sen mieltää psykologisesti uskottavaksi pohjamutiin asti katkeroituneen mielen aikaansaannokseksi. Kirjan nimen haaveet on pitänyt haudata jo niin kauan sitten, että niistä on ajan saatossa tullut mielen myrkkyä.
Poliisiryhmän jäsenten menneisyyttä, nykyisyyttä ja mielenliikkeitä Simola ruotii tosiaan aika paljon. Pienenä ongelmana on se, että ryhmän poliisit ovat sen verran tavallisia keskitien tallaajia, etteivät he ole kauhean kiinnostavia. Mutta, kuten sanottua, inhimillistä näkökulmaa tarinan poliiseihin toki tällä tavoin syntyy.