Musiikki/performanssi
Keuhkot Playhouse Barissa Helsingissä 6.5.2023.
Alkuvuodesta Keuhkot-artistinimen takana oleva Kalevi Rainio sanoi Ylen haastattelussa: “Yleisö on tottunut siihen, että luvassa on katastrofi, kun tulen lavalle.”
Lauantai-iltana Helsingin Vallilan Playhouse Barissa ilma tuntui suorastaan seisahtuneen jännityksestä. Kulttimainetta nauttiva Keuhkot esiintyy sen verran harvoin, että keikka myytiin ennakkoon loppuun. Se ei tosin tarkoita kuin pientä mutta sitoutunutta fanijoukkoa. Ovella lipun merkiksi käteen piirrettiin tussilla kirjain ”K” niin kuin Kake.
Keikkajärjestäjän mukaan Keuhkot yritti esiintyä Helsingissä viimeksi vuonna 2017. Silloin keikka peruuntui, kun Rainio loukkasi juuri ennen keikkaa itsensä. Mitä tahansa voi tapahtua.
Keuhkot kuuluu niihin suomalaisiin artisteihin, joilla on todennäköisesti enemmän mainetta Suomen rajojen ulkopuolella kuin sisällä. Kuuluisa BBC:n musiikkitoimittaja John Peel soitti Keuhkoja aikanaan lähetyksissään. Elokuvaohjaaja Jim Jarmusch kuuluu faneihin.
Keuhkojen ensimmäinen ep Musiikkia Konduktöörivaunuihin ilmestyi vuonna 1989. Siitä asti Rainion linja on pitänyt. Keuhkojen musiikki pakenee määritelmiä. Sitä voisi joskus kutsua punkiksi, mutta sekään ei oikein toimi. Taiderock kuulostaa puolestaan liian ylevältä Keuhkojen rosoisuudelle. Spoken word tai elektroninen musiikki ei riitä, mutta niitäkin elementtejä musiikissa on, kuten pitkän levytystauon päättäneellä edellisellä albumilla Jatketaan universumia (2021).
Keikoilla raja musiikin ja performanssitaiteen välillä on häilyvä. Rainio on käyttänyt esimerkiksi puhujapönttöä. 1990-luvulla hän puhalsi keikoilla erilaisia hajuja yleisöön, kuten pikahiivalla tehdyn kiljun hajua. Kilju ei kuitenkaan haissut tarpeeksi, niin Rainio nopeutti käymisreaktiota lavalla kananpaskalla, josta syntyi niin kammottava haju, että koko keikkasali piti tyhjentää.
Ei siis ihme, jos yleisöä saattaa ennen keikkoja hieman jännittää.
Tällä kertaa keikka paljastui yleisön onneksi sisäsiistiksi. Keikan aluksi Rainio seisoi paikallaan nelihenkisen taustayhtyeensä kanssa minuuttikaupalla jähmettyneenä. Taustalla luuppasi manipuloituja yskimisen ääniä. Koronan myötä ihmisten keuhkot ovat olleet viime vuosina koetuksella. Ensimmäinen biisi kuulosti tätä vasten jonkinlaiselta manifestilta, että Keuhkojen aika on nyt.
Lavalle oli puhujapöntön sijaan tuotu merkillinen musta rakennelma, joka paljastui simulaatioksi pullonpalautusautomaatista. Rainio otti mustan jätesäkillisen pulloja ja alkoi palauttaa niitä rakennelman luukusta ja keskustella pullonpalautusautomaatin kanssa. Automaatin ääntä esittävä bändin jäsen kommentoi Rainiolle esimerkiksi: ”Mikäs tölkki tämä on olevinaan, eihän tämä ole edes suomalaista”. Oli toisin sanoen aika selvää, mitä Rainio halusi performanssilla sanoa politiikasta. Muovi kytkeytyi myös luontoteemoihin, joita Rainion musiikissa ja puheissa on ollut jo pitkään.
Taustayhtye ei tiettävästi ollut soittanut Rainion kanssa aiemmin. Ilmassa oli mukava vaaran tuntu, kun suunnitelmallisuus oli hädin tuskin viitteellistä. Kappaleiden alussa Rainio saattoi käydä antamassa bändille soitto-ohjeita, kuten ”no säkin voit soittaa tähän jotain”. Osan keikasta Rainio esiintyi pitäen selässään omituista itse väsättyä metallihäkkyrää, jossa oli vilkkuva valo.
Setin kappaleet ulottuivat yli 30 vuoden taakse ensimmäisen ep:n lauluihin, kuten lottoarvonnan perumisesta syntyvästä kaaoksesta kertovaan Viralliseen Valvojaan. Pääteoksiksi nousivat kuitenkin pitkät spoken word -kappaleet, joissa bändi soitti improvisaatiota ja Rainio höpötti mikkiin esimerkiksi iskelmäfestivaaleista.
Keuhkojen musiikissa kiehtova elementti on kielen runollisuus nimenomaan rakenteellisesti. Kielen tai kappaleiden suuntaa ei voi koskaan ennalta arvata. Tämä oli läsnä myös lauantaisessa konsertissa.
Keuhkojen konsertti oli klassisen äkkiväärää performanssitaidetta, jollaista pääsee näkemään nykyään valitettavan harvoin.