Romaani
Seppo Jokinen: Sen maksaa minkä tilaa. Crime Time. 399 s.
Mikä on suomalaisen dekkarinlukijan varmin kevään merkki?
Uusin Koskinen tietysti.
Seppo Jokinen palaa komisario Koskinen -sarjansa 28. romaanissa perinteikkäille tšehovilais-tolstoilaisille poluille.
Edellinen teos, Pahasti tehty, saattoi jokakeväistä Kossu-annostaan odottavalle lukijalle olla pienoinen pettymys. Se kaivoi paitsi aiheitaan myös asenteitaan menneisyyden syvyyksistä, eikä sen sivujuonisto limittynyt kaikilta osin saumattomasti pääjuonen kanssa. Huumorin kukkakin oli hieman nuupallaan Jokisen tavanomaiseen tasoon verrattuna.
Sen maksaa minkä tilaa palaa jälleen Jokisen tavanomaiselle tasolle.
Teoksen alussa löytyy Näsijärveltä lähes alaston ruumis, mutta tv:n poliisisarjojen kliseestä poiketen, tällä kertaa miehen. Nainen löytyy vasta pikkurikollisen takakontista.
Ajankohtaista elämänkuvaakin Jokinen viljelee, sillä Koskinen ehättää takakonttiruumiin luo ratikalla. Sitten onkin enää kyse siitä, mitä on oikein tapahtunut.
Jokinen ripottelee teokseensa huumoria letkeimpään tamperelaiseen malliin ja vihjeitä parhaaseen tšehovilaiseen. Jos satunnainen ase kolahtaa tamperelaisteatterin narikan lattialle kirjan alkupuolella, voi olla täysin varma, että sillä on ammuttu – ja Koskinen tietää lopussa, ketä, missä, milloin ja miksi.
Vaikka se sitten vaatisi monen monituisen mutkan selvittämistä matkalla, välillä intuition – välillä myös työkaverien intuition – avustuksella.
Erityisen tyydyttävää on, ettei Jokinen harjoita lukijan harhauttamista. Lukijalla on todelliset mahdollisuudet päätellä, mitä tapahtui, vähintään suurin piirtein, melko lailla samassa tahdissa kuin Koskisellakin.
Samaan aikaan kun henkirikoksia selvitellään, Jokisen tutut henkilöhahmot elävät tavanomaista elämäänsä. Usealla Sorin poliisitalolla työskentelevällä on elämänmuutoksia meneillään, eikä vähiten Sakari Koskisella itsellään.
Jos Jokinen hupaileekin tv-kliseiden kanssa mitä rikoksiin tulee, pitkäaikaisten henkilöhahmojensa yksityiselämän puolta kuvatessaan Jokinen on kuitenkin varsin myötäsukainen kliseillekin.
Tolstoilainen strategia puree: jos kaikki onnelliset ovat toistensa kaltaisia, ja jokainen onneton on onneton omalla tavallaan, kirjailija voi säästää rutkasti selittelyä siellä, missä selittelyä ei kaivata. Toki toisten onnelliset elämänmuutokset voivat aiheuttaa toisille ikävyyksiä ja tuskaa, eikä Jokinen väistele näitäkään harmaan sävyjä, vaan jopa leikittelee niillä.
Yhteen tässä sarjassa jatkuvasti toistuvaan kliseeseen Jokinenkaan ei enää saa luotua henkeä. Elähtänyt kinastelu feminismistä ja naisten asemasta nousee kerta toisensa jälkeen, kun pitää nostattaa tunteita henkilöhahmojen välisessä keskustelussa tai tuoda esiin työtoverien välistä jännitettä.
Epäilen, että muitakin keinoja ja jännitteitä olisi tarjolla jopa poliisien työyhteisössä. Kyllä asenteitaan voi tarkistaa fiktiivinenkin boomer, kun riittävän kova paikka tulee.