”Taide taistelee asemansa puolesta ja pitää sijansa”, näyttelijä Pekka Laiho lausahtaa päättäväisyyttä äänessään. Kunnon teatteritaiteen on Laihon mukaan hyvin usein täytynyt puolustaa tilaansa monenlaisten liirumlaarumien uhatessa. Aina kuitenkin on pärjätty.
”Uskon yhä taiteen mahdollisuuksiin tässä maailmassa”, Laiho lisää. Hän asuu vaimonsa Aila Luode-Laihon kanssa Järvenpäässä.
Pekka Laihon teatteritaival on kaartunut pitkänä ja huomattavan näyttävänä – 1960-luvun Ylioppilasteatterista ja MTV-teatterista alkaen. Hän lukeutuu ikäpolvensa ykkösriviin, salmisten ja loirien joukkoon, ja nimenomaan teatterin lava on pysynyt hänen päänäyttämönään.
Viimeisimpänä työnään hän ohjasi kesäksi 2019 Arto Paasilinnan Onnellisen miehen Ohkolan teatterille Mäntsälässä.
Laiho korostaa eräiden ohjaajien merkitystä omalle työlleen. ”Kun en käynyt teatterikoulua, niin Ylioppilasteatteri vei minut kohti ammattia, etenkin Kalle Holmberg, pirun taitava, uuttera ja suorapuheinen ohjaaja.”
Esiintymisen riemua Laiho oli tuntenut jo alle kymmenvuotiaana poikana, ensin spontaanisti ja sitten lausuntakilpailuvoittoja niittäen.
Helsingin kaupunginteatterissa, jossa vierähti 38 vuotta, Laiho sai ratkaisevia impulsseja Jouko Turkalta. Leipääntyminen – luontevine pinnallisuuksineen – uhkasi näyttelijää, kunnes Turkka aloitti ohjaajana kaupunginteatterissa. ”Jokke avasi kaikki maneerini ja vapautti samalla hyvän taiteilijauran.”
Turkan helmeksi kaupunginteatterissa Laiho nostaa tämän ohjauksen Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä -teoksesta, jossa Laiho sai esittääkseen kirjailijan alter egoa, Harri Salmista. ”Sitä näytelmää ja tulkintaa en hevillä unohda!”
”Tietysti se hiveli nuoren kundin itsetuntoa, kun jo vuonna 1968 pääsin vetämään Romeon roolin Tampereen Teatterissa”, Pekka Laiho muistelee.
Keskeiseksi nykyohjaajakseen Laiho on havainnut Pasi Lampelan. Vuosituhannen alussa käynnistyi heidän yhteistyönsä, joka on monin hienoin tuloksin jatkunut viime vuosiin saakka.
”Ohjaajana Pasi on vahva ja omalaatuinen ja osaa suhtautua näyttelijän negatiiviseenkin palautteeseen hyvin”, teatterikonkari pohtii. ”Ihmisenä ja ystävänä hän on rehellisyydessään harvinaista lajia.”
Laiho on työstänyt satoja näytelmiä kymmenien ohjaajien kanssa eikä kiellä, etteikö urallaan olisi joutunut esiintymään myös joutavammissa näytelmissä. ”Se on laitosteatterin kirous, mutta taitavan sirkushevosen on osattava hypätä siinäkin mukana.”
On myös rooleja, jotka pitää vaan omaksua vaikkei osaisikaan, Laiho sanoo.
”My Fair Lady -musikaalin Mr. Higgins oli sellainen osa, koska olen onneton laulaja, mutta väkipakolla opettelin jäljittelemään laulamista. Ja läpi meni”, hän toteaa hymyillen.
Vaan mikä on ollut se paras, se kaikkein rakkain rooli?
Vastausta Laiho ei kauaa mieti. Hän palaa vuoteen 1979, jolloin nuori Arto af Hällström tuli Helsingin kaupunginteatteriin ohjaamaan isolle näyttämölle Shakespearen Othellon.
”Esko Salminen oli Othello, iki-ihana Eija Ahvo Desdemona, ja minulle lankesi Jagon rooli. Sain puristettua itsestäni kaiken pahuuden irti ja onnistuin lataamaan sen Jagon katkeraan hahmoon. Siinä osui kaikki niin kuin piti.”
Mikä sitten on vetänyt, miltei pakottanut näyttelemään yli puolen vuosisadan ajan?
”Heti alusta pitäen teatteri oli kamalan kiihottavaa ja kivaa, ja harjoitellessa löysi asioista ja itsestään aina uusia ulottuvuuksia”, Laiho vastaa.
Pohjimmaiseksi motiivikseen hän nimeää ekshibitionistisen halun olla esillä ja tulla huomioiduksi.
”Että saa näkyä – ja kertoa ja jakaa tarinoita.”
Kuka?
Pekka Laiho
Syntyi 1943 Helsingissä.
Ylioppilas, Helsingin toinen lyseo 1963.
Näyttelijä MTV-teatterissa 1965–1967, Tampereen Teatterissa 1967–1971 ja Helsingin kaupunginteatterissa 1971–2008. Freelancerina 2008 alkaen.
Näytellyt paljon myös elokuvissa ja tv-sarjoissa. Teatteriohjauksia.
Muistelmat Poika ja kapakkasaatana (2012).
Asuu Järvenpäässä, naimisissa, kuusi lasta, neljä lastenlasta.
Täyttää 80 vuotta sunnuntaina 14. toukokuuta.