Tietokirjat
Antti Vallius: Pilvien kuvaaja – Matti Poutvaaran elämä ja taide. Docendo. 335 s.
”Hullu mies!”, huudahti Matti Poutvaaran setä keväällä 1945. Hänen sukulaispoikansa, pelkän kiertokoulun käynyt maanviljelijäperheen esikoinen, oli edennyt sotilasurallaan jo vääpeliksi sekä päätynyt Puolustusvoimissa itseään kiinnostavalle erikoisalalle.
Mutta toukokuussa 1945 Poutvaara oli sanonut itsensä irti Puolustusvoimien palveluksesta ja päättänyt ryhtyä yksin tein itsenäiseksi yrittäjäksi: vapaaksi valokuvaajaksi, ehkä jopa valokuvataiteilijaksi.
Hullua, ja vielä erityisen epävarmana sota-aikana.
No ei aivan.
Ilmavoimien valokuvausteknikkona ennen irtisanoutumistaan työskennelleen Matti Poutvaaran (1909–1989) päätös ei ollut pidemmän päälle päätön. Hänestä kehkeytyi menestynein suomalainen maisemakuvaaja ja kotiseutukuvaaja, jonka noin kahtakymmentä kirjaa painettiin noin kahdessakymmenessä vuodessa puoli miljoonaa kappaletta.
Samalla Poutvaara kirjaimellisesti loi suomalaisille kuvan idyllisestä Suomesta ja ihanteellisesta suomalaisuudesta – tavaramerkkinä tuolloin vielä vaikeasti kuvattavat pilvet.
”Poutvaarasta kehkeytyi menestynein suomalainen maisemakuvaaja.
Mutta luonto olikin Karjalan Parikkalassa syntyneelle ja varttuneelle Poutvaaralle ”paras taiteilija”, kuten hän määritteli Helsingin Sanomien haastattelussa elokuussa 1984, kun hänen ensimmäinen takautuva näyttelynsä avautui Valokuvamuseossa.
”Tarvitaan vain nöyrä sydän ja silmä, joka etsii aiheen”, muisteli hän lukeneensa jo nuorukaisena saksalaisesta valokuvausoppaasta.
Samalla hän ilmoitti vierastavansa uutta taidevalokuvausta: ”Kuvissa on vain mustaa ja valkoista, mutta aihetta ei tarvitse olla ollenkaan. On vain kuljeksittu takapihoilla ja räiskitty”.
Matti Poutvaara kuvasi pellonraivaajan vuonna 1950 Sallassa.
Ehkä Poutvaara olikin aina kuvatessaan nöyrää poikaa suomalaisen luonnon kauneuden edessä. Mutta persoonana hän näyttäytyy hieman erilaisessa valossa juuri julkaistussa ensimmäisessä elämäkerrassa Pilvien kuvaaja – Matti Poutvaaran elämä ja taide.
Sen perusteella Poutvaaran monipuolinen ura ei ollut erityisen sattumuksellinen eikä perustunut nöyristelyyn. Päinvastoin, hän oli Suomea todella laajasti kiertäneenä kuva-ammattilaisena itsetietoinen ja määrätietoinen, sinnikäs, työteliäs ja yritteliäs sekä myös tarkka omista oikeuksistaan ja tekijänoikeuksistaan.
Osittain näistä samoista syistä ”jotain jäi silti uupumaan”, tiivistää Pilvien kuvaajan tekijä, jyväskyläläinen tutkija ja taidehistorioitsija Antti Vallius. Siis hänen mukaansa puuttui jotain, millä menestynyt ja monialainen Poutvaara olisi sementoinut asemansa pysyvämmin suomalaisen valokuvataiteen huipulla jo elinaikanaan.
Olisiko uuden, tuoreutetun arvostuksen aika nyt, lähes seitsemänkymmentä vuotta uran huipusta ja yli kolmekymmentä vuotta kuolemasta?
””Tarvitaan vain nöyrä sydän ja silmä, joka etsii aiheen.”
Valliuksen perusteellinen ja runsaasti kuvitettu Pilvien kuvaaja auttaa ainakin hahmottamaan, miten Poutvaara usein kansallisromanttiset kuvansa loi ja millaisista yhteyksistä hänen ”Suomen brändiä” pohjustaneet mustavalkokuvansa syntyivät.
Taiteen rinnalla Vallius juoksuttaa Poutvaaran yksityiselämää ja ennen kaikkea valokuvaajaelämää, johon limittyvät paikoin kulttuuriset ja yhteiskunnalliset muutokset. Lappeenrannassa avattuun Poutvaara-näyttelyyn liittyvä kirja onkin parhaimmillaan elämäkertaa laajempi.
Kesäinen kuva Karjalankannakselta vuodelta 1932.
Sunnuntai-iltaa viettäviä miehiä Koivistolla vuonna 1934.
Voiko varsinkin kesäisistä maisemakuvista tunnettu kuvaaja olla oikealta sukunimeltä Poutvaara? Vai oliko se osuva taiteilijanimi?
Kyllä, Poutvaara oli virallinen, vaikka ei ensimmäinen. Hän oli alkujaan Poutanen, mutta vaihtoi sen kokonimikaimojen takia Poutvaaraksi jo vuonna 1936 ennen taiteilijauransa alkua ottamalla loppuosan synnyinpaikaksi kirjatusta Kokkovaarasta.
Toki Poutvaaran piti keksiä muutakin, kuten itse asiassa itsensä valokuvaajana. Hänen nuoruudessaan Suomessa ei ollut virallista valokuvausalan koulutusta ja taidot hankittiin joko omatoimisesti tai kokeneemmilta oppimalla.
Kuusitoistavuotiaan Matti Poutasen sisäänheitto oli Suomen kuvalehdessä vuonna 1925 mainostettu parin kuukauden ”kirjeellinen valokuvauskurssi”. Siitä saatu todistus taisi olla yhtä tyhjän kanssa, mutta se antoi kipinän uralle. Tuota uraa laajaan ja runsaaseen aineistoon perehtynyt Vallius avaa perin pohjin ensimmäisistä julkaistusta valokuvista alkaen.
Oliko enne, että yksi varhaisista otoksista oli pakkolaskun Parikkalaan tehneestä Ilmavoimien kaksipaikkaisesta koneesta? Päivätyö Ilmavoimissa oli kuitenkin se, joka kouli Poutvaaran alalle sekä antoi rohkeutta heittäytyä ”hulluksi”.
Poikia tulvakoskella Tienhaarassa 1930-luvulla.
Tilda ja Ehvio keskustelivat Multialla vuonna 1943.
Pilvien kuvaajan kiehtovimmat jaksot kertovatkin näistä vapaan taiteilijan vuosista, jolloin vielä polkupyörällä liikkunut ja postikorttisarjoilla itseään elättänyt Poutvaara alkoi työstää kirjojaan Suomen maakunnista. Ensimmäinen oli viiteen painokseen yltänyt Kaunis Häme (1947), jonka kansikuva oli mukaelma Albert Edelfeltin maalauksesta Kaukolanharju auringonlaskun aikaan (1890).
Kirjan julkaisi Poutvaaran tuleva keskeinen yhteistyökumppani WSOY, jolle hän sai syötettyä runsaan kymmenen vuoden aikana monia suunnitelmia. Kaupallinen huippu oli Helsingin kesäolympialaisiin valmistunut viisikielinen Suomi–Finland. Ja kustantajalle oli tietysti kätevää, että Suomea maalta, mereltä ja ilmasta kuvannut Poutvaara vastasi usein myös kirjojen taittamisesta ja tekstittämisestä.
Omanarvontuntoisena hän ei kuitenkaan sietänyt, että joku peukaloi jälkikäteen hänen tekemisiään.
Vallius arveleekin, että suorapuheisuudesta ja sinnikkyydestä siinneet ”toistuvat selkkaukset” saattoivat jouduttaa Poutvaaran uran hiipumista, viimeisenä niittinä WSOY:n pääjohtajan viesti ”olen täysin haluton mihinkään yhteistyöhön MP:n kanssa”.
Mutta oleellisinta lienee ollut ajan raju riento.
Muutosvastarintaisen Matti Poutvaaran ”isänmaallisromanttinen matkailukuvasto” ei elähdyttänyt 1970-luvulla enää uusia yleisöjä, kuten eivät elähdyttäneet enää 1950-luvun mustavalkoiset Suomi-elokuvatkaan. Ne vaikuttivat vain vanhoilta, mutta eivät olleet vielä tarpeeksi vanhoja.
Näyttely ”Pilvien kuvaaja – Matti Poutvaaran elämä ja taide” on avoinna Etelä-Karjalan museossa (Kristiinankatu 15, Lappeenranta) 29.10. saakka.