Tietokirja
Antero Holmila: Suomalaisten kylmä sota. Atena. 336 s.
Syyskesällä 1968 kaksi nuorta tyttöä lähti metsään poimimaan vadelmia:
”Kun kuulimme lentokoneen ääniä, ajattelimme, että nyt Neuvostoliitto hyökkää Suomeen. Lähdimme juoksemaan kotiin ja jätimme marjat poimimatta”, kertoo 65-vuotias nainen Suomalaisten kylmä sota -kirjassa, jonka on kirjoittanut Jyväskylän yliopiston historian professori Antero Holmila.
Kirjan aineistona on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) ja Svenska Litteratursällskapetin muistitietokeräyksissä saadut vastaukset. Holmila on saanut käyttöönsä myös monien muiden yhteisöjen ja tutkijoiden kokoamaa aineistoa. Ääneen pääsevät tavalliset ihmiset, joille tarjotaan mahdollisuus puhua kylmästä sodasta.
Prahan miehitys elokuussa 1968 vaikutti mielenmaisemaan järisyttävällä tavalla. Turuilla ja toreilla, sen ajan sosiaalisessa mediassa, kauhisteltiin Neuvostoliiton julmaa hyökkäystä, josta saatiin tiedotusvälineistä ajankohtaista tietoa.
Lähes yhtä nopeasti liikkuivat myös huhut siitä, mitä tapahtui itärajalla ja Suomen merialueilla. Suusta suuhun kerrottiin, miten Neuvostoliitto kalisteli siellä panssareita ja sotalaivoja. Levitessään huhut paisuivat, ja muutaman viikon päästä suuri osa suomalaisista odotti Neuvostoliiton iskevän Suomeen.
Tunnistin itseni marjametsässä pelästyneiden tyttöjen kertomuksesta. Olin 14-vuotias ja harrastin pikajuoksua. Prahan miehityksen jälkeen vaihdoin vakituisen lenkkireittini peltomaisemasta metsäpoluille, koska laskin selviytyväni paremmin puiden suojassa, jos minua ammuttaisiin.
Varsovan liiton tankit vyöryivät Prahaan elokuussa 1968, kun Tšekkoslovakia yritti ottaa etäisyyttä Neuvostoliitosta.
Antero Holmila ( s. 1979) painaa herkkää kohtaa meidän ikääntyneiden suomalaisten muistissa, kun hän kyselee, millaisessa tunneilmastossa suomalaiset lapset kasvoivat, kun vielä kaksikymmentä vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen Prahan miehitys kirvoitti rankkoja pelkoreaktioita.
”Ei tarvinne venyttää mielikuvitusta tullakseen johtopäätökseen, että sota oli vahvasti läsnä suomalaisessa mentaalimaisemassa. Läsnäolo ei tietenkään ollut jokapäiväistä, mutta se aktivoitui hyvin herkästi”, Holmila arvioi.
Viime syksynä ilmestynyt tutkija Pekka Turusen kirja Kylmää rauhaa osoitti, että pelkomme oli ollut suuresti liioiteltua. Suomen rajoilla ei syksyllä 1968 tapahtunut mitään kovin poikkeavaa.
Huhut osoittautuivat nykykielellä sanottuna valeuutisiksi, mutta ne tekivät tehtävänsä. Suomalaiset pelästyivät ja pelko vaikutti käyttäytymiseen yllättävällä tavalla.
Eräs muistelija tiivistää oivaltavasti, miten Prahan miehitys ”avasi myös silmiä, mutta sulki myös suut”.
”Suomalaiset ryhtyivät oikein joukolla Neuvostoliiton ystäviksi.
Miehityksen aiheuttama säikähdys painui taustalle ja myötäsukainen suhtautuminen valtasi mieliä. Suomalaiset ryhtyivät oikein joukolla Neuvostoliiton ystäviksi.
Ei enää riittänyt, että presidentti Urho Kekkonen ja ministerit pitivät lämminhenkisiä yya-puheita. Suomi–Neuvostoliitto-Seura sai paljon uusia jäseniä, Leningradin matkailijamäärät kasvoivat, idänkauppa paisui, kulttuurivaihto monipuolistui.
Holmila arvioi kuitenkin, ettei aito ystävyys tavoittanut kansan syviä rivejä: ”Päällimmäisenä olivat epäluulo ja pelko. Luottamus ja ystävyys olivat pintavaahtoa.”
1970-luvusta tuli kaksijakoinen. Suomen politiikka suomettui, ja ”virallisen ulkopolitiikan” käsite ohjasi yhteiskuntaa ja myös julkista sanaa. Hyvät idänsuhteet kävivät kaiken edellä.
Toisaalta talous lännettyi. Maa vaurastui, ja elintasoero Neuvostoliittoon ja muihin sosialistisiin maihin kasvoi. Mitä enemmän suomalaiset kävivät idässä, sitä ynseämmin suhtauduttiin sikäläiseen systeemiin.
”Tavalliset ihmiset tekivät usein omien havaintojensa pohjalta päätelmiä, jotka olivat syväluotaavampia kuin koulutettujen sovjetologien päätelmät”, Holmila kirjoittaa.
Neuvostoliitto menetti vetovoimaansa myös puoluepolitiikassa. Skdl ja Skp hävisivät vaaleissa ja niiden sisäiset ristiriidat kärjistyivät. Luottamus neuvostojärjestelmään hiipui heilläkin, jotka jaksoivat uskoa sosialismin aatteeseen. Ele Aleniuksen ja Aarne Saarisen joukot eivät kelpuuttaneet Neuvostoliittoa sosialismin mallimaaksi.
Kylmä sota kesti lähes viisikymmentä vuotta ja päättyi Euroopassa 1980-luvun lopulla. Meillä se jatkui vielä pari vuotta lisää ja päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen jouluna 1991. Vasta sitten kielenkannat täysin vapautuivat.
”Kylmä sota kesti lähes viisikymmentä vuotta.
Kuten eräs muistelija kirjoittaa: ”Näin ei ollut saanut puhua aikoihin. Niin se sitten purskahti ulos niin räjähtävästi kuin kätketty ja salattu totuus vain kykenee.”
Suomalaisten kylmä sota täydentää kuvaamme sodanjälkeisestä ajasta. Kerätty aineisto pääsee arvoiseensa käyttöön. Holmila taustoittaa kansalaisten kertomuksia terävillä havainnoillaan ja kytkee kirjan lopussa kylmän sodan muistot Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa.
Oikaisu 21.5. klo 16.48: Neuvostoliiton tankit vyöryivät Prahaan elokuussa 1968, eivät keväällä, kuten kuvatekstissä aiemmin luki.