Brittiläisten historiallisten draamojen laatua on perinteisesti arvostettu – syystäkin. Se on ollut sikäläisen television leipälajeja, jossa muun muassa puvustus ja lavastus on tehty huolellisesti, ajankuvaa vaalien.
Viime aikoina on kuitenkin herätty huomaamaan historiallisten draamojen valkoisuus. Mustia tai muita rotuja niissä ei ole näkynyt, ei ainakaan päärooleissa. Esimerkiksi suosittu Downton Abbey (2010–2015) oli vitivalkoinen.
Tom Jones -minisarjassa toisessa pääroolissa Sophia Westernin ihonväri on vaihdettu mustaksi. Henry Fieldingin romaanissa hahmo oli valkoinen.
Sarjassa Sophia (Sophie Wilde) saapuu Jamaikalta, jossa hän syntyi kartanonherran pojan suhteesta orjaan. Äiti on kuollut lapsivuoteeseen. Ennen omaa kuolemaansa isä on testamentannut Sophialle vapauden.
Myös Britannian historiaa on alettu tutkia rodun näkökulmasta entistä enemmän vasta viime aikoina. On huomautettu, että Britanniassa on ollut mustia jo Rooman vallan aikaan ajanlaskun ensimmäisellä vuosisadalla.
Fieldingin romaani Tom Jones ilmestyi 1749. Sillä vuosisadalla Britanniassa on arvioitu olleen 15 000 mustaa, monissa ammateissa ja asemissa. Tuskin vähemmistöllä oli silloinkaan tasa-arvoa.
Sarjassa Sophian ihonväriin kiinnitetään yllättävän vähän huomiota – varsinkin kun ollaan enimmäkseen yläluokkaisessa ympäristössä.
On tietysti hienoa, että mustille annetaan rooli historian kuvauksissa, jossa he ovat olleet näkymättömiä. Mutta melkein näkymätön on Sophiankin rodullisuus – muille kuin katsojille. Palveleeko se historian korjaamista tai tasa-arvoa?
Nimihenkilö Tom Jones (Solly McLeod) on jokseenkin uskollinen alkuteokselle, toisen kartanonherran kasvattama orpo äpärä.
Tom ja Sophia rakastuvat oikopäätä, kuten kirjassa. Mutta pennittömän elätin ja rikkaan perheen perijättären liitto ei sovi 1700-luvun sosiaalisiin sääntöihin.
Tom Jones -sarjan näytteleminen, lavastus ja puvustus ovat moitteetonta laatutyötä.
Fieldingin kirja oli veijariromaani ja kasvukertomus, jota paheksuttiin omana aikanaan, koska se haastoi jäykät sosiaaliset säännöt. Kirjailija julkesi väittää, ettei syntyperä takaa luonnetta eikä luonne sosiaalista asemaa.
Neliosainen sarja on upouusi. Sitä alettiin esittää Britanniassakin vasta vapunaattona. Sarjan on ohjannut uusi kyky Georgia Parris.
Käsikirjoittaja Gwyneth Hughesin töistä on meillä nähty muun muassa tv-elokuva Jane Austenin elämä (2008), Charles Dickens -sovitus Edwin Droodin arvoitus (2012) ja tulkinta William Makepeace Thackerayn Turhuuden turuilla -romaanista (2018).
Hughesille kirjalliset aiheet ovat siis tuttuja. Mustia roolihahmoja ei hänenkään aiemmissa töissään juuri näkynyt.
Tom Jonesin ensimmäisessä jaksossa komedia on hillittyä, jopa vaisua. Toisessa jaksossa väärinkäsityksen karuselli kiihtyy mehukkaaksi, mutta kolmannessa se lipeää jo melkein farssiksi. Päätösjakso kulkee sitten saippuaoopperamaisena melodraamana.
Jos tyylilaji huojuukin, niin näytteleminen, lavastus ja puvustus ovat moitteetonta laatutyötä – kuten brittiläisessä historiallisessa draamassa pitääkin.
Tom Jones, TV1 klo 19.00 ja Yle Areena. (K12)