”Rankka viikko ja paljon pitkii päiviä takan.”
Heti ensimmäinen rivi tarttuu.
Käsitän tällaiset viikot, joista Käärijän euroviisukappale Cha cha cha ponnistaa. Senkin käsitän, millaista on, kun haluaa ”olla sekasin ja vapaa huolista niinku”.
On myös sellaista, mitä en käsitä: miten niin cha cha cha? Musiikkihan on jotain ihan muuta. Tykyttävä biitti tuntuu samalta kuin ylivirittynyt mieli raskaan työviikon jälkeen, ja letkeät lattaritanssit ovat tästä kaukana.
Euroviisuissa on kyse ymmärtämisestä vähän samalla tavalla kuin runoudessa. Taiteesta nauttiessa ei ole väliä, mitä tekijät ovat tarkoittaneet, vaan olennaista on tutkia, mitä esityksestä saa. Aina on jotain, mitä edes joten kuten käsittää, mutta onneksi on yleensä myös paljon sellaista, mikä jää vaivaamaan – siis sellaista, mikä pakottaa ajattelemaan.
Suomalaiselle kuuntelijalle Cha cha cha asettuu ironisten juomalaulujen pitkään ketjuun: taas juodaan viinaa, otetaan märkylii, ollaan vähän sokka irti ja rappiolla. Kappaleen yhtenä lähtökohtana on ajatus raskaan työn vaatimasta raskaasta huvista, jota lupaa ”piña colada ja rata”.
Tarina on kuitenkin monimutkaisempi. Sanoituksessa alkoholin tehtävä ei ole vain rentouttaa työviikon jälkeen vaan vaikuttaa syvemmin tekstin henkilön minuuteen. Syntyy mielikuva, että vasta humalluttuaan laulun mies uskaltaa paljastaa itsestään jotain feminiinistä ja ehkä aitoa.
Paljastuminen on laulun minän jopa väkivaltainen tavoite: ”Tää jäinen ulkokuori on aika tuhota.”
Ymmärtämisen merkityksellisyys on kirjoitettu Euroviisujen 1950-luvulle ulottuvaan historiaan. Viisut syntyivät halusta esittää Euroopan yleisradiounionin EBU:n jäsenyhtiöiden kanavilla yhteistä live-ohjelmaa. Ohjelmaformaatin piti tarjota jotain sellaista vetävää, mitä voisi ymmärtää kulttuurisesti ja kielellisesti moninaisessa Euroopassa, ja siksi päätettiin keskittyä musiikkiin.
Euroviisujen merkitykset välittyvät paitsi musiikin keinoin myös sanoissa, ja joitakin kieliä osataan Euroopan eri kolkilla paremmin kuin toisia. Esityskielten moninaisuus haluttiin takavuosina taata säännöillä, ja pitkään lauluja sai esittää vain osallistujamaan virallisilla kielillä.
Monille kielellinen ilotulitus oli keskeinen osa euroviisuillan taikaa eikä sanoitusten ymmärtäminen ollut olennaista. Ihan yhtä luontevaa oli minun laulaa hyppynarumikkiin ”Bana bana” (Turkki 1989) tai ”Fångad av en stormvind” (Ruotsi 1991) kuin on kuusivuotiaan tyttäreni hoilottaa ”kaadan päälleni shampanjaa” kotikaupunkimme Berliinin kaduilla.
”Cha cha cha ei suostu antautumaan yhteen tulkintaan.
Käärijä esiintyi UMK-finaalissa tanssijoiden kanssa.
Kielisääntö kutsui euroviisujen kirjoittajia keksimään keinoja kurkottaa vieraskielisen kuulijan puoleen. Yhtenä kädenojennuksena voi pitää onomatopoeettisia ilmaisuja, joiden merkitys ei perustu sopimukseen tai sattumanvaraisuuteen vaan jotka sen sijaan pyrkivät jäljittelemään kohdettaan. Kuten pienoismalli jäljittelee rakennusta, voi sana imitoida ääntä.
Onomatopoeettiset laulunnimet ovat jo euroviisuklisee, mutta ajattelen niitä eräänlaisina Yamma yamma -kahvoina, joihin kuulija voi tarttua, vaikka ei kaikkia laulun sanoja tuntisikaan. Tipi-tii, Pump pump ja Tom tom tom tai Boom bang a bang, Ding dinge dong ja Diggi-loo-diggi-ley. Eivätkö nämä nimet rummutakin kepeyttä?
Cha cha cha muistuttaa tästä perinteestä. Nimi viittaa kuubalaistaustaiseen tanssiin ja ääneen, joka syntyy tanssikenkien hangatessa hieman hiekkaista lattiaa. Se kuulostaa kepeältä, mutta Käärijän kappale on tyyliltään kaukana lattaritanssista, ja kertosäkeen cha, cha, cha, cha, cha, cha, chaa huudetaan uhmakkaasti kuin nyrkiniskuja rytmittäen.
Nimi ja sisältö eivät siis vastaa toisiaan, ja tästähän sanoituskin kielii. Laulun miehessä on kaksi puolta. On ”jäinen ulkokuori”, jolla on ”naamataulu vakava”, ja se toinen, joka ei ”oo enää lukossa”.
Cha cha cha on muodonmuutoskertomus, jossa sanoitus, esitys ja musiikki tukevat toisiaan. Kumottuaan tarpeeksi monta juomaa laulun mies ei ”pelkääkään tätä maailmaa” ja hetken koko tunnelma on toinen.
Esimerkiksi Niko, lentäjän poika elokuvan ohjannut elokuvaohjaaja Kari Juusonen on pohtinut artikkelissaan Käärijän Cha cha chata tarinan rakenteen kannalta. Vaikka lopussa palataan alun tunnelmaan, asettuu se muutoksen vuoksi uudenlaiseen valoon.
Suomenkielisen katsojan on muita helpompi ymmärtää viisusanoituksia, sillä Yleisradio hellii meitä tekstityksillä ja Kalle Niemen suomennoksilla. Kovin monessa osallistujamaassa euroviisuja ei tekstitetä. Sanoja ymmärtämättäkin voi saada kiinni Cha cha chan vastakohtiin perustuvasta jännitteestä.
Koko esitys rakentuu vastakkainasetteluille. On vastavärit käärijänvihreä ja neonpinkki, mutta myös asujen kipeäätekevän räikeä värimaailma ja lavastuksen ruskeanharmaat eurolavat korostavat erilaisuutta. On lattaritanssijat keinorusketuksineen ja lastauslaiturilta ammentava rosoinen estetiikka. On Käärijän tavaramerkiksi muodostunut toukkabolero, jonka hihat ovat yhtä aikaa maskuliiniset muskelit ja prinsessamaiset puhvit. On ajatus keinuvasta cha chasta ja kappaleen kiivastempoinen tykitys.
Kuten hyvä runo, ei Cha cha cha suostu antautumaan yhteen tulkintaan. Samalla kun se kuvaa tunnistettavasti vapautumisen iloa ja toivoa, on sen kuvauksessa surumielinen sävy.
Minun on vaikea päättää, mikä on ironista ja mikä vilpitöntä, ja esitystä tekee lopulta mieli lähestyä metamodernina teoksena.
”Parhaat euroviisut kutsuvat meitä hämmentymään.
Metamodernismi on modernismista ja postmodernismista ammentava taiteen suuntaus. Suomessa siitä on kirjoittanut ainakin kirjallisuudentutkija Anna Helle analysoidessaan Eino Santasen runoutta. Helle painottaa metamodernismissa esimerkiksi huojuntaa vilpittömyyden ja ironian sekä autenttisuuden ja keinotekoisuuden paljastamisen välillä.
Tämänkaltaista huojuntaa ilmentää myös Cha cha cha. Ironian uhrina voi pitää laulun miestä tai ylipäänsä sellaista ihmistä, joka juo ”kaksin käsin” vapautuakseen, mutta taustalla voi nähdä myös yhteiskunnallisia kysymyksiä esimerkiksi työelämän paineista ja miehille asetetuista odotuksista.
Esitystä katsoessa tuntuu, että vapautuminen tapahtuu samoilla ehdoilla kuin rankka viikkokin. Vaikka kappale hetkeksi muuttuu, ei hakkaava rytmi katoa ja tanssijoiden valkoiset hymytkin tuntuvat aggressiiviselta.
Huomaan kiertäväni kysymystä, mikä lopulta on autenttista ja mikä keinotekoista.
Käärijä harjoitteli Euroviisujen semifinaalia varten Liverpoolissa. Ensimmäisten kuvien perusteella lavashow’ssa on tapahtunut joitakin muutoksia.
Parhaat euroviisut eivät ole loppuun asti pureskeltavia ja nopeasti sulateltavia kolmeminuuttisia, vaan ne kutsuvat meitä ymmälle, hämmentymään.
Parhaimmillaan euroviisun lähestyminen on samanlaista kuin runouden lukeminen: on tilaa ajatella ja tulkita. Kärryillä pysyäkseen pitää ehkä etsiä kädensijaa, mutta johonkin voi aina tarttua. Jos ei tunnu olevan mitään, mistä pitää kiinni, voi silti ottaa rennosti ja vapautua katsomaan, kuuntelemaan, lukemaan, ajattelemaan. Ei se ole niin vakavaa, on kyse sitten viisuista tai runoudesta.
Runoutta ja euroviisuja yhdistää sekin, että molemmat ovat elinvoimaisia. Jos tykkäät euroviisuista, kokeile ihmeessä myös nykyrunoutta. Jos taas pidät runoudesta, istahda viisukatsomoon – saatat ihanasti hämmentyä.
Käärijä esiintyy Euroviisujen ensimmäisessä semifinaalissa tiistaina 9.5.
