Elokuva
Rye Lane ★★★
Britannia 2023
Disney+ (K16)
Ei elokuva huonossa seurassa ole, jos sen edeltäjinä voi mainita William Wylerin komedian Loma Roomassa (1953) ja Richard Linklaterin draaman Rakkautta ennen aamua (1995).
Raine Allen-Millerin esikoisenaan ohjaama, Sundance-festivaaleilla ensi-iltansa saanut Rye Lane lukeutuu sekin romanttisten elokuvien alalajiin, jossa satunnainen kohtaaminen johtaa yhdessä kaupungilla vietettyyn päivään.
Vuonna 1995 tai varsinkaan vuonna 1953 pääpari ei kuitenkaan voinut kohdata tähän tapaan:
Dom (David Jonsson) piiloutuu julkisen vessan koppiin itkeäkseen rauhassa. Hän selaa kännykkänsä näytöltä entisen tyttöystävänsä ja tämän uuden miesystävän somepostauksia.
Viereiselle pöntölle istuutuu Yas (Vivian Oparah). Pissaamisäänestä Dom päättelee, että naapurikopissa on nainen ja väittää tämän astuneen miestenhuoneeseen. Mutta ei, kyseessä on taidegallerian unisex-vessa.
Seuraava kohtaus gallerian näyttelyssä mukahauskoine taidevalokuvineen on huolestuttavan väkinäinen. Sen jälkeen Yas ja Dom lähtevät ulos, kulkevat Etelä-Lontoossa sijaitsevan Rye Lanen ostoskeskuksen läpi, ja rennompi yhteinen matka alkaa.
Karun klubin hiphop-karaokessa on tunnelma nousee kattoon.
Molemmat ovat eronneet vastikään. Yas haaveilee puvustajan urasta mutta on alkanut saada tarpeekseen lähes palkattomista harjoittelupaikoista.
Dom puolestaan on kirjanpitäjä, joka on kuuden vuoden seurustelusuhteen purkauduttua muuttanut takaisin vanhempiensa luo. Kaiken huipuksi hän on matkalla tapaamaan entistä tyttöystäväänsä ja tämän uutta miesystävää, joka vieläpä oli Domin paras kaveri. Tuore pari on ilmaissut haluavansa ”puhdistaa ilmaa”.
Domin ja Yasin kertomukset menneisyydestään nähdään humoristisina takaumina. Välillä käsikirjoittajien Nathan Bryonin ja Tom Melian vitsailu käy poikamaiseksi – mutta ehdottomasti parempi näin päin kuin ylivarovaisesti.
Ainakaan elokuvan dick pic ei ole tarkoituksella otettu tai lähetetty, ja se poikii myöhemmin ääneen naurattavan Yasin vuorosanan ”Matalan resoluution kullin omistaja”, joka tosin on käännetty vähän latteammin, adjektiivilla ”huonolaatuinen”.
Vaikka elokuvan läpänheitto on viritetty naurattamistarkoituksiin, se tuntuu kyseisen sukupolven ja kyseisten naapurustojen aidolta puheelta. Yksi Rye Lanen eittämättömistä vahvuuksista onkin sen sijoittuminen elokuvantekijöiden omille ja selvästikin rakkaille kulmille, Etelä-Lontoon Peckhamiin ja Brixtoniin.
Aitouden tunne koskee myös seudun perusenergiaa tai -värinää, vaikka todellisuus onkin koomisesti elävöitettyä – vaikkapa bileissä, joissa keski-ikäinen mies kytkee Domin puhelimen kaiuttimeen, jotta selviäisi, kuunteleeko hän oikeasti reggaeta, hiphopia ja Motownia, kuten väittää.
Etsimättä Rye Lane nostaa mieleen Spike Leen ja John Singletonin urien alkupään kulmakuntakuvaukset, mutta nimensä myötä myös Beatlesin Penny Lanen.
Siinä Paul McCartney laulaa lämmöllä lapsuutensa ja nuoruutensa maisemista Liverpoolissa.