Romaani
Kati Tervo: Tyttö joka olin. Romaani. Otava. 219 s.
Kati Tervo on kirjoittanut kepeästi ruoasta, seksistä, vanhenemisesta. Viimeksi yhdessä Jari Tervon kanssa Ukko-koirasta.
Kirjastoluokituksen ja alaotsikon perusteella Tyttö joka olin on romaani. Mutta se etenee kuin muistelmat, ilman selkeitä kaunokirjallisia ambitioita.
Ehkä kirjailijan olisi pitänyt olla pidättyväisempi Kiharapään, Marcuksen, Hessen ja Roopen toilailujen suhteen, jos hän olisi julkaissut muistelmat.
Romaanin tunnelmaa, tytön kasvuilmapiiriä, kuvaa hyvin Espoon bussin odottaminen laiturilla numero 154:
”Linja-autoaseman kenttä oli tuulinen ja kylmä Siperia tai kuuma Sahara. Ei mitään suojaa. Siellä vilustui, kastui, jäätyi ja pitkästyi. Ihmiset eivät koskaan puhuneet toisilleen.”
Eletään radikaalia 60-lukua ja poliittista 70-lukua, mutta tyttö ajelehtii ulkokehällä. Hän osallistuu kyllä Chile-tilaisuuksiin ja opiskelee sosialismin teoriaa yhteiskunnallisessa opistossa Kulttuuritalolla. Mutta ilman intohimoa.
Tyttö on keskikoululainen kertomuksen alkaessa ja parikymppinen päättyessä.
Alkupuolella vilahtavat saksalaiset isovanhemmat, joista Tervo kertoi Sukupuussa (2014). Iltalaulajassa (2017) hän irtautui omasta historiastaan ja eläytyi Ellen Thesleffin vanhuuden päiviin. Pidin näistä romaaneista enemmän kuin nyt käsillä olevasta, jossa taide lähinnä lievittää kasvukipuja.
Twiggyä muistuttava ”kuvismaikka” herättää tytössä kipinän. Tämä Helmi on ensimmäisessä työpaikassaan, istuu opettajan pöydällä ja heiluttelee jalkojaan. ”Oikean jalan beige polvisukka hiipi kohti nilkkaa ja meni makkaralle.”
Hurmaava Helmi haalistuu kuitenkin jo ennen kuin ensimmäinen muistivihko sulkeutuu.
”Tervo kertoo uskottavasti sen tavallisen tarinan, johon 1900-luvun tyttöjen on helppo samaistua.
Romaanissa on näitä päiväkirjamaisia vihkoja kaikkiaan viisi. Alaluvut ovat lyhyitä arkisia välähdyksiä, joista puuttuu Tervon aiempien tekstien hymy.
Kieli on kyllä napakkaa mutta tytön tarina masentava. Isä tyrannisoi ja äiti ankeilee. Vartalon muutokset hämmentävät: ”Kun tissit paisuivat, tissien tärähtely vaivaannutti hypellessä.”
Seksi on miesten miellyttämistä, naiseksi kasvaminen vähättelevässä ilmapiirissä selviämistaistelua. ”Olin kaino ja saatanan siveä.”
Tervo kertoo uskottavasti sen tavallisen tarinan, johon 1900-luvun tyttöjen on helppo samaistua. Ja toivoa sopii, ettei 2000-luvulla syntyneiden tarvitse enää toistaa sitä tarinaa.
Kirjailija on ankara nuorelle itselleen, kertoo seikkaperäisesti huonosta koulumenestyksestä, alistavista poikaystävistä ja humalahakuisista seurapiireistä.
Vapaa taidekoulu ja Oriveden opiston kuvataidekurssit melkein pelastavat tytön, kunnes isä pakottaa 18-vuotiaan työhön. Keskinkertaiselle tyttärelle ei kalliita koulutuksia makseta.
Ensimmäiset työpaikat ovat nekin sarja epäonnistumisia, kunnes tapahtuu jotain. Tyttö ottaa ja jättää entisen elämänsä ja lähtee Tampereen yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta.
Romaanin loppu on kuin kuvismaikka Helmin vauhdikas hyppy opettajanpöydälle. Aurinko alkaa paistaa, enkä enää ihmettele, miksi niin harmaa kertomus on kääritty niin värikkäisiin kansiin.