Runot
Silja Kejonen: Äiti ja sylikoira. Gummerus. 63 s.
Oululaisen Silja Kejosen kolmas runoteos Äiti ja sylikoira ei tarkasti erota ihmispentua koiranpennusta. ”Olen heitellyt sinulle / kolme päivää, kolme yötä / vinkuleluja, viikkorahoja, viinikumeja”, sanoo koiran ja ihmisen äiti, joka odottaa pennun palaavan lelu suussaan uutta heittoa varten.
Teoksen matkaa emouden ytimeen läpäisee hoiva. Sen mittakaava on suuri, ja parhaimmillaan vastavuoroinen: ”30-vuotisen sodan aikana villakoirat purivat napanuoran poikki, kätkivät / istukan punaisen metsän punaisimman pallopäämännyn juurelle”.
Riehakkaat koirat saattelevat syntymää ja kasvua ihmisten kumppaneina.
Äidin ja lapsen ruumiillisten suhteiden limittäisyys on jatkuvasti läsnä. Synnyttäjän ja syntyneen loputon sisäkkäisyys ei katoa, vaikka lapsi kasvaa.
Entisen vauvan emo on tuomitaan erillisyyteen, ja luopumisen eleenä hän tohjaa pikkulapsen toppapuvun: ”nyt äiti soseuttaa toppahaalarin sähköhammasharjalla, / runnoo, runttaa pieneksi palloksi, / muussaa suussaan”.
Teini-ikä puolestaan laskeutuu humaltuneiden monarkkiperhosten laumana kylpyammeen pohjalle.
Lassien hahmo tuo yhteen koiran ja tytön (englanninkielinen sana lassie tarkoittaa pikkutyttöä): ”Lassie palaa vartin yli viisi kotiin. / Lassie palaa kuudelta kotiin. / Lassie palaa puoli seitsemältä kotiin. / Lassie lupaa soittaa.”
Sinänsä hupaisa Lassie-juttu on Äidin ja sylikoiran viimeisiä pinnistyksiä koiran ja ihmisen olemuksen yhdistämiseksi – tai eron ja luoksetulon liikkeen havainnollistamiseksi. Koira on kuitenkin riistäytynyt hihnastaan ja kuolema ilmaantunut varjostamaan lasta ja äitiä.
Sitoutuminen omasta vaginasta ulospusertuviin päihin on osa emon maailmassaoloa, jota värittää lapsen kasvamisesta kumpuava äitiyssuru, kuolemantaju ja eronpelko.
Alun leikilliset runot kuihtuvat kai omaan mahdottomuuteensa perussynkän äitiyden rinnalla: ”täällä emme hypi toisten päälle, emme hauku, emme nylkytä / ellei niin pyydetä”.
Usein sanotaan, että äitiyden kuvaaminen on rohkeaa sinänsä, koska kapeat, kliseiset mielikuvat määrittelevät sitä. Mutta onhan äitiydestä kirjoitettu paljon! Varjohan on sekin, että aihepiiriä pidetään vaikeampana ja vähemmän arvostettuna kuin se onkaan.
Äidissä ja sylikoirassa äitiys tiivistyy melankolian mustaan sappeen. Kielen vuotoisuus liittää Kejosen mannermaisen naiskirjoituksen perinteeseen, jota meillä edustaa esimerkiksi Sirpa Kyyrönen. Kyyrösen lyriikassa ruumis on osa koko luontoa.
Kejosen kirja on ruumiilla kirjoittamista, emokirjoitusta, mutta radikaali keinovara pysähtyy asian konventionaalisuuteen. Se jähmettää äidin suhteen teinityttäreen huolen ja luopumisen mielenmaisemaan, siihen eroon, jota ei voi koskaan kuroa kiinni.
Pulputus, likistely, läpäisyt ja muut ruumiillisen kielen keinot tuntuvat tuottavan enemmän odotuksenmukaista kuin elettyä. Jälkimmäisessä on aina jokin vierauden ja outouden riski, vuotovaara.
Sinne ei Äiti ja sylikoira kuitenkaan mene. Onhan se toki melkoinen vaatimus, mutta kokoelman leikillinen energia olisi voinut viskata viinikumit ja vinkulelut muurin yri ja mennä pentuineen perästä.
Kirjan taitto on ahtaahko. Pitkäsäkeisille runoille ei ole eduksi kolistaa sivun laitaa. Tilan puute myös korostaa selkeyden puutetta, koska runous tarvitsee tyhjän tilan tarkoituksellisuutta.
Äiti ja sylikoira on lyyrisesti alleviivaava, parhaimmillaan eloisa ja sävykäs, mutta kokonaisuudesta puuttuu (vastaan)sanomattomuuden paino.
Yksi tekstistä täysi sivu julistaa: ”MINÄHALUANPÄÄTTÄÄMITÄ/SINULLETAPAHTUUVAINHYVIÄASIOITA”. Sanapilvi ympärillä mainitsee tavoiteltavia asioita suuterveydestä rahaan.
Se tähdentää, miten yhteiskunnan arvot imeytyvät suoraan äitiyteen, ne vallitsevat auktoriteettina ja lopulta määrittelevät sen hyvän, mitä toiselle voi toivoa. Tämän muurin yli äitiys ei mene, ei sitten millään.
Äiti ja sylikoira ei löydä porttia, vaan jää koskettelemaan uhkaa lapsen katoamisesta tai kuolemasta. Noidankehä on valmis: Hoivaaja hajoaa ilman kohdetta, ja siksi on enimmäkseen huolta ja eron nielemistä toppapukupalleroina.