Romaani
Satu Vasantola: Kun isä osti Merenkurkun. Tammi. 256 s.
Alkukesän aikaistuvat aamut ja sudenhetkiin venyvät illat voivat merkitä toisille alkuvauhteja jumalten keinussa.
Satu Vasantolan (s. 1965) kolmannen romaanin Kun isä osti Merenkurkun minäkertoja seuraa voimattomana kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavassa isässään tapahtuvaa muutosta.
Normaalisti lannistuneena yksiössään äyskähtelevä Eerik vaihtaa tanssikengät jalkaan, kauluspaidan ja silkkikravatin päälle. Argentiinalainen tango pauhaa vinyyliltä. Askel kantaa kepeästi yli eteisen laskupinon.
Sitten isä on tiessään. Reittejä voi vain arvailla. Ravit, hotellit, yökerhot ja tanssilavat ovat vahvoja veikkauksia. Samoin menneen maailman suuruuden näyttämöt, Imatran valtionhotellista Savonlinnan holvikattojen alle.
Kuvio on toistunut jo lukemattomina kesinä: minäkertoja, hänen veljensä ja Villieno aktivoivat kolmen hengen pelastuspartionsa. Kello tikittää, isän pikkupojan virneestä ja riehakkaasta naurusta on keskimäärin kolme viikkoa pakkohoitoon.
Eletään 2010-luvun alkua. Tytär on ”epäpätevä pätkäopettaja” ja ensisynnyttäjä. Laskettu aika häämöttää elokuussa.
Eerikin maailmanmiehen elkeitä seuraavat paranoiajaksot. Psykoosipäissään isä on kostamassa lama-ajan tapahtumia. Hän etsii kavalaa pankinjohtajaa ja koettaa palkata tuekseen henkivartijoita. Tytärkään ei säästy uhkauksilta.
Suurin pelko liittyy silti minäkertojan kohdussa kasvavaan elämään, hänen ja kumppaninsa Laurin kovasti odottamaan Otukseen.
Entä jos pirut periytyvät? Entä jos sikiö kantaa tietämättään Pohjois-Karjalan vaaramaisemista kotoisin olevan isän suvun valheita ja salaisuuksia?
Pohjalaisäidin puolelta löytyy Villienoa, Kiikarienoa, Uumajaenoa ja Kakkuenoa, samoin Sökötätiä, Virvelitätiä ja Permistätiä.
Suvun leppoisat originellit ja elämäntaiteilijat ovat kuin Vilja-Tuulia Huotarisen (s. 1977) runoista.
Kaikessa ei ole kyse geeneistä, tai lapsuuden puhumattomuudesta ja väkivallan uhasta.
Eerikin sairaus puhkesi 1980– 90-lukujen vuoristoradan jälkeen. Ensin kohdalle osui lottovoitto, jonka turvin keskiuusimaalainen rakennusalan yrittäjä saattoi laajentaa mielin määrin. Valuuttalainoja kaadettiin kurkusta alas.
Sitten alkoi vetää kaikista ovista. Eerikin vaimo jäi rattijuopon alle. Rhodoksen- ja Mallorcan-matkoista mentiin laman myötä takaisin lapsiperheköyhyyteen.
Vähemmästäkin mieli järkkyy.
Kirjailija ja Helsingin Sanomien toimittaja Vasantola ei ole peitellyt uutuusromaaninsa osin omaelämäkerrallista pohjaa.
Fiktiosta on kuitenkin kyse. Siinäkin mielessä, ettei tytär lopulta edes tiedä, mikä isän jutuissa on totta ja mikä harhaa.
Kauniit valheet törmäävät kostajan kiihkoon. Veri vetää suurten setelien ääreen ja Mersu-kauppoja hieromaan.
Eerik järjestelee Kellokosken suljetulta osastolta käsin Barack Obaman ja Vladimir Putinin rauhankokousta, mutta käy samalla kuumaa viestinvaihtoa USA:n ensimmäisen naisen Michellen kanssa.
Isä saa myös liikuttavia sosiaalisen omantunnon puuskia. Hän lupailee hoitajille palkankorotusta ja paperitehtaiden lomautetuille töitä. Tarkoitus on nostaa punamultapolitiikka uuteen kunniaan, palauttaa markka tai saman tien D-markka.
Utopistiset houreet kiteytyvät Raippaluodon sillan ja Merenkurkun saariston maailmanperintökohteen maisemiin. Sinne on vielä jonain päivänä nouseva keinosaari. Työn raskauttamille ja lamassa kaikkensa menettäneille on tarjolla tornitaloja merinäköalalla.
Huhtikuun alun eduskuntavaalien yhteydessä puhuttiin ”alueiden kostosta”. Kenties Eerik olisi kerännyt kelpo äänipotin, laman väärinkäytösten oikaisijana ja muuttotappio-Suomen Che Guevarana.
Entä miksi tyttären täytyy ajella sydän kylmänä pitkin Suomea ja maksella tämän velkoja ja sairaalamaksuja?
Vasantola kuvaa sykähdyttävästi kroonikkopotilaiden omaisten edessä olevaa puhelinrumbaa. Terveyskeskuksesta neuvotaan soittamaan hätäkeskukseen ja sieltä takaisin lähiterkkariin. Poliisi ei ota kostoretkellä olevaa, harhaista miestä vakavasti.
”Vasantolan kirja olisi helppo kuvitella road trip -henkisen elokuvan pohjaksi.
Kertojan ei auta kuin pitää pää kylmänä ja päntätä mielenterveyslain momentit ulkoa.
Psyykkiset sairaudet omaisnäkökulmasta ovat tuttuja myös Elina Hirvosen (s. 1975) kirjoista. Samoin tilanteet, joissa lapsen täytyy aivan liian varhain kasvaa aikuiseksi.
Tytär etsii isäänsä ja yrittää saada viranomaiset hätiin ennen kuin pahempaa tapahtuu. Eerik luikkii pakoon herrasmiesvarkaan elkein, valssi lihaksissa ja kiiltävät kengät täydessä vauhdissa.
Kissa ja hiiri -leikissä halki kesäisen Suomen on trillerimäistä intensiteettiä. Vasantolan kirja olisi helppo kuvitella road trip -henkisen elokuvan pohjaksi.
Hänen edellisessä romaanissaan Kaikki kadonneet (2020) on niin ikään hurja isä ja tytär -asetelma. Sen alussa eletään 1960-lukua. Isä on enkelintekijä, pieni Annu laittomien aborttien hygieniavastaava.
Rankkojen aiheiden äärellä on joskus vaarana surkuttelu. Syövereistä käsin ei edes yritetä nähdä mitään muuta.
Vasantolan aistivoimaisessa kerronnassa ovat mukana elämän kaikki sävyt ja soundit.
Minäkertojan voimakirjana kulkee Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani (1987). Hän luukuttaa autostereoista Nina Simonea, jolla oli kaikista nöyryytyksistä huolimatta ”silmät, soul ja seksi”.
Afroamerikkalaisen orjuuden historia on kudottu luontevasti mukaan tarinaan suomalaisesta sukukirouksesta ja lapsuuden traumoista vapautumisesta.