Marita Hällfors on kuvannut noin 80 elokuvaa, enimmäkseen dokumentteja. Hänen ensimmäinen palkallinen työnsä oli Pirjo Honkasalon assistenttina elokuvassa Tanjuska ja 7 perkelettä (1993).
Dokumentti kertoo 12-vuotiaasta tytöstä, josta isä Vasili yrittää manata perkeleitä. Se kuvattiin Virossa luostarissa.
”Köyhä luostari kutsui meidät illalliselle. Saimme kalasoppaa, jossa kalat oli keitetty ruotoineen kaikkineen. Se haisikin vähän härskille. Pirjo kuiskasi minulle, että pitää syödä lautanen tyhjäksi, hymyillä ja kiittää kauniisti. Muuten en pärjäisi dokumentaristina”, Hällfors muistelee.
Hällfors ymmärsi, mitä Honkasalo tarkoitti. Että kuvattavien ihmisten luo täytyy mennä nöyrästi ja olla kiitollinen, että pääsee. Neuvo on ollut Hällfors hyödyksi kuvausmatkoilla, kun hän on muun muassa kumartanut parantajia Intiassa ja heimopäälliköitä Afrikassa.
”Olen oppinut kaiken dokumenttien kuvaamisesta Honkasalolta”, Hällfors sanoo – vaikka Honkasalo on kuvannut dokumenttinsa yleensä itse.
Hällfors on ollut Suomen kansainvälisesti tunnetuimman dokumentaristin assistenttina kaikkiaan neljässä elokuvassa, myös kuuluisimmassa, Melancholian 3 huonetta (2004). Viidennessä, Ito – kilvoittelijan päiväkirjassa (2010), Hällfors on merkitty kuvaajaksi Honkasalon rinnalle.
Intiassa Hällfors kuvasi muun muassa Jouko Aaltosen Kusumin (2000). Sitä hän sanoo huikeaksi retkeksi. Molemmat saivat denguekuumeen. Aaltonen poti sen sairaalassa, Hällfors kuvatessaan Marja Pensalan Sielunpimennystä (2000) Volgan yläjuoksulla.
”On ollut hienoa edistää dokumenteilla ymmärrystä muista kulttuureista. Nyt teemme niitä vähemmän kaukomailla, koska monilla alueilla on alettu tehdä itse dokumentteja, mikä on hyvä juttu”, Hällfors miettii.
Esimerkiksi Intian dokumenttituotanto on noussut viime vuosina maailmalla esiin. Etelä-Koreassa koko dokumenttituotanto on oikeastaan syntynyt vasta viime vuosina.
Sosiologian opiskelija Hällfors innostui elokuvasta Kansan Sivistystyön Liiton videotyöpajassa, jota Perttu Rastas veti 1980-luvulla. Sieltä nousi monia mediataiteilijoita ja kokeellisen elokuvan tekijöitä.
”Hain Taideteolliseen korkeakouluun, johon oli perustettu vuonna 1988 dokumenttiohjaajalinja. En usko, että olisin edes yrittänyt fiktiopuolelle. En koskaan päättänyt ryhtyä kuvaajaksi. Se vain meni niin. Ohjaajan opinnoista on ollut hyötyä, kun kuvaajanakin ymmärrän ohjaajien tuskat.”
Hällfors ja Anu Kuivalainen halusivat oppia myös kuvaamaan ja kuvasivat siksi toistensa opiskelijatöitä. Kuivalaisesta tuli suomalaisen henkilökohtaisen dokumentin kärkitekijä. Hällfors kuvasi myöhemmin hänen elokuvansa Musta kissa lumihangella (1999).
Hällfors on ohjannut vain muutaman dokumentin. Tärkein niistä on Elämää itsemurhan jälkeen (1999), joka käsittelee henkensä riistäneiden omaisia. Sen aihe oli Hällforsille henkilökohtainen.
”Kun olin kymmenvuotias, isäni teki itsemurhan. Sain tietää siitä tosin vasta 25-vuotiaana. Elokuvan tekeminen aiheesta oli rankka kokemus. Muuten olen päässyt dokumenttikuvaajana mukaan kertomaan niin huikeita tarinoita, että tarve kertoa omia tarinoita on hiipunut.”
”En koskaan päättänyt ryhtyä kuvaajaksi. Se vain meni niin.
Toinen syy oli, että 1990-luvulla ei ollut monia kuvaajanaisia, Sen sijaan Suomessa naiset ovat ohjanneet dokumentteja pitempään ja enemmän kuin näytelmäelokuvia. Ja monet heistä halusivat jo kuvattavien aiheiden takia naisen kuvaajaksi.
Honkasalon, Pensalan ja Kuivalaisen ohella Hällfors on työskennellyt muun muassa Kaija Juurikkalan ja Kiti Luostarisen kanssa.
Filmin vaihtuminen digitaalisuuteen on elokuva-alan suurin muutos Hällforsin yli 30-vuotisen uran aikana. Dokumentissa siitä on ollut hyötyä.
”Filmille kuvaaminen oli aina jännää. Esimerkiksi Kusumia kuvasimme Intiassa kuusi viikkoa. Vasta kotona laboratoriossa näimme, mitä olimme saaneet. Kaikki olisi voinut mennä pieleen. Digikuvauksessa nähdään tulokset heti.”
Jouko Aaltoselle Hällfors on kuvannut eniten, seitsemän elokuvaa. Heidän uusin yhteistyönsä, aktivisteista kertova Miten korjata maailma sai ensi-iltansa tammikuussa Docpoint-festivaalilla.
”Jouko ansaitsisi ison palkinnon, vaikka Betoni-Jussin. Hän tekee koko ajan töitä omien hankkeidensa ohella koko elokuva-alan hyväksi.”
Näytelmäelokuvia Hällfors on kuvannut vain harvoja ja niistä suurimman osan – kuusi – Saara Cantellille, muun muassa neljä Onneli ja Anneli -lastenelokuvaa.
Syyskuussa saa ensi-iltansa Cantellin ja Hällforsin seitsemäs yhteistyö, Sisarukset. Se on ollut tekeillä seitsemän vuotta. Idean he saivat Richard Linklaterin elokuvasta Boyhood (2014), jota kuvattiin yli kymmenen vuotta. Hällfors kuulostaa innostuneelta.
”Sisaruksissa ollaan dokumentin ja fiktion rajoilla. Sellaista hanketta olin toivonut pitkään. Päätimme etukäteen, että kuvaamme seitsemän vuotta. Kolme näyttelijää esittää sisaruksia, jotka olivat alussa noin kolmekymppisiä.”
Päärooleissa ovat Henna Tanskanen, Lauri Tanskanen ja Elin Petersdottir. Kuvauksissa improvisoitiin paljon, ja koko työryhmä osallistui käsikirjoituksen laatimiseen.
”Ajattelimme, että vain tekotapa edustaisi dokumenttia, mutta todellisuus yllätti ja tunkeutui mukaan. Kun yksi näyttelijöistä tuli raskaaksi, se piti ottaa mukaan tarinaan.”
Kuka?
Marita Hällfors
Syntyi 1963 Kotkassa.
Opiskeli Helsingin yliopistossa sosiologiaa 1984–1988 ja Taideteollisessa korkeakoulussa dokumenttiohjausta 1989–2001.
Kuvannut noin 80 elokuvaa, enimmäkseen dokumentteja, eniten Saara Cantellille ja Jouko Aaltoselle. Uusimpia: Ikuiseen rauhaan (Ville Suhonen, 2021), Karaokeparatiisi (Einari Paakkanen, 2022), Miten korjata maailma (Jouko Aaltonen, 2023).
Tärkein oma ohjaus Elämää itsemurhan jälkeen (1999).
Mm. Suomen elokuvasäätiön 30-vuotisjuhlapalkinto 1999, elokuvataiteen valtionpalkinto yhdessä ohjaaja Saara Cantellin kanssa 2010 Kohtaamisia-elokuvasta, Apollo-palkinto 2019 elämäntyöstään dokumenttielokuvien kuvaajana.
Asuu aviomiehen kanssa Espoossa.
Täyttää 60 vuotta lauantaina 20. toukokuuta.
Oikaisu 18.5. kello 10.32: Pääkuvan yhteydessä puhuttiin aiemmin virheellisesti Kino Rentalsista. Vuokraamon nimi on Kinos Rentals.