Eräänä äitienpäivänä kirjailija Jamaica Kincaid sai lahjaksi lapion, hakun ja talikon ynnä siemeniä. (Edellisenä äitienpäivänä hän oli saanut korvakorut, mutta toinen katosi heti selittämättömästi jäljettömiin.)
Kincaid otti lahjat oitis käyttöön. Hän kaivoi talonsa tontille Vermontissa Yhdysvalloissa joukon kuoppia, heitti siemenet multaan — ja se siitä sitten. Maa oli muokkaamatonta ja varmaan vääränlaistakin, paikka liian varjoinen. Ei noussut taimen tainta.
Perhe muutti. Seuraavan talon, keltaisen, tontille Kincaid palkkasi ammattilaisen nurmikontekoon. Kun kevät koitti, tilatun tasaisen nurmikon sijaan valoa kohti puski koko joukko omituisia punertavia rikkaruohoja. Kincaidia ärsytti suunnattomasti – kunnes naapuri kertoi hänelle, että talon edellinen asukas, rouva McGovern, oli rakastanut pioneja. Kincaidilla ei ollutkaan epäonnistunutta nurmikenttää vaan melkoinen pionitarha. Mikä onni!
Nobel-veikkauksissa tiheään listoille nostettu kirjailija Jamaica Kincaid (s. 1949) on kertonut tiestään omintakeiseksi puutarhaihmiseksi erityisesti kahdessa kirjassaan. My Garden (Book): on alun perin vuodelta 1999, Among Flowers: A Walk in Himalaya vuodelta 2005. Kirjat ovat ilmestyneet tuoreina ruotsinnoksina. Korona-ajan viljelyinnostuksella lienee osansa asiaan.
Sattumalta silmiin osunut (Boken om) Min trädgård: komeilee nyt hallitsemattomasti kasvavan puutarhakirjapinoni päällimmäisenä. Se on niitä kirjoja, joita lukee ensin hiukan hajamielisesti sähköisenä, tilaa sitten kirjastosta kunnon kirjana ja päättää lopuksi hankkia lahjaksi itselleen.
(Tunnen levykeräilijöitä, jotka piilottelevat puolisoltaan ostoksiaan. Alan olla kirjoineni kohta samassa pisteessä.)
Kincaidin hapuillen kehittyvässä ja erehtyväisessä puutarhaihmisen identiteetissä on sympaattista samastumispintaa. Kasvien kuvailu on sekä lennokasta, yllättävää että historiatietoista ja luonnehdinnat ihmisistä välillä suorasukaisen pisteliäitä. Sitä on kaikenlaisia tyyppejä, ja jos joku erehtyy arvostelemaan omituisen muotoista viljelmäplänttiäsi, häntä ei kannata toista kertaa kutsua kylään.
Erään jo edesmenneen englantilaisen puutarhalegendan kirjoitustyyliä Kincaid rakastaa, mutta kertoo hämmästyvänsä usein, miten ruma tämä nainen oli. Taimikaupoissa, nimet mainiten, on ystävällistä ja tylyä väkeä. Kerronta on jutustelevaa, kuin istuisi teekupposella kirjailijan kuistilla.
Tyylikeinona Kincaid käyttelee sulkumerkkejä (ja niitä on todella paljon), muutenkin kuin kasvien latinalaisten nimien kohdalla (latinalaiset nimet: nepä vasta mullistivatkin kasvimaailman).
Jamaica Kincaid on syntynyt Karibialla, Antiguan saarella, joka on nimestään alkaen kertomus siirtomaahistoriasta: Kolumbus nimesi saaren vuonna 1493, ja nimi juontaa Espanjan Sevillaan. Sittemmin saapuivat brittivalloittajat ja orjakauppa (Kincaidin esivanhemmat tulivat saarelle orjina), ja valloittajien mukanaan viemät kasvit alkoivat muuttaa maailmaa.
Osa jouluruusuista kukkii keskellä talvea.
Antiguan ilmasto on tyystin toinen kuin Vermontin leveysasteilla, minne Kincaid on sittemmin asettunut, ja hän inhoaa talvea. Hän ei ymmärrä niitä puutarhureita tai puutarhoista kirjoittavia, jotka näkevät kauneutta lumen keskeltä törröttävissä heinäkasveissa. Jouluruusut (Helleborus niger) ovat toki viehättäviä, mutta silti.
Valkoisuutta Antiguan rehevyyden keskellä kasvanut Kincaid kuvailee tähän tyyliin, vapaasti suomennettuna: ”Valkoinen ei ole ollenkaan väri (lumi on valkoista, sumu muistuttaa valkoisesta), valkoinen saa vain tuntemaan värin poissaolon, ja valkoinen saa ikävöimään väriä ja ymmärtämään paikan tyhjyyden, valkoinen odottaa vain täyttymistään — värein.”
Valkoisen ei-minkään keskellä Kincaid lukee siemenluetteloita kylpyammeessa ja pohtii, mitä istutusperunoita tänä vuonna tilaisi. Mitä erikoisempia, sen parempi.
”Eurooppalaisten näkökulma on katsella maailmaa rakastamalla sen kasveja ja vihaamalla sen ihmisiä.
Erikoisuudentavoittelu, se on leivottu puutarhaharrastuksen sisään kuin kardemumma pullaan. Vaikka siikli on lyömätön perunalajike, aika moni kokee kutsumusta kokeilla edes kerran Blue Congoa. Kincaid näkee ja tunnistaa piirteen, ja juuri erikoisuudentavoittelu oli pontimena hänen toiselle puutarhakirjalleen. Siinä hän kiipeilee hankalissa oloissa Himalajalla kolmen kasvitieteilijän kanssa jahtaamassa harvinaisten kasvien siemeniä omaan puutarhaansa.
Ironian kerroksia riittää kuin tasoja terassiviljelmissä, sillä ensimmäisessä puutarhakirjassaan Kincaid oli käsitellyt aika lailla sitä, miten eurooppalaiset kolonisoivat Karibian ja omivat sen kasvillisuudenkin nimeämällä. Ja täällä hän nyt on, toisella puolella maapalloa, etsimässä vuoristokasveja toisille vyöhykkeille vietäviksi.
Karibialais-yhdysvaltalainen kirjailija Jamaica Kincaid kuvattuna Vermontin kotinsa nurmikolla 1990-luvulla.
Nimeäminen on omistamista, kuuluu ensimmäisen kirjan erään luvun otsikko. Kuin henkinen riippulukko, jonka avain on heitetty peruuttamattomasti pois.
Kincaid kirjoittaa Carl von Linnéstä (1707–1778), joka tunnettiin myös nimillä ”kasvitieteen uusi ruhtinas” tai ”Uppsalan Adam” ja hän vertailee kirjoitustyylejä: miten rikkaasti kuvaillen puutarhoista kirjoittaakaan ihminen, vaikkapa Henry James, ”joka tulee paikasta, jossa maailman rikkaudet ovat kuin iho, luonnollinen osa ruumista, etuoikeus”. Linnén Kincaid näkee paitsi intohimoisena botanistina myös osana alistavaa historiankirjoitusta.
Alexander Roslinin muotokuva Carl von Linnéstä on vuodelta 1775.
Hollannissa ei alun perin kasvanut tulppaanin tulppaania ennen kuin niitä alettiin tuoda Keski-Aasiasta. Daaliat ovat alun perin Meksikosta, ja niille nimen antoi toinen ruotsalainen, Anders Dahl, Linnén oppilas. Meksikossa lääkekasvina käytetty kukka tunnettiin asteekkikielisellä nimellä cocoxochitl. (Ja lääkekasveista Kincaid, lapsena sairaalloinen, tietää paljon. Äiti keitteli yrttiteen jos toisenkin.)
Eurooppalaisten näkökulma on katsella maailmaa rakastamalla sen kasveja ja vihaamalla sen ihmisiä, Kincaid kirjoittaa.
Hollantilainen tulppaanipelto huhtikuussa 2023. Tulppaani on tuotu Hollantiin alun perin Keski-Aasiasta.
”Jokainen puutarha kuolee luojansa mukana.
Vaatimattomissa oloissa kasvaneella Kincaidilla on herkkä silmä alistussuhteille ja rasismille. Heathrow’n lentokentällä hän saa saapuessaan tylyä kohtelua, mutta Chelsean kukkanäyttelyssä sävellaji on toinen, ylitsevuotavan ystävällinen.
Kincaid ihailee englantilaisen puutarhan suurnimiä, kuten Vita Sackville-Westiä (1892– 1962), mutta tämän kirjojen rinnalla hänen on pakko lukea vastapainoksi mustien kansalaisoikeuksia esillä pitäneen jazzlaulaja Nina Simonen (1933–2003) elämäkertaa.
Hän ihailee myös puutarhakuvistaan tunnettuja taiteilijoita, Claude Monet (1840–1926) tietysti suurimpana, ja käy paikan päällä tutustumassa heidän luomuksiinsa, Sissinghurstiin Englannissa ja Givernyyn Ranskassa. Monet’n Givernyssä hän vaikuttuu, muttei kuitenkaan täysin. Sillä: Jokainen puutarha kuolee luojansa mukana.
(Ja sisällä museoksi entisöidyssä Monet’n talossa Kincaid tuntee itsensä lähinnä tunkeilijaksi.)
Näkymä kirjailija Vita Sackville-Westin ja hänen puolisonsa kirjailija-diplomaatti Harold Nicolsonin tunnetuksi tekemään Sissinghurstin puutarhaan Wealdissa Kentissä, kaakkois-Englannissa.
Tänä viikonloppuna Jamaica Kincaidin piti vierailla Helsinki Lit -tapahtumassa, mutta hän perui tulonsa. Pitkästä aikaa, ja vasta toista kertaa, kirjailijaa on myös suomennettu. Lucy-romaani (1990) ilmestyi muutama päivä sitten Helka Sivillin ja Kaijamari Sivillin kääntämänä. Se kertoo Lucysta, joka matkustaa au pairiksi varakkaaseen, valkoihoiseen perheeseen, aivan kuten Kincaid itse aikoinaan. Yhtä aikaa saatiin uusintajulkaisuna myös romaani Annie John (suom. Sinikka Buckley, S&S), joka on julkaistu ensimmäistä kertaa suomeksi tuoreeltaan ilmestymisvuonnaan 1985 nimellä Katoava paratiisi (Kirjayhtymä).
Kincaid vieraili ensimmäisen suomennoksensa aikoihin myös Lahden kirjailijakokouksessa. Ehkäpä juuri tuo sama reissu on jättänyt jälkensä myös My Garden (Book) -kirjaan.
Suomi pilkahtaa lupiineina tienvarressa ja keltaisena muistona: Vermontin talo, jonka puutarhassa kukki yllätyspioneja oli maalattu ”keltaisella värillä, joka on tavallinen keltaisissa taloissa Suomessa”, ei sellaisella (vahvalla) keltaisella, jota näkee Karibialla, Kincaid vertailee.
Myös suomalainen juhannus on mukana. Kirjailija kuvailee yötöntä yötä, johon kuului saunomista, järveen juoksemista ja taas saunomista ja järveen juoksemista sekä tanssia läheisellä lavalla. Tanssimassa oli myös ihmisiä, jotka erottuivat ulkonäöltään muista suomalaisista: romaneja.
Luokkaretken Harvardin professoriksikin tehneen kirjailija-puutarhurin värisilmä on harjaantunut tarkaksi.
Jotenkin osuvaa on, että käytännön työkalut puutarhaharrastukseen tulivat äitienpäivälahjana, sillä oma äiti oli istuttanut pieneen Jamaicaan (tai pikku-Elaineen, Kincaidin alkuperäinen nimi on Elaine Cynthia Potter Richardson) rakkauden puutarhoihin jo lapsuudessa.
Äitisuhde on monimutkainen, ja siitä on kaikuja läpi Kincaidin tuotannon. Mutta äidin suureksi ansioksi, puutarha-asioiden ohella, voi listata lukemisintohimon sytyttämisen: Kincaid on kertonut New Yorkerille kirjoittamassaan esseessä oppineensa lukemisen orgaanisesti, ilman tietoa aakkosista, jo hyvin pienenä, alle nelivuotiaana. (Aapisen sijaan Kincaidin nenän edessä oli ranskalaisen mikrobiologin Louis Pasteurin elämäkerta.)
Äiti halusi aikaa omalle lukemiselleen ja keksi keinon.
Jamaica Kincaid: (Boken om) Min Trädgård (ruots. Niclas Nilsson), Bokförlaget Tranan 2020; Bland blommor, en vandring i Himalaya (ruots. Niclas Nilsson), Tranan 2023.
Jamaica Kincaidin peruttua tulonsa Helsinki Litiin Koko Hubara tapaa kirjailijan sijaan perjantaina 12.5. klo 20.00 Kincaidia suomentaneet Helka Sivillin ja Kaijamari Sivillin.
Oikaisu 13.5. klo 10.38: Toisin kuin artikkelissa ensin kirjoitettiin, Kincaidin Katoava paratiisi -kirjan kustansi Kirjayhtymä, ei Kirjapaja.