Kamala ammattihan se on, jos Eila Roineelta kysyy. Näyttelijän ammatti.
”Kun sen ulkopuolella ei oikein ole minkäänlaista elämää. Kaikki muu jää toissijaiseksi, kaikki pyhitetään tälle teatterille. Eihän se nyt ihan hyvä ole.”
Kun noin sanoo tutulla äänellään teatterineuvos ja kunniatohtori, suomalaisten rakastama Eila Roine, 91, niin parempi kai on uskoa.
Roine antaa haastattelun huoneessaan hoivakoti Willa Violassa, jonne hän muutti kesällä 2021 sairastettuaan sekä aivoinfarktin että aivoverenvuodon.
Mutta vaikka haastatteluun suoraan jumppahetkestä saapunut Roine on ammattinsa kamaluudesta puhuessaan tosissaan, on totta tietenkin myös toinen puoli.
”Joku hirveä viehtymys siihen, sellainen ettei siitä voi millään luopua.”
Keskiviikkona Roine nousee vielä tutulle Kellariteatterin näyttämölle juhlistamaan Antti Heikkisen hänestä kirjoittamaa elämäkertaa.
Edellisestä esiintymisestä on aikaa, mutta jännitystä Roine ei suostu tuntemaan.
”Sitä julkistamistilaisuutta ensin vähän kauhistuneena ajattelin, mutta sitten ajattelin, että ei se voi niin kauheeta olla. Jos pysyn totuudessa ja tukeudun Anttiin, niin enköhän minä elossa selviä.”
Ei Roine aiemminkaan ole näyttämölle menoa isommin koskaan jännittänyt.
”Kun rooli oli harjoiteltu ja valmis, niin näyttämö oli minulle turvapaikka kaikilta suruilta ja murheilta. Se oli lepopaikka, joka piti mua elossa.”
Heikkisen kirjoittama kirja on paksu teos, 600-sivuinen. Sen lukemalla tutustuu Eila Roineen elämäntarinan lisäksi roimaan annokseen teatterihistoriaa. Tampereen Työväen Teatteri, jonka kiinnitettynä näyttelijänä Roine työskenteli vuodesta 1951 vuoteen 1994, tuli 1960-luvulta lähtien tunnetuksi Roineen ja hänen aviomiehensä Vili Auvisen lisäksi sellaisten näyttelijöiden kuin Veikko Sinisalon, Sylvi Salosen ja Veijo Pasasen teatterina.
Eila Roineen isän Eero Roineen teatteri se oli ollut jo vuodesta 1937. Eila Roineen Sylvi-äiti jätti teatterin Eilan synnyttyä, joten Eilan ei tarvinnut pakosta viettää aikaa teatterilla. Mutta heti kun Roine oli tarpeeksi vanha, oli näytöksiin päästävä. Roine kertoo, miten kävi katsomassa esimerkiksi Kalle Aaltosen morsian -esityksen lukemattomia kertoja.
”Sain itseni järjestettyä sinne sillä tavalla, että kapellimestari Helvi Mäkinen oli ystävällinen ihminen: hän nosti aina tuolin jo valmiiksi viereensä orkesterimonttuun.”
Tuolta paikaltaan Roine sitten seurasi isänsä näyttelijäntyötä.
”Se oli mestarillista. Isä aina puhui yleisön kanssa, siitä se hauskuus tuli. Hän otti yleisön huomioon ja antoi tulla vitsiä juuri sille yleisölle sopivalta laidalta. Mä kuuntelin ja ajattelin, että on se kyllä käsittämätön. Miten se osaa tollain sanoa?”
Osasi Eila Roine itsekin. Hän kertoo, miten vielä aikuisena koulukaverit saattoivat sanoa jonkin näytöksen jälkeen, että ”olit sä hauska mutta ei niin hauska kuin Max ja Moritz olivat”.
Max ja Moritz olivat kuvitteelliset kirput, joita koululainen Roine piti tulitikkuaskissa.
”Minähän olin sellainen stand up -koomikko. Sain suosiota, kun leikittelin niillä kirpuilla. Opettajatkin kysyi, että mikä mulla siellä askissa on, ja vastasin, että kesyt kirput vain. Esitin, että kirppu meni opettajan kaulukselle: ’oi kamala, anteeksi’, mä sanoin, ’se ei ollut tarpeeksi koulutettu vielä, otan sen pois’. Otin sen pois ja katsoin ’ai hyvänen aika, anteeksi erehdyin, tää on opettajan oma kirppu, saanko panna sen takaisin’.”
Vili Auvisen (vas.), Eila Roineen ja Veijo Pasasen lisäksi Heikki ja Kaija -tv-sarjassa näytteli Tampereen Työväen Teatterista Sylvi Salonen.
Näyttelijänoppinsa Eila Roine sai niinikään Työviksessä. Sen antoi kovista johtajan- ja ohjaajanotteistaan tunnettu Eino Salmelainen, jonka takia Roine ei koskaan pyrkinyt Teatterikouluun.
”Se oli tämä julma käsky. Ei minulla tullut mieleenkään kieltäytyä, kun Salmelainen sanoi ettei se tule kysymykseenkään. Että kun minä olen juuri saanut Eilan jotain oppimaan, niin olisi taas aloitettava jonkun kollon kanssa.”
Salmelaisen etu oli onneksi myös Eila Roineen etu.
”Aina mä muistan, miten Salmelainen huusi ’älä maalaa, älä maalaa’. Se tarkoitti, että ei saa näin että… Kylläää on suuriiii ja kauniiiiiis. ”
Viimeisten sanojen kohdalla Roine kohottaa käsiään ja ylinäyttelee koomisesti.
”Ei semmosta. Se on ihan vihon viimeinen vitsaus, jos rupeaa maalailemaan. Kun äkkiä ihan vaan jalat mutaan ja seisomaan omilla jaloillaan.”
Eila Roine on näytellyt ilolla moninaisia rooleja, mutta yksi on rakkain. Elinan rooli Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -esityksissä. Roine oli Elina trilogian toisen osan näyttämöversiossa, ja toivoi saavansa tehdä myös vanhan Elinan, kun kirjan kolmas osa tuotiin näyttämölle.
Ohjaaja Lasse Pöysti vain oli toista mieltä.
”Vili sen kertoi, ja sanoi että älä pety sitten, Pöysti tuoreuttaa esitystä. Sanoin, että en pety, mutta millä se näyttelijänvaihdos muka tuoreuttaa, ohjaajaltahan tuoreutuksen pitäisi tulla.”
Kun roolijako kiinnitettiin seinälle, luki Elinan kohdalla kuitenkin Eila Roine.
”Sanoin Vilille, että minä kyllä kysyn tätä. Keneltä sä sitä kysyt, Vili sanoi. Mä kysyn Väinö Linnalta, vastasin.”
Ja niin Roine myös kysyi. Pyysi anteeksi häiriötä Kellariteatterin lämpiössä istuvalta kirjailijalta, ja sanoi esittävänsä yhden kysymyksen.
”Että kun minulle oli annettu ymmärtää, etten ole Elina, mutta kun roolijako tuli, niin olenkin. Että mistähän se mahtaa johtua. ’No minä sen hölmöyden estin’, Linna sanoi. ’Eila Roine on minun Elinani. En puutu roolijakoon, se on ohjaajan tehtävä, mutta nyt minä sanoin, että Eila Roine on minun Elinani. Ja piste.’”
Roine oli otettu.
”En minä sitä kertonut kenellekään vuosikausiin. Mutta aika otettu olin. Se on merkittävä muisto.”
Heikissä ja Kaijassa Eila Roine ja Vili Auvinen näyttelivät avioparia.
Television kautta Eila Roine on tullut suurelle yleisölle kaikkein tunnetuimmaksi.
Alkuaskeliaan ottavassa televisiossa 1960-luvun alussa alkaneen Heikin ja Kaijan suosiosta tuli välillä suoranainen rasite, kun televisionkatsojat eivät osanneet erottaa fiktiota faktasta.
Kun Roineen ja Auvisen kolmas poika Janne – joka kastettiin sarjan ensimmäisessä taltioidussa jaksossa syyskuussa 1965 – tuli mukaan näyttelemään Heikin ja Kaijan poikaa, oli mökkimatkojen eväät syötävä tienpintareella. Käytäntöön siirryttiin sen jälkeen, kun bussilastillinen ilahtuneita rouvia oli huoltoasemalla säikäyttänyt tv:stä tutun ihanan Janne-pojan pahanpäiväisesti.
Ehkä vielä Kaijankin roolia tunnetummaksi Eila Roine tuli, kun hän juonsi Eila-mummina Pikku Kakkosta seitsemäntoista vuotta kavereinaan Nalle ja Heikki.
Kun Eila Roineelle 2017 myönnettiin elämäntyöpalkintona Kultainen Venla -patsas, oli hän ihmeissään palkintoperusteista. Niissä kun korostettiin, miten Roine teki juonnot ilman käsikirjoitusta. Eihän se jo lapsena tehtyjen stand-uppien jälkeen ollut mitään, Roine sanoo.
”Tein sitä niin siksi, että pääsisin ruudun läpi, että se olisi mennyt lapsille suoraan. Nehän haistaa sen, jos on kirjoitettua tekstiä.”
Pikku Kakkosta Eila Roine juonsi Eila-mummina seitsemäntoista vuotta.
Eila Roine kertoo, että ennen kuin hän sai Antti Heikkiseltä lukeakseen kirjan käsikirjoitusta, ehti hän jo kauhistua: pitikö tällaiseen prosessiin vielä lähteä mukaan.
”Kun luin korrehtuuria, niin rauhoituin. Antti on kirjoittanut niin rehellisesti.”
””Jos luotan ihmiseen, luotan täysin.”
Kuten näyttämöllä ei saa maalata, vaan pitää etsiä rooli itsestään, vaikka pienestäkin toden murusesta, uskoo Roine myös tosielämässä totuuteen.
Heikkiselle oli Roineen mukaan helppo puhua, ja hän tulikin kirjaa tehdessä läheiseksi.
”Jos luotan ihmiseen, luotan täysin. Tähän Anttiin olen luottanut.”
Luottamuksellinen suhde avasi tunnemuistoja välillä jopa yllättävällä voimalla. Eila Roine kertoo miten kävi, kun Heikkinen ja hän puhuivat puhelimessa Roineen ja Vili Auvisen vuonna 1956 vain puolivuotiaana sappitiehyeiden puutteen takia kuolleesta esikoisesta Tommi Petteristä.
”Minulla oli vielä ruokailusta lappu kaulassa ja huomasin, että siihen lapulle tippuu kyyneliä ja räkää. Otin sen lapun sitten ja niistin siihen. Antin ääni alkoi kuulua huonosti, ja sanoin hänelle, että puhut jotenkin sivuun nyt. Antti sanoi, että ei hän ole puhunut pitkään aikaan, kun itkee. Niin me sitten itkettiin yhdessä.”
Roineen ja Vili Auvisen toinen poika, Tommi, syntyi elokuussa 1957. Vain viikkoja sen jälkeen Eila Roine teki Suutarin tyttäret -esityksessä ensimmäisen karaktääri- eli luonneroolinsa.
Melkein neljäkymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1996, sai Kellariteatterissa ensi-iltansa Jouko Turkan kirjoittama ja ohjaama Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa. Siinä Eila Roine, jo eläkkeelle jäänyt, teki hurjan roolityön nuoreen filosofi Himaseen rakastuvana Aamulehden päätoimittajana. Esityksestä tuli menestys, ja sitä esitettiin täysille katsomoille kolme vuotta.
Esityksen valmistaminen Turkan kanssa ei ollut kevyttä, mutta Roinepa olikin jo läpikäynyt Eino Salmelaisen kovan koulun. Häntä ei niin vain hätkäytetty.
”En hämmästynyt yhtään, kun tuli tämä Turkka. Mahdoinko olla ainoa, joka pysyi jaloillaan. Ajattelin vain, että taas mennään.”
Ehkäpä kamala ammatti. Mutta tulipahan tehtyä. Valtavasti.
Antti Heikkinen: Eila Roine. Otava. 600 s.
Eila Roine vihittiin kunniatohtoriksi Tampereen yliopistossa 2018.
Korjaus 18.5. klo 9.58: Jutusta poistettu kuva, jossa Eila Roineen sijaan oli Marja-Sisko Aimonen.
Oikaisu 31.5. klo 11.35: Kapellimestarin nimi oli Helvi Mäkinen, ei Helmi Mäkinen, kuten jutussa aiemmin luki.