Romaani
Jani Saxell: Uuden ihmisen kaupunki. WSOY. 557 s.
Jani Saxell kirjoittaa paljasjalkaisen stadilaista ruohonjuuritason genrefiktiota. Hän ei tiivistä teoksiaan kohti yleispätevää viestiä tai luo paketoitua maailmalle vietävää Suomi-kuvaa.
Hän ehkä yrittää kirjoittaa jännityksentäyteisiä juoniromaaneja, mutta se on vaikeaa, sillä eniten kiinnostaa kaikki.
Helsinki Underground (2020) ja sen jatko-osa, yhtä lailla massiivinen Uuden ihmisen kaupunki etenevät rönsystä rönsyyn ja luovat sekavan ylirajaisen tilan, jossa voi käydä vaikkapa näin: edesmennyt toimittaja Perttu Häkkinen keskustelee kirjailija Helmi Krohnin (1871–1967) kanssa hengentieteistä vuoden 2047 Suomenlinnassa, jonne rakennettu ilmarata on sähköpulan vuoksi poikki.
Kuolleita nähdäkseen kirjan päähenkilöt joutuvat syömään koiruohoa.
Uuden ihmisen kaupunki on tulevaisuuteen sijoittuvaa historiallista viihdettä. Tämä mahdoton termi kuvastaa hyvin Saxellin projektin henkeä.
Kirjailija kulkee jutustellen historian poimuissa kuin Juha Hurme, mutta maustaa keitoksen tulevaisuuteen sijoittuvalla toimintajuonella, jossa Helsingissä seikkailee uusneandertalilaisia, mammutteja ja kaiken maailman kansanparantajia, joista osa asuu toisessa ulottuvuudessa Aavekaupunki-Helsingissä.
Helsinki on Uuden ihmisen kaupungissa vaivutettu vuonna 2047 taikakeinoin lumenverhovarjon alle, kun entinen etnofututähti Severi Torrakko on marssittanut vanhauskoiset kaupungin keskustaan ja ajanut laillisen hallituksen sekä presidentti Katri Kulmunin Hämeenlinnaan, josta käsin maan johto yrittää suunnitella kaupungin takaisinvaltausta.
Edellisestä osasta tuttu päähenkilö Verna puolestaan on kiidätetty turvaan ah niin svengaavalle 1920-luvulle.
Toisin sanoen Saxell kirjoittaa suuren kustantajan julkaistavaksi niin vänkyrää spekulatiivista fiktiota, että sitä on edes markkinointitempuilla vaikea vääntää valtavirraksi.
Nostalgiaan taipuvaisen kirjailijan rämään leipäkoneeseen on heitetty niin scifiä, kauhua, maagista realismia kuin fantasiaakin.
Sekä yliluonnollisuus että uusi teknologia käsitellään kattavasti, mutta selittämätön on pääosassa. Tapahtumat unohtuvat silti usein miesselittämisen jalkoihin, kun vaikkapa koko vuoden 2047 maailmanpoliittinen kuvio on avattava.
Onneksi tyyli pysyy kautta linjan tiiviinä ja iskevänä, vaikka sisältö on kaikkea muuta.
Yltiöpäinen outoilu ei tarkoita, ettei WSOY:n markkinointi pistäisi parastaan lopputuotteen normalisoinnissa. Takakannesta voisi melkein päätellä, että kyse on Kjell Westön uudesta romaanista ikääntyville punkkareille, joilla nyt on rahaa. Suora sitaatti käy esimerkistä:
”Rakkaudentunnustus Helsingille, missä on aina sijansa nuoruuden vimmalle”.
Saxellilla ja Westöllä on toki paljon yhteistä: kumpikin koluaa Helsingin historiallisia kolkkia pieteetillä, tietty nostalgis-romanttinen hohde silmäkulmassaan. Kumpikin on myös viehtynyt mielikuvissa menetettyjä mahdollisuuksia edustaviin aikakausiin, jolloin maailma tuntuu muuttuvan avoimempaan suuntaan – kuten 1920-, 1960- ja 1990-lukuihin.
Epäilen silti, että Westön lukijakunnalle aikamatkailu arkkivelhon nostattaman portaalin kautta tai Helsingin viemärien huuruissa asustavan Suonsilmäjumalan henkiin herättämät poliisipartiot voivat olla melko hapokkaita käänteitä.
Uuden ihmisen kaupungin lukeminen on melko vaikeaa, jos edellinen osa ei ole tuttu. Käytäntö on yleinen nuorten aikuisten kirjallisuudessa, jonne Saxellin sarjakin olisi kaikkein luontevinta sijoittaa. Samalla teineille saisi salakuljetettua outojen aiheiden yleissivistystä.
Kyseessä on myös ainoa kirjallisuuden alue, jolla spekulatiivinen fiktio kiistatta edustaa valtavirtaa.
Kirjan päähenkilöt ovat nuoria ”Kilpineitoja” ja ”Tappelurottia”, jotka ratkaisevat hulluja arvoituksia salaisesta tukikohdasta käsin kuin tv-sarja Stranger Thingsin poikalauma. Kaikki Nälkäpelin jälkeisen nuorisoviihteen tunnusmerkit ovat kirjassa mukana, mutta kustantamo on päättänyt markkinoida romaania aikuisille ”itsenäisenä” jatko-osana.
Kirjassa kuitenkin kerrataan melko uuvuttavasti edellisen osan tapahtumia – ilman, että tapahtumien seuraaminen siitä olennaisesti helpottuisi.
Anekdoottien ja historiallisten viittausten määrä tekee Uuden ihmisen kaupungista kiinnostavan ensisijaisesti paikalliselle yleisölle. Genretemppuja on koko liuta aikaportaaleista lentäviin autoihin, mutta tulevaisuus on kirjassa melko motivoimaton ja kovin tämän päivän kaltainen. Teknologiaan ei syvennytä, se vain on, mikä lieneekin turhan monen aikalaiskokemus juuri nyt.
Uuden ihmisen kaupungissa menneisyys siis vie tulevaisuutta 100–0, joten jälkimmäisen voisi yhtä hyvin lakkauttaa tarpeettomana.
Mitä spefi on?
Tieteisfiktio eli scifi on viime aikoina brändätty uudelleen spefiksi eli spekulatiiviseksi fiktioksi.
Genren teokset ovat yhä monipuolisempia, ja niitä on yhä vaikeampi erottaa muusta kaunokirjallisuudesta. Suuren yleisön keskuudessa scifiin liittyy tietty poikamaisen avaruusintoilun leima, jota spefi ei kanna.
Mielikuvissa spefikirjailija ei välitä lineaarisista kehitystarinoista, vaan näkee maailman avoimena.
1960-luvun teknologiaoptimismi, joka pitkään väritti tieteiskirjallisuutta, on karissut, ja tilalle asettunut tietoisuus elämän hauraudesta ja toisaalta lukuisista mahdollisuuksista.
Spefisti tiedostaa, että tulevaisuudessa ei välttämättä ole lentäviä autoja ja Mars-lentoja, vaan vaikkapa nahistunutta naurista, syviä maakuoppia ja kariesta – eikä teknologisen ravintoketjun huipulla patsasteleva avaruusukkeli suinkaan aina ole fiktiossa se kiinnostavin epeli.
Sekä Suomessa että maailmalla suuret ja keskisuuret kustantajat julkaisevat aikuisten spefi-kirjallisuutta ”valtavirtana”, kuten alan piireissä sanotaan, eli esimerkiksi Heikki Kännön, Markus Leikolan tai Marja Kyllösen enemmän tai vähemmän kauhu-, scifi- tai fantasiavaikutteisina kirjoina, joille kustantajat eivät lukijoiden menettämisen pelossa kaipaa genreleimaa.
Toinen julkaisijatyyppi on alalle omistautunut pienkustantamo, esimerkiksi osuuskuntapohjainen Osuuskumma, joka ylpeänä liehuttaa friikkilippua ja julkaisee huomattavan tasokasta kummakirjallisuutta huomattavan pienelle lukijakunnalle.
Spefille on myös aina sijansa taideproosan maailmassa, ja sukupolvesta toiseen paljon potentiaalia kansainväliseen huomioon, kuten esimerkiksi Leena Krohnin, Emmi Itärannan tai Juhani Karilan teosten kiittävä vastaanotto maailmalla todistaa.
Kansainvälisten kustantajien kanssa käymieni keskustelujen kautta minulle on hahmottunut tietty kuva siitä, millaista kirjallisuutta Suomesta toivotaan. Vähäpuheinen mutta tunteikas toimintasankari tulevaisuuden lämmenneestä metropoli-Lapista saattaisi olla seuraava iso juttu.
Oikaisu 20.5. klo 14.46: Toisin kuin jutussa aiemmin luki, Perttu Häkkinen keskustelee kirjassa kirjailija Helmi Krohnin kanssa.