Omaelämäkerta
Tuula Karjalainen: Taiteesta suoraan. Siltala. 320 s.
Erilaisten käytäväkeskustelujen perusteella kuulostaa siltä, että monet taidealalla työskentelevät ovat lukeneet taidemuseoiden johdossa uransa tehneen Tuula Karjalaisen tuoretta omaelämäkertaa henkilöhakemisto edellä.
Siinä missä Kiasman johtajana ennen Karjalaista toimineen Tuula Arkion omaelämäkerta Jyviä nokkimassa (2015) kuvasi samaa aikakautta diplomaattisesti ja tiukasti taiteen kautta, Tuula Karjalainen kirjoittaa Taiteesta suoraan -kirjassaan suoraan paitsi taiteesta, myös erilaisista harminaiheista ja harmien aiheuttajista.
Äkkiseltään vaikuttaa siltä, ettei Karjalaisen uralla ole ollut sellaista saavutusta etteikö sitä olisi vähätelty tai paheksuttu. Joko näyttelyssä on ollut väärää sukupuolta edustavia taiteilijoita, ne ovat olleet liian suosittuja, niihin on hakeutunut vääränlaista yleisöä, tai niissä on ollut väärät teokset.
Taidealan työyhteisöjä Karjalainen kuvaa ihanissa ympäristöissä toimiviksi riitaisiksi, kaunaisiksi ja kateellisuuden läpitunkemiksi ”käärmeenpesiksi”, joiden sisäisiin kähinöihin myös päivälehdet kärkkäästi tarttuvat.
Vaikka työ Helsingin kaupungin taidemuseossakaan ei ollut aina helppoa, erityisesti käärmeenpesänä näyttäytyy Karjalaisen muistoissa Kiasma, jota hän johti vuosina 2001–2006, mutta jonne hän ei koskaan tuntunut kotiutuvan. Raskain tapaus Kiasma-kaudella vaikuttaa olleen Teemu Mäen kissantappovideosta uudelleen vuonna 2004 virinnyt kohu. Vaikka Karjalainen ei ollut hankkinut teosta Kiasman kokoelmiin, hän sai osakseen suuren yleisön vihat, tappouhkauksiakin.
Itsensä Karjalainen näkee sinnikkäänä puskijana, joka onnenkantamoisten avustamana ja New Yorkiin tai Meksikoon virkamiesten vastustuksesta huolimatta matkustamalla onnistui saamaan museoonsa monet tärkeät näyttelyt.
Helsingin kaupungin Meilahden taidemuseoon tehty ulkomaisten naistaiteilijoiden sarja – Mary Kelly, Louise Bourgeois, Ana Mendieta ja Frida Kahlo – oli hänelle henkilökohtaisesti merkittävin.
(Sitä se oli monelle muullekin. Meilahdessa 13-vuotiaana näkemäni Frida Kahlo -näyttely on ensimmäinen taidenäyttely, josta minulla on voimakas muistikuva. Suhteeni taiteeseen ei ollut sen jälkeen entisensä.)
Frida Kahlon näyttelyä ripustettiin Meilahdessa vuonna 1997.
Karjalaiselta näyttelysarjan tekeminen oli urakka monellakin tapaa. Taidemaailma oli häkellyttävänkin miehinen ja usean naistaiteilijan esittäminen sai osakseen jopa aggressiota. Lisäksi tällaisten kansainvälisten näyttelyiden hankkiminen aikana ennen internetiä oli merkittävän jalkatyön ja suhdetoiminnan takana.
Paikoitellen Karjalaisen raportit näyttelynhankintamatkoiltaan ovat melkoista komediaakin, kuten silloin kun kun Karjalainen heittäytyy pimputtelemaan edesmenneen John Lennonin flyygeliä Yoko Onon hämmentyneestä katseesta viis veisaten.
Toisaalta Karjalaisen anekdootit taidetyöelämästä kertovat siitä, miten pieni taidemaailma tähtikulteistaan huolimatta on, kuten silloin, kun jonottaa biennaalimatkalla puoli tuntia vessaan japanilaistaiteilija Yayoi Kusaman vieressä.
Ne kertovat myös siitä, millaisessa geopoliittisessa kolossa myös taidemuseoita on Suomessa pyöritetty: Karjalainen muistelee esimerkiksi ”erästä asiallista, ujon tuntuista miestä”, joka 1990-luvulla hoiti Pietarin yhteyksiä Helsingin kaupungin taidemuseoon. Hänen nimensä oli, ja on, Vladimir Putin.
Moni lukija on aloittanut kirjan suoraan loppupään luvuista ”Berndt Arell” tai ”Osmo Rauhalan kupla”.
Naisvihamielisyys ja seksismi on selvästi leimannut Karjalaisen työuraa sen alkuajoista lähtien. 1980- ja 1990-luvuilla taidealalla vaikuttaneita naisia nimiteltiin ”helmikanoiksi” – siitä Tuula Arkion muistelmien nimi – mutta vihamielinen suhtautuminen jatkui vielä 2000-luvullakin.
Erityisesti Karjalainen ottaa käsittelyyn Kiasmaa hänen jälkeensä johtaneen Berndt Arellin, Helsingin kaupungin taidemuseota johtaneen Janne Gallen-Kallela-Sirénin ja taiteilija Osmo Rauhalan muodostaman ”oikeistopoikien” kerhon. Karjalaisen mukaan kerho tuki toisiaan erilaisia virkoja, palkintoja ja näyttelyitä jaettaessa, paikoitellen härskinkin kuuloisesti.
Näyttelyn kuraattori Tuula Karjalainen sekä installaatio "Kesäyö" taiteen akateemikko Outi Heiskasen näyttelyn tiedotustilaisuudessa Ateneumissa Helsingissä lokakuussa 2021.
Julkisuudessa kolmikko asettui vastapooliksi ”maolaiselle valtaklikille” – kuten Rauhala sen nimesi – jonka se koki hallinneen suomalaista taidemaailmaa vuosikymmenien ajan. Tämä ”valtaklikki” tai ”naismafia” muodostui yleisen käsityksen mukaan Arkiosta, Karjalaisesta, Kiasman intendentti Maaretta Jaukkurista ja Helsingin Sanomien toimittaja Marja-Terttu Kivirinnasta, joiden taidemaku ei ollut Rauhalan suuntaan kallellaan.
Jälkipolville tarinat kiistoista ja kähinöistä tuntuvat huvittaviltakin, eräänlaiselta piskuisen maan piskuisen taidekentän Game of Thronesilta.
Kuitenkin Karjalaisen kirja on myös valtavan arvokas dokumentti suurten muutosten ajasta, jona taiteen kenttä laajeni maalauksesta, kuvanveistosta ja grafiikasta uusiin taiteen tekemisen tapoihin ja jona Suomi sai useat keskeisistä taideinstituutioistaan. Taiteesta suoraan kertoo, millaisista lähtökohdista näyttelyitä on tehty ja mistä suomalaisessa taide-elämässä on tähän hetkeen tultu.
Louise Bourgeois (1911–2010) tunnetaan muun muassa hämähäkkiteoksistaan. Bourgeoisin teoksia saatiin toistamiseen Helsinkiin vielä vuonna 2002, silloin Tennispalatsiin.