Tänään on kulunut 175 vuotta siitä, kun ylioppilaiden Flooran päivän kevätjuhlassa Helsingin Toukolassa esitettiin ensimmäistä kertaa saksalaisen Fredrik Paciuksen sävellys Vårt land. Kappale oli sävelletty pika-aikataululla, ja se oli valmistunut vain muutamaa päivää aiemmin.
Elettiin Euroopan hullua vuotta 1848, johon suomalaisylioppilaatkin halusivat osallistua. Tuon ajan tunnettu vallankumouslaulu oli Marseljeesi, mutta sitä ei voitu laulaa, koska suomalaisten tekemisiä valvoneet venäläisviranomaiset olisivat tunnistaneet sävelmän. Siksi Paciukselta oli tilattu uusi kappale, joka olisi vähän samankaltainen.
Kaikki rakastuivat Vårt landiin välittömästi. Ylioppilaiden kuoro ja torvisoittokunta veivasivat sitä jo matkalla Toukolaan. Itse juhlassa se laulettiin monta kertaa.
Kolme päivää myöhemmin mieskuoro lauloi kappaleen Sinfoniayhdistyksen konsertin päätösnumerona. Yleisö vaati esittämään sen toistamiseen, eikä aplodeista ja bravo-huudoista ollut tulla loppua.
Kului parikymmentä vuotta, ja kappale sai suomenkielisen muodon: Maamme.
Vårt land tilattiin säveltäjä Fredrik Paciukselta.
Vuonna 2003 politiikan toimittaja Unto Hämäläinen kirjoitti Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä pettymyksestään Maamme-lauluun. Hämäläinen argumentoi, että Pacius oli saksalainen ja sävelsi kappaleen vain kahdessa päivässä. Siksi se myös kuulosti saksalaiselta. Ei hyvä. Sitä paitsi sävel on myös Viron kansallislaulu, nimellä Mu isamaa.
Voisiko kansallislaulun vaihtaa, Hämäläinen pohti. Säveltäjä ja kuoronjohtaja Tapani Länsiö ehdotti, että Sibeliuksen Finlandia-hymni olisi tasokkaampaa musiikkia ja parempi kansallislaulu. Se innosti Hämäläistäkin.
Musiikintutkija Sakari Ylivuori arvioi vuoden 2019 oivallisessa esseekirjassaan Paavi ja sulttaani ja muita myyttejä Maamme-laulusta, että ”harvalla kulttuuriaiheisella lehtiartikkelilla on ollut niin suoria vaikutuksia” kuin Hämäläisen jutulla oli.
Artikkelia nimittäin seurasi peräti kaksi lakialoitetta, joissa vaadittiin kansallislaulun kirjaamista Suomen lakiin. Ruotsalaisen kansanpuolueen Christina Gestrin halusi, että Maamme-laulun asema virallistetaan. Sosiaalidemokraattien Kimmo Kiljunen taas ehdotti Finlandiaa uudeksi kansallislauluksi, kuten hän oli tehnyt jo vuoden 1998 kirjassaan.
”Jopa kokoomuksen puoluehallitus päätyi ajamaan kansallislaulun vaihtamista.
Näistä ajoista lähtien julkisessa keskustelussa on pyörinyt mahdollisuus ja toive kansallislaulun vaihtamisesta Finlandiaan. Peräti kokoomuksen puoluehallitus päätyi ajamaan asiaa vuonna 2016.
Sakari Ylivuori huomauttaa, että vielä 1990-luvun lopulla juuri kukaan ei pitänyt Finlandiaa Maamme-laulun haastajana.
Kun vuonna 2001 yhden miehen alkiolaisen eduskuntaryhmän kansanedustaja Sulo Aittoniemi teki eduskunnalle kirjallisen kysymyksen Maamme-laulun vaihtamisesta ”esimerkiksi Finlandiaan”, juuri minkäänlaista keskustelua ei herännyt. Aittoniemeä oli risonut, miten Lahden MM-hiihdoissa Viro oli voittanut historiansa ensimmäisen kultamitalin, ja Lahdessa oli soitettu Maamme-laulua ”väärän” maan kunniaksi.
Asia oli Aittoniemelle ilmeisen tärkeä: hän oli kysynyt eduskunnan mielipidettä yhtenevistä kansallislauluista jo vuonna 1992.
Jean Sibelius kirjoituspöytänsä ääressa Ainolassa vuonna 1915.
Kuten hyvin tiedetään, Jean Sibelius ei säveltänyt Finlandiaa laulettavaksi. ”Mutta jos maailma tahtoo laulaa, niin ei sille mitään voi”, hän kuitenkin totesi myöhemmin.
Sibeliuksen tokaisu on kasvanut suomalaiseksi totuudeksi. Ikään kuin meillä olisi aina ollut patoutunut tarve laulaa Finlandiaa, ja lopulta säveltäjäkin olisi myöntynyt kansan kiivaan tahdon edessä. Se on yksi myytti, jonka Ylivuori kirjassaan kumoaa.
”Suomessa Finlandiaa ei laulettu 1900-luvun alkuvuosina lainkaan.
Kappaleen laulettu versio on näet ollut alkujaan amerikansuomalaisten kuorolaulu, johon muuan emigrantti Yrjö Sjöblom oli tehnyt sanat ilman Sibeliuksen lupaa.
Suomessa Finlandiaa ei laulettu 1900-luvun alkuvuosina lainkaan. Tilaisuuksia olisi kyllä ollut, ja tuolloin soveliaasta kansallislaulustakin käytiin rajuja kiistoja. Vielä 1930-luvulla Yhdysvalloissa kiertäneet Ylioppilaskunnan laulajat olivat kummissaan, kun heitä pyydettiin laulamaan Finlandiaa. Sehän on orkesteriteos!
Kappaleen kuorosovituksen Sibelius kirjoitti vastentahtoisesti vuonna 1938, Yhdysvalloissa paljon kiertäneen tenorin Wäinö Solan pyynnöstä. Sola lienee ensimmäinen, joka olisi halunnut Finlandian olevan Suomen kansallislaulu. Sibeliuksen maineikas kommenttikin viittaa tämän sovituksen tekemiseen, ei sen kummempiin kansallisiin mielihaluihin.
Lopulta jäljet johtavat – tietenkin – elokuvaohjaaja Timo Koivusalon äärelle.
Kuukausiliitteen artikkelissaan Unto Hämäläinen vetoaa Koivusalon Sibelius-elokuvan liikuttavaan kohtaukseen, jossa Sibelius itse johtaa Helsingin yliopiston juhlasalissa Finlandiaa laulavaa mieskuoroa – ja sitten kasakat tulevat. Vuosi on 1899. Finlandian kuoroversio valmistuisi 39 vuotta myöhemmin.
Timo Koivusalo on anakronismista tietoinen ja myöntänyt ottaneensa taiteellisia vapauksia. Ilmeisen moni suomalainen on kuitenkin katsonut fiktioelokuvaa kuin dokumenttia.
Lopulta käsitys, että suomalaiset ovat halunneet laulaa Finlandiaa ”sen säveltämisestä saakka”, päätyi kirjalliseksi argumentiksi jopa kokoomuksen puoluepapereihin, Sakari Ylivuori kuvaa.
Toisin kuin Maamme, Finlandia ei ole vielä tekijänoikeusvapaa kappale. Oikeudet Sibeliuksen sävellyksen osalta raukeavat vuonna 2027 ja V. A. Koskenniemen sanoituksen osalta 2033.
Jos Finlandia korotettaisiin kansallislauluasemaan, se tarkoittaisi merkittävää rojaltivirtaa kappaleen oikeuksien omistajille. Tätä kirjoitusta varten koetin selvittää, millaisista rahasummista olisi kyse.
Tehtävä on hieman hankala, sillä ensin pitäisi arvioida, kuinka usein nykyistä kansallislaulua esitetään. Maamme on tekijänoikeusvapaa teos, joten määrää ei raportoida tai rekisteröidä mihinkään. Varmaa tietoa on mahdoton saada.
Olympiakomitean viestintäpäällikön Mika Norosen valistunut arvaus on, että urheilutapahtumissa kappale kuullaan 600–800 kertaa vuosittain. Puolustusvoimien soittokunnat esittävät sitä noin 50 kertaa – tosin Finlandiaa jo yhtä paljon. Lisäksi Suomessa on kolmisentuhatta oppilaitosta, jotka varmasti juhlivat itsenäisyyspäiviään.
Yle oli soittanut Maammen radiossa viidesti vuonna 2022. Television lukuja ei ollut saatavilla, joten niitä räknäilin itse urheilutapahtumien määrän pohjalta.
Välitin tiedot Teoston raportointi- ja tilitysosaston päällikölle Björn Söderströmille, joka arvioi, että kappaleesta kertyisi tekijänoikeustuloa oikeudenomistajien jaettavaksi ainakin 10 000 euroa vuodessa. Tärkeimpiä tulonlähteitä olisivat esitykset televisiossa, radiossa ja yleisötapahtumissa.
Lisäkustannuksia tulisi, jos ja kun kappaleen nuotteja ja sanoituksia painettaisiin erinäisiin käsiohjelmiin.
Silti summa olisi selvästi pienempi kuin vuoden suurimmista pop-hiteistä saatava tulo.
Islannissa kansallislaulusta Ó, Guđ vors lands säädettiin laki vuonna 1944. Kappale oli tuolloin tekijänoikeuksien alainen teos, josta ylintä valtaa käyttivät säveltäjän ja sanoittajan perikunnat. Myös rojalteja jouduttiin maksamaan.
Maa ratkaisi kysymyksen ostamalla kappaleen itselleen, minkä jälkeen sen oikeuksia hallinnoi Islannin pääministerin kanslia.
Sakari Ylivuori huomauttaa, että Finlandia-hymnin ja tekstin oikeudet omistaa Sibeliuksen saksalainen kustantaja Breitkopf & Härtel, joka tuskin haluaisi nousta raha-arkkunsa päältä ja luovuttaa niitä Suomen valtiolle. Tähän kysymykseen Finlandia-lobbarit eivät ole koskaan tarjonneet ratkaisua.
Myös Sibeliuksen perikunnan edustajat ovat todenneet Helsingin Sanomille vuonna 2014 Finlandiaa kansallishymniksi ajaneen kansalaisaloitteen yhteydessä, etteivät he kannata ajatusta.
Kansallislaulun määrääminen olisi siis aikamoinen ruljanssi jo tekijänoikeuksien osalta – vielä tulevien kymmenen vuoden ajan.
Lisäksi on kerrankin hyvä syy pohtia isänmaallisuuskysymyksiä. Finlandian vaatiminen kansallislauluksi on melko tuore toive, jonka historiallisuutta on liioiteltu. Sen sijaan me suomalaiset olemme halunneet tähänkin asti halunneet laulaa Maammea ilman, että edes laki meitä ohjaa siihen. Eikö tätä läpeensä suomalaista perinnettä kannattaisi vaalia?
Vastaus on helppo. Soikoon sana kultainen vielä vähintään 175 vuotta.
Oikaisu 13.5. kello 6.33: Viron kansallislauluun viitattiin nimellä ”Mu isämaa”, kun oikea muoto on ”Mu isamaa”.