Musiikki syntyi ihmiskunnan alkuhämärissä, kun joku keksi hakata kapulalla puun runkoa tai jotakin. Heti perään joku toinen alkoi hytkyä rytmin tahdissa ja keksi tanssin.
Ehkei tanssin synty ole ihan noin yksioikoinen tapahtuma, mutta joka tapauksessa tanssi, sosiaalinen tapa uhmata naurettavalta näyttämistä heilumalla ja hytkymällä, koikkelehtimalla ja kiemurtelemalla musiikin tahtiin, on juurtunut syvälle suurimpaan osaan ihmiskuntaa.
Varhaisimmat todisteet löytyvät 10000 vuoden takaa luolamaalauksista Intiasta.
Atro Lahtelan ohjaama dokumentti Tanssikielto (2023) ei lähde liikkeelle niin kaukaa. Se keskittyy sotien aikaan, jolloin tanssiminen oli laitonta. Dokumentin on tuottanut Alku Tuotanto -yhtiö, jonka ovat perustaneet Toni Viljanmaa ja politiikan jättänyt Sampo Terho. Lahtela ohjasi myös sen tuottaman Kieltolaki-dokumentin (2021).
Aihettaan dokumentti pohjustaa historiasta alkaen 1800-luvulta. Tanssin kulttuurihistoria onkin kiinnostavaa.
1800-luvun alkuun asti Suomessa tanssivat kaikki, jopa papisto. Mutta kun fennomaanit alkoivat rakentaa kansallistunnetta, suomalaisista haluttiin leipoa siveä ja moraalinen kansa. Tanssia alettiin paheksua 1830-luvulla.
Porttiteorian mukaan fyysinen läheisyys paritanssissa johti seksiin. Se olikin luultavasti monen tanssijan enemmän tai vähemmän kaino toive, ellei jopa tarkoitus.
Muun muassa kätevän haitarin yleistyminen innosti rahvasta nurkkatansseihin, jotka saattoivat jatkua kodeissa ja syrjäisissä paikoissa läpi yön. Yläluokalle ne olivat moraalinen kauhistus.
Suomen työteliäs ja harras kansallinen imago oli sivistyneistön hanke, joka kohdistui rahvaaseen. Yläluokka oli mielestään niin fiksua, että voi itse tanssia.
Harmonikka säestää iltamia 1940-luvulla.
Teollistuminen ja kaupungistuminen keräsivät kansaa yhteen, mikä edisti tanssitilaisuuksia. 1910-luvulla alkoi villitä eroottinen ja paheellinen tango ja pian jazzin meteli.
Tanssi taisi olla henkireikä kulttuurissa, jossa ihmiset eivät juuri halailleet tai muutenkaan kosketelleet toisiaan turhan päin. Lasten kanssa vallalla oli musta pedagogia, joka korosti kurittamista eikä hellimistä.
Tästä kaikesta dokumentissa kertovat monenlaiset tutkijat. Mukana ovat muun muassa Marko Tikka ja Seija-Leena Nevala, joiden kirja Kielletyt leikit – Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888–1948 sai tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2020. Se lienee ollut dokumentin esikuva.
Sota-ajan tanssilaki on ollut muutenkin esillä viime aikoina. Viimeksi tammikuussa Oulussa nähtiin Antti Lahden ohjaama Tanssiteatteri Minimin ja Tanssiteatteri Tsuumin esitys Tanssikielto.
Aira Samulin on yksi tanssikiellon aikalaistodistajista. Hänen tanssi-intoonsa kielto ei vaikuttanut, päinvastoin. Kuvassa myös dokumentin puvustaja-rekvisitööri-lavastaja Satu Särkijärvi (vas.) ja apulaisohjaaja-tuotantoassistentti Maria Raita.
Dokumentin haastatteluja on kuvitettu arkistovalokuvilla ja otteilla elokuvista sekä parilla lavastetulla kohtauksella, jotka tuntuvat tarpeettomalta tyylirikolta. Lavastukset houkuttavat varsinkin historiadokumenteissa, joita ei pääse kuvaamaan paikan päälle. Ne ovat kuitenkin dokumenteille vähän vieras draaman keino. Tanssikiellossa lavastuksia on onneksi vähän, ja ne ovat lyhyitä.
Haastatteluista ja arkistomateriaaleista syntyy pikemmin televisiomaista kuin elokuvallista tyyliä. Sellaisena Tanssikielto on pätevää ja vankkaa työtä.
Hupaisa yksityiskohta on, että aika moni tanssikohtaus on napattu sota-ajan elokuvista. Tanssia ei saanut, mutta katsoa sai.
Tanssikieltolaki säädettiin talvisodan alettua 1939. Sillä haluttiin varjella kansalaisten moraalia ja taistelutahtoa. Luultavasti siitä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Laki purettiin välirauhan aikana, mutta se tuli taas voimaan jatkosodan ajaksi ja vähän ylikin.
Missään muualla maailmassa ei säädetty sodan aikana yhtä ehdotonta tanssikieltoa.
Dokumentti on kehystetty kahdella tanssikiellon vaatimalla kuolonuhrilla. Alussa kerrotaan, kuinka marraskuussa 1943 nuori kahden lapsen äiti kuoli poliisin vahingonlaukaukseen, kun tanssit keskeytettiin. Lopussa muistetaan nuorta miestä, jonka poliisi ampui syyskuussa 1944.
Tanssikielto ei ollut mikään vitsi, vaan poliisi ravasi kylissä ja metsissä jahtaamassa nuoria. Sakkoja ja jopa vankilatuomioita jaettiin.
Naisia tuomittiin enemmän kuin miehiä, joita tarvittiin rintamalla. Rintamalla karaistuneet miehet eivät myöskään kuunnelleet poliisin pysähtymiskäskyjä vaan pinkoivat pakoon.
Marko Tikka arvelee, että tanssinvastainen historia näkyy yhä suomalaisten asenteissa. Kaikenlaista viihdettä pidetään hänen mielestään meillä arveluttavana ja synnillisenä.
Joulun ja pääsiäisen huvi- eli tanssikielto poistettiin kokonaan vasta 2000-luvun alussa, vaikka sitä lievennettiin jo 1980-luvun lopulla.
Sotaveteraanit käyvät vähiin eikä tanssikieltoakaan kokeneita ole enää monta. Dokumentissa on kuitenkin yksi itseoikeutettu aikalaistodistaja. Aira Samulin oli sota-aikaan teini-ikäinen. Hänestä tulikin tanssinopettaja.
Tanssikielto, Yle Areena sekä TV1 ke 17.5. klo 19.00.
Uno Brors, 95, kertoo dokumentissa tanssikiellon aikaisista dramaattisista tapahtumista, joita hän todisti nuorena miehenä Vöyrillä, Pohjanmaalla. Alaikäinen nuorimies kuoli salatansseissa neljä päivää sodan loppumisen jälkeen. Tanssikielto oli tuolloin vielä voimassa.