Mitä luokkaloikka maksaa, ja kuka ylipäätään voi muuttua? Onko mahdollista, että lapsuuttaan ja köyhyyttään pikkukylässä vihannut, sieltä vastoin kaikkia odotuksia paennut, pääkaupunkiin porvarisoitunut ja nimensäkin vaihtanut ihminen myös kaipaa tuota kamalaa lapsuuttaan?
Näitä kysymyksiä käsittelee ranskalaisen, ympäri maailmaa menestyneen kirjailijan Édouard Louis’n, 30, viides suomennettu teos Muutos: metodi.
”Joskus ihmiset kysyvät, mitä kirjoitat seuraavaksi, kun omaelämäkerrallisia kirjoja on jo viisi. Asia on kuitenkin niin, että voisin kirjoittaa 60 kirjaa pelkästään lapsuudestani, koska ne eivät käsittele lapsuuttani, vaan jokainen kirja kysyy kysymyksen, jokainen kirja haastaa jonkin kysymyksen”, Louis sanoo STT:n haastattelussa.
Ensimmäisen kirjansa, Ei enää Eddy, Louis julkaisi vuonna 2014.
”Se käsitteli lapsuuteni työläistaustan homofobiaa, väkivaltaa ja sitä, kuinka paljon inhosin lapsuuttani. Tämä uusi kirja kysyy, voiko jotain syvästi inhoamaansa silti kaivata ja millaista tuo melankolia on.”
”Louis halusi paeta kostaakseen ja pakeni kerta toisensa jälkeen, mikään ei riittänyt.
Jos ensimmäisistä kirjoista paistoi katkeruus, ovat kaksi viimeisintä selvästi erilaisia. Niissä on yhteenkuuluvuutta Louis’ta polkeneiden ihmisten elämää kohtaan.
”Inhosin homofobiaa, inhosin maskuliinista väkivaltaa, isääni käskemässä äitiäni pitämään turpansa kiinni, tekemään ruokaa, siivoamaan asunnon, kieltämässä ajamasta ja hankkimasta töitä. Vihasin sitä. Vihasin rasismia, vihasin sitä, että kylässäni yli puolet kannatti äärioikeistoa.”
Louis vihaa yhä tuota kaikkea, mutta jollain tasolla myös kaipaa mennyttä.
”Muistan, miten olin 10–11-vuotias ja toiset lapset sylkivät päälleni koulussa ja haukkuivat minua hinttariksi. Muistan ajatelleeni, että jonain päivänä pakenen täältä, teen tärkeitä asioita ja nämä lapset katuvat vielä, mitä tekivät minulle. He sanovat, että vittu, teimme virheen, tuo jätkä oli erityinen.”
Louis halusi paeta kostaakseen ja pakeni kerta toisensa jälkeen, mikään ei riittänyt.
Mutta mitä tuo pako maksoi?
”Kun unelmoimme pakenemisesta, kuvittelemme jonkin päätepisteen. Mutta kun tuohon pisteeseen pääsee, tuoko se täyttymyksen ja onnellisuuden?”
Melankolia menetetyistä ihmisistä ja kolkuttava omatunto siitä, käyttikö joitakin ihmisiä hyväkseen vain yhteiskuntanousua varten, lävistävät uutta kirjaa.
Jopa melankolian kokemuksessa on eriarvoisuutta yhteiskuntaluokkien välillä, Louis sanoo. Hän kertoo, miten antoi Muutos: metodin käsikirjoituksen muutamalle ystävälleen luettavaksi. He sanoivat, ettei kirjan loppua voisi julkaista, että niin ei voisi kirjoittaa. Kirjan lopussa Louis epäilee, oliko pakeneminen turhaa.
”Ystäväni sanoivat, että tulen ei-mistään, jostain Pohjois-Ranskan tuppukylästä, ja nyt julkaisen kirjoja ja matkustelen ja teen yhteistöitä, joista en osannut edes uneksia lapsuudessani, kuten Ken Loachin ja Anne Carsonin kanssa, kuinka voin olla melankolinen! Minusta tuntui kuin päälleni olisi käyty. Jos tunnen tämän melankolian, miksi en saisi kirjoittaa siitä?”
Keskiluokkaisen ihmisen melankolia taas on heti kirjallisuutta, osa vanhaa perinnettä.
”Eikä sillä, tuollaiset kirjat ovat kerrassaan kauniita. Mutta jos tulet työläistaustasta ja olet melankolinen, se ei olekaan enää kirjallisuutta, vaan valittamista. Halusin, että kirjani olisi pieni tila tuolle melankolialle.”
Poliittisen kirjailijan täytyy tehdä muutakin kuin kirjoittaa
Édouard Louis’n mielestä kaikkea voi väittää poliittiseksi, mutta se on niin kulunut lause, että sen toistaminen väsyttää. Tietyllä tapaa kaikki on poliittista, mutta poliittisuudessa on valtavia aste-eroja.
”Kun Marcel Proust kirjoittaa mustasukkaisuudesta, se on todennäköisesti vähemmän poliittista kuin James Baldwin kirjoittamassa rasismista Amerikassa ja siitä, miten mustia ihmisiä murhataan”, Louis sanoo.
”Samaan aikaan rakastan lukea mustasukkaisuudesta! Rakastan lukea seksistä, intohimosta ja rakkaudesta, mutta en vain voi kirjoittaa niistä itse.”
””Menneisyyden haamut ympäröivät minut ja kysyvät, miksi en kirjoita heistä.”
Aina kun Louis on yrittänyt kirjoittaa jotain vähemmän poliittista tai enemmän fiktiivistä, hän on tuntenut häpeää.
”Menneisyyden haamut ympäröivät minut ja kysyvät, miksi en kirjoita heistä, jos minä en tee sitä niin kuka sitten? Haamut kutsuvat minua. Annan siis muiden ihmisten kirjoittaa mustasukkaisuudesta, ja kirjallisuus on myös sitä.”
Kirjallisuus on ennen muuta keskiluokan harrastus. Köyhistä kirjoittava käy Louis’n mielestä aina läpi suruprosessia, koska kirjoittaja tietää, etteivät kirjojen subjektit koskaan lue noita kirjoja.
”Ja jos he lukisivat, heillä olisi nopeasti niin paljon symbolista pääomaa, etteivät he enää olisi samalla tavalla köyhiä. Sitten pitäisi taistella taas eri ihmisten puolesta, niiden jotka eivät vielä ole lukeneet.”
Siksi kaikenlaiset lukemiseen kannustavat hankkeet ovat Louis’n mielestä tietyllä tapaa illuusio.
”Isäni on 57-vuotias, eikä hän tule koskaan lukemaan kirjoja. Hän ei koskaan käynyt kouluja, hän katsoo televisiota kahdeksan tuntia päivässä. Hän ei tule lukemaan kirjoja, koska se on vaikeaa, koska se on taito, jonka opettelu vie vuosia.”
Tämän takia poliittisilla kirjailijoilla on Louis’n mielestä eettinen vastuu tehdä myös muuta kuin kirjoja.
”On allekirjoitettava vetoomuksia, protestoitava kadulla, suostuttava televisiohaastatteluihin. Jos kieltäytyy näistä, ei enää taistele köyhien puolesta, vaan kirjoittaa vain tarinoita porvareille.”