Romaani
Lucinda Riley & Harry Whittaker: Atlas, Papa Saltin tarina (Atlas, the Story of Pa Salt). Suom. Hillka Pekkanen & Tuukka Pekkanen). Bazar. 848 s.
Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjan teoksia on myyty kymmeniä miljoonia. Ne tekivät kirjoittajastaan miljonäärin samalla tavalla kuin Sookie Stackhouse -sarja Charlaine Harrisista tai Bridgerton Julia Quinnista 2000-luvun alussa ja Fifty Shades E. L. Jamesista hieman myöhemmin. Bestsellereiden jälkeen apajille ilmestyvät usein samaa ideaa hyödyntävät kirjailijat.
Seitsemän sisarta -sarja ei kuitenkaan muistuta juurikaan näitä viime vuosikymmenen bestsellereitä. Rileyn teokset ovat läpeensä totisia, niiden päähahmot ohuita, dialogi suurelta osin kömpelöä, juoni etenee hitaasti, eikä seksiään tihku kuin satunnaisesti.
Miksi nämä kirjat ovat silti niin luettuja?
Se voisi johtua onnellisen lapsuuden kaipuusta. Rileyn päähenkilöt ovat sisaruksia, jotka ovat kokeneet satumaisen lapsuuden arvoituksellisen ottoisänsä ja henkilökunnan hellässä hoivassa Genevejärven rantakartanossa.
Kun ottoisä kirjasarjan alussa kuolee, alkaa perusinhimillisten mysteerien selvittely. Tunsimmeko oikeastaan ottoisäämme? Mitä hän teki, kun hän ei ollut perheensä kanssa?
Lisää arvoituksellista kierrettä tuo isän ajatus, että hänellä kuuluisi olla katraassaan seitsemän tytärtä. Kuitenkin perheeseen on adoptoitu vain kuusi tytärtä eri puolilta maailmaa.
Kuka ja missä on se seitsemäs sisarus, jota isä etsi tarmokkaasti kuolemaansa saakka? Miksi juuri meidät adoptoitiin sisaruskatraaseen?
Lisäksi sarjan osissa tapaa toistua lohdullinen kaava, joka etenee kriisistä onneen.
”Kirjasarjan kehyskertomus on ehtaa Neiti Marplea.
Ottoisän menetys syöksee sisarukset yksi kerrallaan penkomaan omaa menneisyyttään isän kuolemaa seuraavan vuoden aikana.
Siinä missä lukija kävisi kiirastulensa terapeutin nojatuolissa, he käyvät eksoottisissa paikoissa ottoisänsä vihjeiden ohjaamana. Sieltä he löytävät omat perhehistoriansa ja sitä kautta uuden identiteetin ja paikkansa maailmassa, parhaimmillaan jopa parisuhdeonnen.
Mikä parasta: kun päähenkilö alkaa kukoistaa, myös hänen läheisilleen käy hyvin.
Jokainen sisarus on myös omanlaisensa, naisten viihdekirjallisuudesta tuttu arkkityyppi, jolla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Niinpä jokainen lukija löytää taatusti sisaruskatrasta lempihahmonsa ja lisäksi samastumisen kohteita löytyy.
Kirjasarjan kehyskertomus on siis ehtaa Neiti Marplea, pääosin leppoisaa mysteerien selvittämistä – tosin selvittelyn kohteena ei ole ”miksi hän kuoli”, vaan “miksi minä synnyin”.
Tuntuu lohdulliselta uskoa edes tiiliskiviromaanin ajan, että tähän kysymykseen olisi löydettävissä selkeä vastaus menneisyydestä.
Rileyn romaaneihinsa upottamat laajat historialliset tarinat ovatkin kirjasarjan kohokohtia. Vaikka kirjailija tarjoilee ne ikään kuin nykyaikaan sijoittuvan mysteerin taustatarinana, ne ovat hänen teostensa aistirikkaita ja eläväntuntuisinta sisältöä, ikään kuin kirjallista Downton Abbeyta, paitsi että niissä esiintyy enemmän todellisia historiallisia henkilöitä.
Historiakertomuksissa paljastuu päähenkilön esiäitien olleen aina jollain tavalla oman aikansa kapinallisia, jotka selviytyvät vaikeista olosuhteista huolimatta.
Riley on onnistunut valitsemaan menneisyydestä mielenkiintoisia tarinoita – historian jänniä naisia, miehiä ja paikkoja – joista kuulemme harvemmin kuin vaikka Titanicista. Siksi ne ne vaikuttavat yhtä aikaa tutuilta ja tuoreilta.
Lukija voi siis upota menneisyyden satumaahan luottaen siihen, että kaikki selviää. Ratkaisun kautta tuo satumaa löytää tiensä myös voimauttamaan nykyhetkeä.
Kun kirjailijan edellisessä teoksessa Kadonnut sisar (2021) myös mysteerisisar löytyi, kaikkien seitsemän sisaruksen sukutarinat ja identiteetit oli löydetty.
Muutama viikko teoksen julkaisun jälkeen Riley-fanit saivat suruviestin: kirjailija kuoli pitkään sairastamaansa syöpään. Myöhemmin perikunta kertoi, että kirjailijan poika Harry Whittaker kirjoittaisi valmiiksi kirjailijan jo alulle saattaman kahdeksannen osan, joka kertoisi ottoisän tarinan.
Suosituille kirjasarjoille tapaa käydä näin. Kun sarja loppuu, putkahtaakin markkinoille vielä yksi kirja, usein alkuperäiseen sarjaan väkipakolla ympätyltä tuntuva. Atlas, Papa Saltin tarina välttää tämän sudenkuopan.
Samalla se kaivaa itselleen tukun uusia.
Täytyy todeta, että Whittakerin tehtävänantohan on ollut lähes mahdoton. Riley on käyttänyt jokaisen sisaruksen tarinaan suurin piirtein saman verran sivuja kuin Whittakerilla on ollut mahdollista käyttää sekä isän henkilöhistorian kertomiseen että jokaisen sisaruksen tarinan viimeisten juonenpätkien sitomiseen tässä teoksessa.
Niinpä Whittaker juoksee ajasta, paikasta ja henkilöstä toiseen, jotta ehtii kertoa kaiken. Aistikkuudesta ei juuri ehdi olla tietoa, eikä teos tavoita niitä meheviä historiallisen kerronnan tasoja kuin aiemmin.
Teoksen perussanoma – ihmisten välisten yhteyksien tärkeys – säilyy kuitenkin yhtä lämminhenkisenä kuin aiemminkin.
Uutuudessa käy niin kuin monissa pidempien kirjasarjojen viimeisissä osissa. Aiempien teosten juonelliset aukot saattoi sivuuttaa ja nautiskella muusta sisällöstä. Nyt sarjan taustajuonen yksityiskohdat paljastuvat yksi toisensa jälkeen – heikkouksineen päivineen.
Lukija saattaa pettyä. Toisaalta hän voi iloita omista etsivänkyvyistään kun lukiessa paljastuu, että hän aavisteli juuri oikein.
