Lokakuussa 2022 ranskalainen Annie Ernaux voitti maailman tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon, tunnustuksen, joka mainitaan aina nimen edellä laatutakuuna: ”Nobel-kirjailija”.
Nobel-titteli ei ole kuitenkaan muuttanut kirjailijan käsitystä itsestään, Annie Ernaux, 82, sanoo – ei ainakaan vielä.
”Todennäköisesti se on vaikuttanut vähemmän minuun kuin kaikkiin muihin ihmisiin ympärilläni. En olisi ehkä huomannut mitään muutosta, ellei koko maailma olisi muuttunut ympärilläni.”
Annie Ernaux, 82, vieraili Helsingissä viime viikonloppuna käännöskirjallisuuteen keskittyvällä Helsinki Lit -festivaalilla. Samassa yhteydessä hän antoi haastattelun HS:lle tulkin avustuksella.
Kirjailija on saanut palkinnon myötä luonnollisesti valtavan määrän haastattelupyyntöjä ja puhujakutsuja eri puolilta maailmaa.
”Kaikki ovat yhtäkkiä hirveän kiinnostuneita minusta. Ikään kuin minusta olisi yhtäkkiä tullut maailman tärkein ihminen”, Ernaux sanoo huvittuneena.
Kirjailijalla on päällä musta nahkatakki ja punaiseen taittavat hiukset ovat rennosti auki. Hän katsoo suoraan silmiin. Olemus on yhtä aikaa lempeä ja jämäkkä.
Annie Ernaux sanoo, että Nobel-akatemia on alkanut viime vuosina ottaa huomioon naisten kirjallisuuden voiman ja laadun. ”On vihdoin huomattu, että se on ihan yhtä tärkeää kuin miesten kirjoitukset. Palkintoni on osa tätä muutosta.”
Ernaux’n tuotanto koostuu teoksista, joissa hän on tutkinut eri versioita itsestään: tyttöä, joka törmää seksuaalisuuteensa suostumuksen harmaalla alueella; nuorta naista, joka joutuu käymään läpi laittoman abortin; aikuista naista, joka on turhautunut perheenäidin jämähtäneeseen roolin.
Menneisyyteensä kaivautumalla, hän on tuonut pintaan jotain, joka on koskettanut lukijoita kollektiivisesti. Apuna tässä työssä Ernaux on käyttänyt nuoresta asti pitämiään päiväkirjoja sekä ilmiömäistä muistiaan:
”Minulla on sellainen taito, että voin viedä itseni tiettyyn aikakauteen, ja sieltä pinnalle pyrkii kuvia ja niiden kuvien avulla tunteita, jotka osaan pukea sanoiksi”, kirjailija kuvailee.
Samalla sen kautta syntyy kosketus johonkin yhteisesti jaettuun. Hän antaa esimerkin päivästä, syyskuun 11. vuonna 2001:
”Voin muistaa, mitä kuulin, mitä luin, minkälaisia huhuja liikkui, mitä sanottiin. Niistä kaikista pystyn muodostamaan kuvan kollektiiviselle tunteelle. En tiedä, onko muistissani jotain erityistä, mutta se lähtee aina kuvista ja tunteista.”
”Kaikki kuvat katoavat”, kuuluu Ernaux’n pääteoksena pidetyn romaanin Vuodet (Les Annees, suom. Lotta Toivanen) avausvirke. Teos säilyttää sisäänsä 70 vuotta historiaa ja elettyä kokemusta, esimerkiksi edellä mainitun kuvan WTC-iskuista, The Beatlesin läpimurrosta, vuoden 1968 opiskelijamellakoista ja internetin tulosta. Tuntuu kuin romaania olisi kirjoitettu tällaista katoamisen prosessia vastaan.
”Unohtaminen on maailman laki. On tietenkin hyvä, että emme muista ihan kaikkea, mutta historiallisesta ja poliittisesta näkökulmasta se on todella vaarallista”, Ernaux sanoo.
”Emme voi mitenkään tavoittaa suoraa kokemusta esimerkiksi siitä, mitä tapahtui toisen maailmansodan aikana juutalaisille. Voimme yrittää opiskella näitä asioita, mutta niitä kokemuksia ei voi pohjimmiltaan saavuttaa ja täysin ymmärtää.”
Vuodet-romaanissa käsitellään sitä, miten internet ja yhteiskunnan digitalisaatio muuttavat ihmisten käsitystä ajasta ja muistamisesta:
Kadonnutta aikaa etsittiin nyt verkosta. - - Muisti oli ehtymätön, mutta ajan syvyys – kellastuneen paperin tuoksusta, sivujen koirankorvista ja vieraan käden alleviivaamasta kappaleesta syntyvä syvyys – oli kadonnut. Elimme loputonta nykyhetkeä.
Kaikkialta tulvivat ärsykkeet ja viihdykkeet vievät huomiomme ja hajottavat keskittymiskykymme. Onko Ernaux huolissaan kirjallisuuden tulevaisuudesta?
”Ehkä olen vähän huolissani. En halua ajatella kirjallisuuden kuolemaa. En usko siihen. Ajattelen, että se ottaa erilaisia sähköisiä muotoja. Mutta se, mikä minua huolestuttaa, on tekoälyn ja ChatGPT:n kaltaisten työkalujen nousu. Ne eivät uhkaa pelkästään kirjallisuutta vaan kaikkea, mikä liittyy viestintään.”
Kielen ja vallan suhde on Ernaux’in sanoin hänelle ”varmasti kaikista tärkein asia”, etenkin, mitä tulee hänen teostensa yhteydestä luokkaan.
Kun hän alkoi kirjoittaa neljättä teostaan omasta isästään, se tuntui eräänlaiselta petokselta. Siksi meni kymmenen vuotta löytää oikeanlainen sävy romaanin Isästä (La Place 1992) kielelle. Ernaux nimesi tyylin termillä plate, joka voisi kääntyä tasaiseksi tai koruttomaksi. Se välttelee tunteikkuutta ja metaforia.
”Kieli itsessään kantaa mukana yhteiskunnallisia rakenteita. En ehkä menisi niin pitkälle kuin Roland Barthes, joka sanoi, että kieli on fasistinen, mutta se kantaa mukanaan yhteiskunnallisia eriarvoistuksia ja epätasa-arvoa. Ja ne löytyvät sillä tavalla myös todellisuudesta.”
Ernaux vältteli kirjoittaessaan termejä, kuten ”pienet ihmiset” tai ”yksinkertaiset ihmiset”. Myös naiseuteen ja mieheyteen liittyy stereotyyppistä kieltä, kirjailija sanoo.
”Haluan mennä kielen sisään katsomaan sen kontekstia, miten se on syntynyt, miten asiat järjestyvät sen sisällä. On tärkeää pohtia kieltä, jopa kielioppia. - - Kieli voi joko kantaa näitä rakenteita tai rikkoa niitä. Se on se, mitä yritän tehdä, rikkoa ja rakentaa uudelleen jämähtäneiden asioiden järjestyksen. Siten kirjoittaminen on poliittista.”
””Ylempi luokka ei ainoastaan sivuuta minua, vaan ajattelee, että olen vaarallinen.”
Mutta tavoittaako kirjallisuus työväenluokkaiset lukijat? Yhteiskunnallisista ongelmista ja luokasta kirjoittanut brasilialainen Clarice Lispector (1920–1977) heijastaa tätä kohtaamattomuuden surua kirjailijahahmonsa sanoissa romaanissa Tähden hetki (suom. Tarja Härkönen):
Yläluokka pitää minua omituisena hirviönä, keskiluokka epäilyttävänä koska saatan järkyttää sen tasapainoa ja alaluokka ei koskaan tule luokseni.
”Ajattelen samalla tavalla kuin Lispector esimerkiksi ylemmästä luokasta, joka ei ainoastaan sivuuta minua, vaan ajattelee, että olen vaarallinen. Mutta en jaa hänen muuta katsettaan, koska minulla nimen omaan on sellaisia [työväenluokkaisia] lukijoita, mikä johtuu varmasti siitä, millä tavalla kirjoitan. Heillä on sellainen mielikuva, että kirjat on kirjoitettu heille, vaikka en ajattelekaan, että olen tehnyt niin.”
Ernaux’n mukaan Isästä- ja Äidistä-teosten menestys johtuu siitä, että niitä ovat lukeneet ihmiset, jotka eivät ole koskaan ennen lukeneet yhtään kirjaa, koska eivät ole ennen löytäneet itseään kirjallisuudesta.
Tässä Ernaux eroaa toisesta ranskalaisesta luokkakirjallisuuden tähdestä Édouard Louis’ista, joka sanoo tuoreessa STT:n haastattelussa surevansa sitä, etteivät hänen kirjojensa subjektit, köyhät, lue hänen kirjojaan.
Annie Ernaux’n teoksia on hänen urallaan vähätelty ”naisten merkityksettömiksi pikku tarinoiksi”. Kirjailija sanoo, että hän on saattanut joskus epäillä teostensa muotoa tai kirjoittamista itsessään, mutta ei koskaan käsittelemiään aiheita.
Toukokuussa ilmestyi suomeksi Lotta Toivasen kääntämänä Ernaux’n kuuluisa ja filmatisoitu teos Tapaus (L'Événement). Ernaux oli 23-vuotias, kun hänelle tehtiin laiton abortti, johon hän melkein kuoli. Romaani kuvaa traumaattista tapahtumaa kylmäävän tarkasti ja kliinisesti.
Romaani on nyt kenties ajankohtaisempi kuin sen julkaisuhetkellä vuonna 2000. Vain neljä kuukautta ennen Nobel-palkinnon julkistusta Yhdysvalloissa kumottiin naisten perustuslaillinen oikeus aborttiin. Myös Puolassa on ollut voimassa lähes täydellinen aborttikielto vuodesta 2021.
Miksi naisten oikeus omaan kehoonsa palaa aina uudelleen poliittisen keskustelun piiriin?
”Se johtuu siitä, että se ei ole edelleenkään painunut miesten mieliin eikä joidenkin naisten mieliin. Naisilla on oikeus ruumiinsa vapauteen, mutta hedelmällisyyden vuoksi, siksi että naiset kantavat lapsia, siitä on tullut edellytys ihmiskunnan jatkumiselle.”
Koko yhteiskunta pohjautuu tälle jatkuvuudelle ja siksi ”moderni yhteiskunta on koko ajan vastakkain tämän hyvin vanhanaikaisen ajatuksen kanssa.”
”Todennäköisesti tämä on ongelma vielä pitkään. En tiedä, kuinka monta vuotta, mutta nykyään naiset ymmärtävät ja ovat valmiita todella taistelemaan pitääkseen oikeudet, jotka he ovat saaneet voidakseen olla vapaita omista ruumiistaan.”
Kuten usein Ernaux’n teoksissa, myös Tapahtumassa, kirjoittajan ääni keskeyttää tarinaa ja kommentoi tekstiä, mikä tuo esiin tekstin muotoutumisen prosessia, kirjoittamisen konkreettista työtä.
Tämä metapuhujan olemassaolo tekstissä on Ernaux’lle olennaista:
”Se on osa todellisuutta ja kuuluu jonkinlaiseen todellisuuden sopimukseen. En ajattele, että kirjoittaminen olisi toimintaa tai valinta, taito, joka vain olisi minulla. Kun kirjoitan, yritän saada tekstiin jonkinlaisen tietoisuuden mukaan”, hän sanoo ja lisää:
”Voisin jopa sanoa, että yritän näyttää lukijoille, miten se on tehty, ikään kuin paljastaa sen maton toisen puolen jollakin tavalla.”
Lopulta hänen kirjailijanäänensä usein paljastaa merkityksen, joka kirjoittamisella hänelle on, kuten Tapauksessa:
Ja elämäni todellinen tarkoitus on ehkä vain se, että kehoni, tuntemukseni ja ajatukseni muuntuvat kirjoitukseksi, joksikin ymmärrettäväksi ja yleisluontoiseksi, että elämäni liukenee muiden ihmisten mieliin ja elämään.
”Minulle ei riittänyt se, että sain lapsia, tai että sain olla ammatissa, kuten opettajana, jolla on vaikutuksia ulkopuolelle. Se ei vain riittänyt. Se on varmaan se syy, miksi kirjoitan.”
Ernaux ei mielellään nimeä kielelleen tyyliä tai teoksilleen määritelmiä. Sellaiset leimat jäävät elämään, kuten ilmaus ”koruttomasta” kielestä, jota hän käytti Isästä-romaanissa. Hänen tyylinsä on erilainen ja paikoin kohosteisempi esimerkiksi romaanissa Mémoire de fille.
Ernaux ylipäätään vierastaa käsitystä siitä, että hän olisi ”luonut” persoonallisen kielen, eikä hän suhtaudu kirjoittamiseen sinänsä luomisena vaan enemmän sanojen työnä:
”En kuvittele, että olisin luonut uudenlaisen kielen. Olen vain tullut ranskan kielen pariin yksinkertaisesti halusta käyttää sitä ja kuvata todellisuutta. Ei siksi, että haluaisin tehdä jotain kaunista, vain mielihyväksi tai iloksi, vaikka totuudessakin on oma ilonsa ja merkityksensä, mutta se on enemmän keino”, hän sanoo ja toteaa:
”Ne ovat enimmäkseen vain sanoja, jotka minusta tuntuvat sellaisilta, että ne heijastavat mahdollisimman tarkasti todellisuutta. Kaikki tämä pohjaa tunteeseen, joka ohjaa tapaani kirjoittaa.”
Annie Ernaux on aktiivinen poliittinen keskustelija, mikä ei ole aina miellyttänyt Ranskan konservatiivisia tahoja. Vasemmistolaisista ja feministisistä näkemyksistään tunnetulle Ernaux’lle kirjoittaminen on poliittista.
