Tukholma
Ajatus kokonaisesta taidenäyttelystä, joka on koottu julkkiksen laatimista kattauksista vaikuttaa äkkiseltään hiukan kaukaa haetulta. Millesgården-museoon Tukholman Lidingössä katetun näyttelyn Det dukade bordet, Katettu pöytä, tekijä Hanna Hellquist ei varsinaisesti ole taiteilija vaan toimittaja-kirjailija ja mediapersoona. Jotkut saattavat Suomessakin muistaa hänet På spåret -visailusta.
Viime vuonna Hellquist (s. 1980) avautui Dagens Nyheterissä innostuneensa palavasti kattauksista. Jutun otsikko kuului: Tämä saattaa olla kuolinisku seksielämälleni, mutta kauniisti kattaminen on saanut minut koukkuun.
Hellquist hekumoi pellavaserveteistä, mäyräkoiranmuotoisista veitsen lepuuttajista ja japanilaisista kukkafakiireista, joihin asetella kukkia näyttäviksi asetelmiksi. Teksti huvitti: jostakin on tullut itsekin hankittua smörtax eli tuollainen voiveitsen lepuuttaja. Harvemmin se on ollut käytössä.
Hellquistin teksti huomattiin. Häneltä tilattiin kirja aiheesta. Ja nyt siis kuvanveistäjä Carl Millesin (1875–1955) kotimuseona tunnettu Millesgården laati kokonaisen näyttelyn hänen kattauksistaan.
Kattauksia riittää taidehistoriassa, Leonardo da Vincin Viimeisestä ehtoollisesta (1498) lähtien. Milanon Santa Maria delle Grazien kirkon ruokasalin seinään maalattu teos on maailman tunnetuimpia taideteoksia ja ahkerasti versioitu. Myöhempienkin aikojen taide tarjoaa paitsi näyttäviä kukka- ja hedelmäasetelmia, myös kattauksia.
Mutta entä kattaukset aivan sellaisinaan näyttelyinä tai näyttelyissä?
Mieleen nousi kaksi tuoretta paikallista esimerkkiä. Suosittuun Nanny Still -näyttelyyn Suomen lasimuseossa Riihimäellä kuului pieni pyöreä katettu pöytä.
Lue lisää: Kun Nanny Still tuli palaveriin, piti pöydässä olla juuri oikeat lasit ja Taittingeria
Ja Riihimäen taidemuseon Eat & Eye -näyttelyssä on pitkä, osin mustan pöytäliinan verhoama pöytä, josta voi bongata fasaaniveistoksia, kynttilänjalkoja, kerrosvateja, hummereita, hedelmiä… Lokakuun loppuun jatkuvan näyttelyn pääosassa ovat ruoka, kattaukset ja ateriat.
Näkymä Riihimäen taidemuseon näyttelystä Eat & Eye.
Monissa kotimuseoissa katetut pöydät kuuluvat oleellisesti asiaan. Aika pramea oli taannoin esimerkiksi turkulaiseen, nyt tilapäisesti suljettuna olevaan Ett hem -kotimuseoon katettu joulupöytä.
Yksi on kuitenkin ylitse muiden: yhdysvaltalaisen feministitaiteen ikonin Judy Chicagon (s. 1939) yhdessä kymmenten naisten kanssa luoma The Dinner Party (1974–1979). Brooklyn Museumissa jo parikymmentä vuotta pysyvästi esillä ollut teos koostuu kolmionmuotoisesta jättipöydästä, jonka jokaiselle sivulle on katettu 13 lautasta ja asiaankuuluvat tykötarpeet kateliinoista laseihin ja aterimiin. Kaikki yhteensä 39 henkilöä, joiden on ajateltu pöydän ääreen istahtavan, ovat naisia historian lehdiltä.
Yhdelle sivulle on plaseerattu joukon vanhimmat, esihistoriasta Rooman imperiumiin, jumalattarista matemaatikko Hypatia Aleksandrialaiseen (n. 355–415). Toiselle on aseteltu vierekkäin kattauksia naisille kristinuskon alkuhetkistä uskonpuhdistuksen alkuun, roomalaisesta Marcella-pyhimyksestä hollantilaismaalariin Anna Maria van Schurmaniin (1607–1678). Ja kolmannella sivulla on edustettuna Amerikan mantereen historia ”naisten vallankumoukseen” asti, uskonnollisesta johtajasta Anne Hutchinsonista (1591–1643) taiteilija Georgia O’Keeffeen (1887–1986).
Suurimman huomion vangitsevat yksilölliset lautaset, jotka muuttuvat loppua kohden hurjan kolmiulotteisiksi. Niiden kuva-aiheen lähtökohtana on vulva. Taiteilijan käsittelyssä se on saanut monet muodot.
Taiteilija Georgia O’Keeffelle (1887–1986) omistettu kattaus Judy Chicagon The Dinner Partyssa. Reliefimäiset keramiikkalautaset olivat teknisesti vaikeita toteuttaa. Pääassistentteina olivat Leonard Skuro ja Ken Gilliam.
Teos herätti valtavaa huomiota, kun se oli ensi kertaa esillä San Fransiscon Museum of Modern Artissa (SFMOMA) valmistumisvuonnaan 1979. Kriitikot eivät kuitenkaan olleet yksiselitteisen innostuneita, ja valtavasta yleisönsuosiosta huolimatta aiottu museokierros peruuntui. Sittemmin The Dinner Party on ollut esillä 14 kertaa kuudessa maassa ja kerännyt kierroksellaan noin miljoona katsojaa.
Judy Chicago kertoo tuoreessa omaelämäkerrassaan The Flowering (Thames & Hudson) pitkän uransa monista käänteistä, muun muassa siitä, miten tärkeä mentori kirjailija Anaïs Nin (1903–1977) oli hänelle. The Dinner Partylle on kirjassa omistettu kymmeniä sivuja.
””Perinteisesti taiteessa koko on korreloinut merkityksen kanssa, yhteys, jonka sisäistin”, Judy Chicago toteaa elämäkerrassaan.
Projekti sai alkunsa eräällä automatkalla Yhdysvaltain luoteisrannikolla vuonna 1971, kun Chicago bongasi käsinmaalattuja posliinilautasia. Hän kiinnostui tekniikasta, hankkiutui posliininmaalauskurssille seuraavana vuonna ja löysi kokonaan uuden maailman. Ikivanha tekniikka yhdistyi tuoreeseen feministiseen ajatteluun. Chicago oli käytellyt vulvamuotoja jo esimerkiksi värikynillä toteuttamassaan teossarjassa Rejection Quintet (1974), mutta nyt mittakaava oli jotakin aivan muuta.
”Perinteisesti taiteessa koko on korreloinut merkityksen kanssa, yhteys, jonka sisäistin”, miesvaltaista taidemaailmaa vastaan taistellut Chicago toteaa elämäkerrassaan, vapaasti suomennettuna.
Ja miksi juuri vulva? No miksipä ei – onhan se yhdistävä tekijä. Judy Chicago halusi kuvata naisen sukupuolielintä ”energisenä muotona”, ottaa sen naisten itsensä haltuun, kauniilla tavalla.
Se, että teoksissa vulvasta tuli usein perhosenkaltainen, osoittautui kiinnostavaksi sattumaksi:
”Vasta myöhemmin opin, että perhonen ei ollut ainoastaan jumalattaren vaan myös vapautumisen symboli”, Chicago kirjoittaa.
Onnekkaita sattumia oli muitakin, kuten se, että yhä suuremmaksi kasvavaan projektiin tuli kuin taivaan lahjana tarjolle uusia ja uusia vapaaehtoisia.
Kirjailija Virginia Woolfille (1882–1941) omistetun kattauksen kohdalle on kirjoitettu kultakirjaimin muun muassa argentiinalaisen runoilija-kirjailijan Alfonsina Stornin, yhdysvaltalaisen kirjailijan Edith Whartonin ja ranskalaissyntyisen Anaïs Ninin nimet.
The Dinner Party on paitsi räväkkä kunnianosoitus historian merkkinaisille, myös perinteisesti naisellisina pidettyjen tekniikoiden juhlaa. Siinäkin oli kyse merkityksenannosta ja uudenlaisesta haltuunotosta: Chicago nosti väheksytyt, naisten harmittomana harrasteluna pidetyt tekemisen muodot teoksessaan taiteeksi. Mukaan tuli kokonainen naisten kollektiivi, muun muassa ammattikutojia ja kirjontatyöt hallitsevia naisia. Lautasten kateliinat ovat saaneet inspiraationsa kirkkotekstiileistä, Chicago kertoo kirjassa.
Tekijät nimettiin, mutta silti seurasi jälkipyykkiäkin. Moni olisi halunnut tulla nostetuksi näkyvämmin esille, kertoo Chicago kirjassaan.
Myöhemmin käsityöläiset toteuttivat Chicagon luomia kuvia synnytyksestä laajassa The Birth Projectissa (1980–1985) – ennenkuulumaton idea sekin.
39 lautasaiheiksi päätyneen naisen ohella Chicago otti mukaan 999 muuta historiallista naista – tai tarkkaan ottaen, 998, sillä joukkoon livahti Wikipedian mukaan nimisekaannuksen vuosi vahingossa yksi miesoletettu (Kresilas, antiikin kuvanveistäjä), mitä aihetta omaelämäkerrassa ei taideta mainita. Mukana on joukko mytologisia hahmoja egyptiläisestä Isis-äitijumalattaresta lähtien – sekä Ilmatar, Kalevalasta.
Heidän nimensä on kirjoitettu kultakirjaimin suorakaiteen muotoisiin posliinilaattoihin, joilla pöytä seisoo. Ilmattaren nimi osui silmiin läheltä yhden päätykolmion ulkoreunaa.
Katso videolta, kuinka Judy Chicago ja Diane Gelon kertovat projektista:
Suomesta kokonaisuuteen ovat löytäneet tiensä Ilmattaren lisäksi muutamat muutkin. Minna Canth (1844–1897) on mukana itseoikeutetusti, mutta mitäs sanotte nimistä Elin Kallio ja Alexandra Gripenberg? Hauskoja yllätyksiä! Elin Kallio (1859–1927) oli suomalaisen naisvoimistelun voimahahmo, ja Alexandra Gripenberg (1857–1913), suomalaisen naisasialiikkeen pioneeri.
Taustatyötä Chicagolle teki Diane Gelon, jota lienee kiittäminen myös suomalaisten naisten huomioimisesta.
Vierailijat voivat istahtaa näyttelyyn katettuun pöytään, laittaa luurit korvilleen ja olla mukana Hanna Hellquistin päivällisillä. – Näkymä Katettu pöytä -näyttelyn pääsalista.
Mutta Palataan Brooklynin muistoista Tukholmaan. Hanna Hellquistin näyttely osoittautuu nimittäin paljon antoisammaksi kuin olin etukäteen ajatellut.
Näyttelyyn kuuluvalla videolla Hellquist kertoo, miten kaikki oikeastaan alkoi siitä, että hän ryhtyi pitämään tutuille ja tuntemattomille rentoja illalliskutsuja joka keskiviikko. Ovet olivat auki, tuliaistoiveena viinipullo ja avoin mieli.
Hanna Hellquist (s. 1980) on sitä mieltä, että kattaminen on kauneuden luomista.
Hellquist, joka arkisin ei juuri vaivaudu yksinasuvana edes istahtamaan aterioille pöydän ääreen, alkoi kattaa huolella ja kauniisti, osin äidin liinavaatekaapin aarteilla ynnä tämän suolasirotinkokoelmaa (!) hyödyntäen, osin kirppislöydöin, jotka karttuivat viikoittaisilla löytöretkillä. Jos kattaus on kunnossa, ruoka voi olla vaikka kissanruokaa, Hellquist ajattelee, mutta keittelee toki vierailleen pasta puttanescaa.
Kattauksilla on itsestäänselvästi yhteys asetelmamaalauksiin, Hellquist toteaa näyttelyn oheisjulkaisussa. Ja kyllä, hänen asetelmansa ovat valtavan runsaita. Niihin mahtuu eläinveistoksia, ylenpalttisesti kukkia ja kynttilöitä, värejä ja kuvioita.
Millesgårdenin näyttelyn muista kattajista tunnetuin on kuvataiteilija ja elokuvaohjaaja Marie-Louise Ekman (s. 1944), joka keksi tyttärensä 50-vuotisjuhlille idean: hän maalasi kattaustarpeet ja viestejä vieraille suoraan valkoiselle pöytäliinalle.
Yksityiskohta taiteilija Marie-Louise Ekmanin pöytäkokonaisuudesta Det dukade bordet -näyttelyssä.
Millesgårdenissa Ekmanin pöytäliinalle on katettu hänen suunnittelemansa lautaset, joiden kuva-aiheena ovat kuulemma Hellquistin kasvot.
Viereisellä seinällä on Ekmanin Moderna museetin näyttelystä (2017) tuttua sarjakuvamaista kuvastoa posliinilautasina. Esillä on myös erään pellavakutomon toteuttama liina, jossa on kukonaskelia. Kukot ovat Hellquistin omia, hänen maaseutukodistaan. Eräs ystävä siveli kukon jalat sormiväreillä, pani tämän tepastelemaan liinalla ja kas, kuosi oli syntynyt.
Marie-Louise Ekmanilta on Millesgårdenissa kokonainen seinällinen maalattuja posliinilautasia.
Näyttelyn videolla on mukana valkoinen papukaija, joka istuu ylpeästi emäntänsä pään päällä.
Siinä missä Brooklynin fantastinen The Dinner Party muistuttaa vääristellystä ja puutteellisesta historiankirjoituksesta, Hellquist haluaa ottaa arjen tylsyyden haltuun samalla keinolla. Luomalla kauneutta.
Det dukade bordet, 28.5. asti Millesgården, Lidingö, Tukholma;
Judy Chicago: The Flowering, Autobiography,Thames & Hudson, 2021.
Millesgårdenin pihapiirissä sijaitseva Annes hus sisustettu osaksi Det dukade bordet -näyttelykokonaisuutta. Pöytä on katettu Svenskt Tenn -sisustusliikkeen perustajan Estrid Ericsonin (1894–1981) hengessä.