Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin professori Jaakko Suominen paljastaa potevansa vienoa huonommuuden tunnetta.
Syy on selvä:
”Vaikka tutkin pelikulttuuria, en pysty millään seuraamaan, mitä kaikkea pelimaailmassa tapahtuu. Aika ei vain riitä.”
Elämme vaihetta, jolloin digitaalisessa kulttuurissa totisesti tapahtuu. Pelit ovat yksi monista ihmisten ajankäytöstä kilpailevista alueista sosiaalisen median, suoratoistopalveluiden ja monien muiden rinnalla. Jossain vaiheessa professorikin joutuu nostamaan kätensä pystyyn ja hyväksymään oman rajallisuutensa: kaikkeen ei ehdi perehtyä.
”Enkä oikeastaan edes halua. Eräs kaverinkin kysyi, mikä digitaalisen kulttuurin proffa sellainen on, joka ei käytä Spotifya. Mutta mieluummin kuuntelen vinyylilevyjä.”
Humanistisen tiedekunnan dekaaniksi vuonna 2017 valittu Suominen on hoitanut digitaalisen kulttuurin professorin tehtävää parikymmentä vuotta.
Hän kertoo kiinnostuneensa tietokoneista lapsuudessaan, kiitos tietotekniikkaa harrastaneen sedän, jolla oli tapana tukea sukulaislapsiaan. Häneltä Suomisen perhe sai ensimmäisen tietokoneensa, Saloran Fellow -koneen. Myöhemmin tulivat Commodore 128 ja Amstrad pc-tietokone.
Suominen sanoo tunnistavansa omasta nuoruudestaan ilmiön, joka vaikutti Suomessa siihen, että kotimikrot yleistyivät mutta pelikonsolit eivät.
”80-luvun alussa kulutuskulttuurin kannalta pelkkään viihteeseen liittyvät laitteet eivät olleet ’moraalisesti kannustettavia’. Siksi pelikonsolit eivät mielestäni yleistyneet meillä yhtä hyvin kuin kotitietokoneet.”
Suomalaiset kokivat, että kotimikroilla oli myös hyötytarkoitus, ja ainakin lapset oppivat niiden avulla tärkeitä tulevaisuustaitoja. Suominen kertoo itsekin kiinnostuneensa vähitellen kaikesta, mitä tietokoneella saattoi tehdä: ohjelmoinnista, piirtämisestä sekä ennen kaikkea pelaamisesta.
”Muistan edelleen, miltä tuntui, kun sain ensimmäisen tietokoneeni. Nykyään on vähän sääli, että tietokoneet ovat minulle vain arkisia työvälineitä.”
”Kun nykyään puhutaan peliteollisuudesta, puhutaan yleensä aina digitaalisista peleistä. Väitän, että meillä on ollut teollista pelien valmistusta jo ainakin 1800-luvun puolivälistä asti”, Jaakko Suominen sanoo.
Juuri ihmisen tunneside tietotekniikkaan on ollut yhtenä Suomisen tutkimusintressinä. Kulttuurihistorian gradunsa hän teki 1990-luvulla tietokonepelosta, väitöskirjassaan hän puolestaan tutki sitä, miten laaja yleisö tutustui tietotekniikkaan ennen kotitietokoneita.
”Olen aina tutkinut ihmisen ja koneen suhdetta ajassa, ja tunteet ja aistimukset ovat olleet siinä keskeisinä.”
Erilaiset pelot, samoin kuin utopiat ja toiveet, liittyvät ihmisen tapaan omaksua ja ymmärtää uutta teknologiaa, Suominen sanoo. Usein uutta ja tuntematonta on helpompi selittää suhteuttamalla se aiemmin tunnettuun ja tuttuihin ajatusmalleihin.
Pelkoja riittää: Mitä jos kone karkaa käsistä ja aiheuttaa vahinkoa? Miten käy yksityisyyden? Kaappaako kone käyttäjän pauloihinsa ja addiktion liekaan? Vai viekö se kenties ihmisiltä työt?
”Eri aikoina on ollut myös paljon spekulaatiota siitä, millainen tila ihmiselle jää toimia, jos kone tekee asiat puolestamme. Sama on nähtävissä nykyään esimerkiksi tekoälykeskustelussa.”
””Jostain syystä tykkään autopeleistä, vaikka en ole ajanut autoa moneen kymmeneen vuoteen.”
Suominen toteaa useaan kertaan haastattelun aikana, kuinka historiantutkijan yleinen huomio on aiheesta kuin aiheesta: ennenkin on ollut asioita. Toisin sanoen monet ilmiöt vaikuttavat toistuvan historiassa sykleissä.
Sen hän huomasi viimeksi perehtyessään sotienvälisen ajan pelikulttuuriin Suomessa.
”Kun nykyään puhutaan peliteollisuudesta, puhutaan yleensä aina digitaalisista peleistä. Väitän, että meillä on ollut teollista pelien valmistusta jo ainakin 1800-luvun puolivälistä asti. 1900-luvulla sotien välisenä aikana tuli yrityksiä, joissa teollinen pelien valmistus alkoi muuttua peliteollisuudeksi.”
Suomalainen peliteollisuus otti kansainvälistymisaskelia jo kauan ennen Rovion, Supercellin ja kumppaneiden menestystarinoita.
”Esimerkiksi jyväskyläläinen Juho Jussila -niminen yritys myi valtavat määrät Fortuna-peliä Britanniaan.”
Viime vuosina Jaakko Suominen on kirjoittanut paljon myös niin sanotusta retropelaamisesta. ”Retropelaamisella tarkoitan kiinnostusta vanhoja pelejä kohtaan. Itse tarkastelen sitä oman nuoruuteni, eli 80-luvun pelien, näkökulmasta.”
Viime vuosina Suominen on kirjoittanut paljon myös niin sanotusta retropelaamisesta. Sekin liittyy tavallaan ajan sykleihin.
”Retropelaamisella tarkoitan kiinnostusta vanhoja pelejä kohtaan. Mutta se on myös liikkuva käsite. Itse tarkastelen sitä oman nuoruuteni, eli 80-luvun pelien, näkökulmasta. Nuoremmille sukupolville taas joku 2000-luvun peli voi olla retroa.”
Retropelaamiseen saattaa kuulua myös pelien, pelikoneiden ja oheistuotteiden keräilyä, alkuperäisiä laitteita sekä vanhoja pelejä muistuttavien pelien pelaamista.
”Itselläni se ei kuitenkaan näy niin, että haluaisin pelata juuri jotain tiettyä 1980-luvun peliä. Ennemmin ajattelen, että tietty tunnetila tulee tietystä pelityypistä.”
Jos pelaamiselle jää aikaa, mitä pelaat? Autopelit tai golfsimulaattori ovat varma valinta, Suominen kertoo.
”Mulla on tiettyjä pelejä, joita pelaan. Mario Kart on yksi niistä. Jostain syystä tykkään autopeleistä, vaikka en ole ajanut autoa moneen kymmeneen vuoteen.”
Kuka?
Jaakko Suominen
Syntyi 1973 Kaarinassa.
Digitaalisen kulttuurin professori, Turun yliopisto. Humanistisen tiedekunnan dekaani 2017–.
Erikoistunut media- ja informaatioteknologian kulttuurihistorian tutkimukseen ja tutkinut viime aikoina erityisesti digitaalisten pelikulttuurien historiaa sekä retropelaamista.
Johtanut useita monitieteisiä tutkimusprojekteja. Toimii tällä hetkellä tiiminvetäjänä Suomen Akatemian rahoittamassa kolmen yliopiston yhteisessä pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikössä
Julkaissut yli sata tieteellistä artikkelia.
Asuu Turussa. Harrastaa aikidoa, treenaa viisi kertaa viikossa.
Täyttää 50 vuotta sunnuntaina 28. toukokuuta.