Juonipaljastukset eivät ole pahasta, väittää professori ja perustelee sen Cliffhangerilla

Spoilerien eli juonipaljasten välttäminen kuuluu nykyään hyviin käytöstapoihin. Spoilerien pelkääminen on oikeastaan hölmöä, väittää amerikkalainen professori Anna-Lisa Cohen. Mutta onko hän väärässä?

Sylvester Stallonen tähdittämän Cliffhanger-elokuvan alkukohtaus jännittää, vaikka tietäisimme, miten se päättyy.

Professori Anna-Lisa Cohenin esseen otsikko The New York Timesissa pysäyttää: Spoilaan suosikki-tv-sarjasi.

Spoilaaminen eli tv-sarjan tai elokuvan juonenkäänteiden paljastaminen ihmiselle, joka ei ole vielä katsonut kyseistä jaksoa tai elokuvaa, on ollut tänä keväänä pinnalla. Syynä on tietenkin HBO Maxin supersuosikkisarja Succession, jonka neljännen ja viimeisen kauden jaksot tipahtavat katsottavaksi viikoittain yksi kerrallaan.

Huomasin tässä taannoin itsekin jo karttelevani työkaveria, koska tiesin, että hänellä on aina Successionin uusin jakso katsottuna.

Lue lisää: Lakkasin puhumasta työ­kaverille, koska pelkäsin tv-sarjan juoni­paljastuksia

Professorin essee herätti samantyyppisiä pelkoja. Entä jos hän oikeasti tekee jotakin radikaalia – kuten otsikko julistaa?

No, ei tee. Lisäksi esseen teesi on se, että spoilerit eivät pilaa sarjojen katsomisesta saatavaa nautintoa.

Esseessään Cohen, psykologian professori Yeshivan yliopistosta, kertoo Applied Cognitive Psychology -lehdessä julkaistusta tutkimuksesta, jota hän oli ollut mukana tekemässä. Tutkimuksessa osallistujat pantiin katsomaan Alfred Hitchcockin ohjaama puolen tunnin jännitysfilmi Bang! You’re Dead. (Elokuva esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1961 Alfred Hitchcock esittää -sarjan seitsemännessä jaksossa.) Siinä ladattua asetta leluksi luuleva pikkupoika kulkee ympäri kaupunkia osoittaen aseella ihmisiä huutaen ”bang, olet kuollut!”.

Tutkijat halusivat selvittää, vaikuttaako jännittävien tapahtumien lopputuloksen tietäminen siihen, kuinka syvälle katsoja uppoutuu tarinaan. Tutkimuksen osallistujat jaettiin kahteen ryhmään. Toiselle puoliskolle kerrottiin, miten filmi päättyy, toiselle ei. Kaikkia osallistujia pyydettiin nostamaan kätensä joka kerran, kun joku filmissä sanoo ”gun” eli ase.

Ne osallistujat, jotka eivät tienneet lopputulemaa, unohtivat tehtävänannon elokuvan puolivälissä, kun jännitys tiivistyi. Tutkijoiden yllätykseksi sama tapahtui myös ryhmässä, jolle oli kerrottu, miten filmi päättyy.

Tarinat siis tempaavat katsojat mukaan silloinkin kun tiedämme, mitä on tulossa, Anna-Lisa Cohen tiivistää.

Tarinoista nauttiminen sinällään on tärkeämpää kuin se, että vain odottaisi niiden loppuratkaisua. Jos Hitchcockin tarinan katsominen saa meidät tuntemaan, että elämme mukana tarinassa, ei tieto loppuratkaisusta vaikuta meihin, koska olemme mukauttaneet tietotasomme tarinan henkilöihin – jotka eivät tiedä miten tapahtumat etenevät.

Sama ilmiö selittää Cohenin mukaan sen, miksi fiktiivistä elokuvaa katsoessa jännittää, vaikka tietää tapahtumien ja henkilöiden olevan keksittyjä.

Suomalaisittain kiinnostavasti professori Cohen ottaa esimerkiksi Renny Harlinin ohjaaman Cliffhangerin (1993), jota hän kertoo näyttävänsä opiskelijoilleen esimerkkinä elokuvan voimasta. Cohen kuvailee elokuvan alun olevan ”kiistatta yksi elokuvan hermoja raastavimmista neljästä minuutista”. Siinä Sylvester Stallonen esittämä metsänvartija yrittää Kalliovuorilla pelastaa putoamaisillaan olevan retkeilijän. Cohen kertoo varoittavansa opiskelijoita lopputulemasta ennakkoon, mikä ei vähennä kohtauksen intensiteettiä.

(Tämä on muuten totta. Asian voi todeta helposti etsimällä Cliffhangerin alkukohtauksen internetistä.)

Kyse on pikemminkin omistushalusta.

Hyvä, Suomi mainittu ja huojentava lopputulos – spoilerien vaarattomuus – selvillä?

Ehkä ei kuitenkaan. Tämä on se kohta missä tv-etsivä Columbo on jo kääntynyt lähteäkseen mutta palaakin kulahtanut takki liehuen esittämään vielä yhden kysymyksen.

Vielä yksi kysymys. Peter Falkin näyttelemä etsivä Columbo palasi aina takaisin kysymään vielä yhtä asiaa.

Ettei professori vain puhuisi ihan eri asiasta kuin me suosikkisarjojemme spoilaamista pelkäävät?

Kun olen ollut huolissani siitä, että joku paljastaa jotakin olennaista vaikkapa Successionista tai Breaking Badista tai Downton Abbeysta, kyse ei niinkään ole siitä, että paljastus vähentäisi mielenkiintoani.

Kyse on pikemminkin omistushalusta. Kun pidän jostakin sarjasta niin paljon kuin esimerkiksi yllämainituista, jokin osa minusta haluaisi pitää ne kokonaan itsellä – tai ainakin saada ensimmäisenä tietää rakkaiksi käyneiden hahmojen kuulumiset. Olen kuin pikkulapsi, joka ei vielä ole oppinut, että leluja jakamalla leikeistä tulee hauskempia kuin yksin.

Myönnän, että spoileripelossa on paljon lapsellista. Todellakin pidän spoilereihin tyynesti suhtautuvaa kollegaa tässä suhteessa itseäni kypsempänä ihmisenä.

Mutta minkäs teet. Jos ajattelen, että joku olisi kertonut minulle ennakkoon, miten The Sopranos – jonka loppu nousee aina esiin, kun puhutaan tv-sarjojen lopuista – päättyy, olisin ollut murheissani. Se vaan loppuu yhtäkkiä, ruutu menee mustaksi. Olen varma, että olisin keskittynyt odottamaan tuota mystistä mustuutta ja jakso olisi kuin olisikin mennyt pilalle.

Kuka perii kruunun? Succession-sarjasta on jäljellä enää kolme jaksoa. Kendall Royta näyttelee Jeremy Strong, Shiv Royta Sarah Snook.

Hyvä kysymys on myös se, missä vaiheessa juonipaljastuksista saa alkaa puhua, kuten juuri tein The Sopranosin suhteen.

(Äläkä nyt lue eteenpäin, jos haluat pitää Successionin neljännen kauden koskemattomana.)

Spoilereiden välttäminen kuuluu nykyään hyviin tapoihin, mutta miten määritetään sopivat aikarajat? Kun Successionin neljäs kausi on vielä kesken, saako kertoa, mitä kolmannessa jaksossa tapahtui?

Logan Royn kuolemanhan ei edes pitäisi olla yllätys, vaikka se hänen ehtymätöntä ja pahansuopaa sisukkuuttaan seuratessa saattoi unohtua muiltakin kuin minulta. Succession-sanan yksi merkitys on vallanperimys, jonka kuninkaallisessa versiossa, kuten tiedämme, kuolema on läsnä. Juurihan seurasimme telkkarista, miten Charles III sai kruununsa vasta Elisabet-äidin kuoltua.

On myös ironista, että kun juuri Loganin kuolema on tämän kevään pelätyin spoilaus, on tuo sarjan kolmas jakso tehty niin, että kuolema tapahtuu tietyllä lailla sivulauseessa. Keskiössä ovat lasten reaktiot ja se suorastaan koominen tapa, jolla he heittävät jäähyväisiä isälleen.

Komsii komsaa. Professorin pelottavasti otsikoitu essee sai minut ehkä hitusen höllentämään omistushaluista suhdetta lempisarjoihini. On hyvä tietää, noin periaatteessa ja psykologian tasolla, että spoilerin kuuleminen ei ole maailmanloppu.

Myönnän kuitenkin stressaavani jo hieman sitä, ehdinkö television ääreen maanantaina 29. toukokuuta, kun Successionin vihoviimeinen jakso on katsottavissa.

Innokkaimmat katsovat sen ennakkoon tai yöllä, tiedän.

Luulen, että jos tapaan heitä päivän mittaan, on kuitenkin varminta katsoa vähän sivuun.

Kendall (Jeremy Strong), Shiv (Sarah Snook) ja Roman Roy (Kieran Culkin) pistäytyvät Norjaan hieromaan yrityskauppoja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat