Cannes
Kaikissa teoksissa on muoto, mutta joskus muoto määrittää koko teosta. Silloin muoto sulautuu osaksi teoksen keskeistä viestiä. Brittiläisen Jonathan Glazerin ohjaama ja kirjoittama The Zone of Interest on erinomainen esimerkki tällaisesta elokuvasta, jossa muoto on kaikki kaikessa. Muoto määrittää havaintoa.
The Zone of Interest sai maailmanensi-iltansa Cannesissa perjantaina ja nyt voi jo ennustaa, että se tulee olemaan kuluvan vuoden kovimpia elokuvia – jonka katsominen ei ole mikään helppo kokemus.
Ei sen pidäkään olla.
Elokuva on mukana Cannesin kilpasarjassa, jossa sen kanssa Kultaisesta palmusta kilpailee muun muassa Suomen Aki Kaurismäki uusine töineen.
Jo The Zone of Interestin alku on poikkeuksellinen. Pimeälle valkokankaalle heijastuu tuotantoyhtiöiden nimien jälkeen elokuvan nimi ja salin täyttää humiseva äänimaailma, jossa kuorolaulun ja urkujen yhdistelmä kuulostaa enemmän murheelliselta meteliltä kuin musiikin kaltaiselta. Pian elokuvan nimi katoaa ja valkokangas pimenee taas, mutta synkkä, valitukseenkin taittuva äänimaailma jatkuu. Ja se jatkuu harvinaisen pitkään.
Sielunmessumainen tilanne vie ajatukset haudantakaiseen, pimeään, pyhään ja murheisiin.
Kuolemaan.
”Mietimme pitkään miten elokuva voi alkaa, miten yleisö menee elokuvaan ja miten elokuvan tila luodaan”, ohjaaja Jonathan Glazer perusteli poikkeuksellista tapaa aloittaa elokuva.
Glazer esiintyi lauantaina kansainväliselle medialle lehdistötilaisuudessa.
”Ajattelimme alun aikamatkaksi ja kutsuksi. Siinä valmistaudutaan tulevaan, matkustetaan tiettyyn paikkaan ja tarinaan.”
The Zone of Interestin tekijätiimi poseerasi kuvaajille elokuvan ensi-illassa Cannesissa.
Kun tarina käynnistyy, ollaan täysin toisenlaisessa, idyllisessä kuvastossa. On suven valossa kylpevä joki, yhteistä aikaa viettävä perhe, kesäisen vihreää tunnelmaa, kävelyä luonnossa ja seisoskelua rantavedessä. Ollaan epookissa ja kaikki vaikuttaa paratiisimaiselta, paitsi että pian katsojalle käy selväksi, keitä elokuvan päähenkilöt ovat.
Kesäpäivää on viettämässä tuhoamisleiri Auschwitzin johtajan Rudolf Hössin (1901–1947) perhe. Natsit perustivat tuhoamisleirin Puolaan lähelle Oświęcimin kaupunkia vuonna 1940. Toisen maailmansodan aikaan siellä murhattiin arvioiden mukaan yli miljoona ihmistä, pääosin juutalaisia mutta uhrien joukossa oli myös paljon puolalaisia, romaneja ja sotavankeja eri kansallisuuksista.
Elokuvan päähenkilöitä ovat Rudolf itse sekä ennen kaikkea hänen pikkuporvarillinen vaimonsa Hedwig, joka kulkee myös lempinimellä Auschwitzin kuningatar.
Jos ohjaaja Glazerin aiemmat elokuvat (muun muassa Sexy Beast ja Under the Skin) ovat vaikuttaneet etäisiltä, elokuva tuhoamisleirin johtajaperheestä on sitä viimeiseen asti harkitusti. Käytössä on nyt poikkeuksellinen tehokeino.
Etäisyyttä korostavat erityisesti lähikuvat, joissa nähdään Hedwigin hoitaman puutarhan kukkia, mutta ei kertaakaan näyttelijöitä. Jos elokuvantekijä ei ota näyttelijöitä lähikuviin eikä oikeastaan edes puolilähikuviin, jää käyttämättä voimakas työkalu, jolla elokuvaan lisätään ymmärrystä ja tunnetta, draamaa ja toki myös isolla kauhalla viihteellisyyttä.
Tätä Glazer ei selvästikään ole halunnut: hän on halunnut pitää katsojan etäällä. Tietenkin aiheen vuoksi.
Etäisyyden ottaminen on myös tapa olla väittämättä jotain, mistä ei tiedä. Kylmiä yksityiskohtia tarinassa riittää, ja hetket tarjotaan usein arkisina, ohimenevinä:
Hössin perheen lapset laskevat kerrossängyissään kultahampaita.
Leirin rouvat jakavat keskenään kaasutettujen juutalaisnaisten mekkoja.
Puutarhaa esitellään kylään tulleelle isoäidille, ja samalla muurin takana krematorion piippu tupruttaa.
Saksalaiset insinöörit esittelevät piirustuksia vielä tehokkaammista polttouuneista.
Arkinen kammottavuus korostuu myös teoksen nimessä: The Zone of Interest, eli suomeksi mielenkiinnon alue, viittaa tuhoamisleiriin.
Työryhmän ideana on ollut saada elokuva näyttämään mahdollisimman vähän elokuvalta, ja 1940-luku siltä, kuin kaikki tapahtuisi nyt. Kuvauksissa oli käytössä jopa kymmenen kameraa samanaikaisesti. Näin tavoiteltiin arkisuuden vaikutelmaa.
Säveltäjänä on brittimuusikko Mica Levi ja kuvaajana muun muassa niinikään Puolaa kuvaavien elokuvien Idan ja Cold Warin kuvaaja Łukasz Żal. Elokuvan työryhmä on pitkälti puolalainen.
Päänäyttelijät ovat saksalaisia: Christian Friedel näyttelee Rudolf Hössiä ja Hedwiginä on Sandra Hüller, joka tiedetään Suomessa elokuvasta Isäni Toni Erdmann.
Tavanomaista katsomiskokemusta Glazer välttää myös siten, että hän rikkoo kertomuksen jatkumoa tuomalla mukaan fantasiajaksoja. Mustavalkoisissa, negatiivimaisissa yöjaksoissa tyttö laskee omenia tuhoamisleirin kummuille. Välillä luetaan ääneen satua Hannusta ja Kertusta. Mukana on myös kuvia nykypäivän Auschwitz-museosta.
Toinen olennainen tehokeino on korostuva äänimaailma, jota katsoja ohjataan seuraamaan avauskohtauksen kohtalokkaan metelin kautta. Holokaustista ja tuhoamisleireistä on tehty satoja elokuvia, ja äänimaailman korostamisella kauheutta kuvattiin 2010-luvun tärkeimpiin kuuluvassa holokaustikuvauksessa Son of Saul. Se oli eri tavalla tuskaisa elokuva, mutta kyllä The Zone of Interestkin salpaa hengitystä. Mitään ei varsinaisesti näytetä, mutta annetaan ymmärtää ihan kaikki. Kuuluu huutoja, laukauksia, luukkujen ääniä, kirkumista. Samaan aikaan Auschwitzin kuningatar on huolissaan puutarhansa hyvinvoinnista.
Elokuva on kirjafilmatisointi, taustalla on Martin Amisin samanniminen kirja.
Cannesissa ohjaaja Jonathan Glazer sanoi, ettei koskaan oikein tiedä, miksi tarttuu johonkin aiheeseen. Auschwitz aiheena oli kuitenkin ollut hänen mielessään vuosia. Sitten hän oli lukenut asiasta pari vuotta – mutta vasta vierailu tuhoamisleirillä oli käänteentekevä.
”Johtajaperheen talo ja puutarha tuhoamisleirin vieressä porautuivat mieleeni”, Glazer kertoi lehdistötilaisuudessa.
Hän perehtyi aiheeseen lisää ja luki leiriltä selvinneiden kertomuksia, joiden muistoista kuva Hössin perheestä tarkentui pala palalta. Eräs yksityiskohta vaikutti Glazeriin erityisesti. ”Perheessä työskennellyt puutarhuri muisteli, miten Hössin vaimo oli vihainen, kun miestä oltiin siirtämässä toisiin tehtäviin Oranienburgiin. Se tuntui asialta, jonka halusin elokuvaan.”
On kuitenkin niin, kaiken edellämainitun jälkeen, että The Zone of Interest on rakkaustarina, hyytävä sellainen. Kertomus saksalaisesta tulevaisuuteen uskovasta pariskunnasta, joka on hankkinut perheen, muuttanut Hitlerin utopioiden kanssa lähelle luontoa ja perustanut lebensraum-ajatusta seuraten itään uuden kodin, jossa he kasvattavat porvarillisesti lapsiaan. On kanoottiretkiä, iltasatuja sekä äidin silmäterä eli keskitysleirin muurin viereen raivattu puutarha, jossa syreeni kukkii ja josta perhe saa pöytään perunat ja muut tuoreet syötävät.
Vieressä nousee korkea tiilimuuri, sen päällä kulkee piikkilanka ja muurin takaa kohoaa näkyviin vartiotorni.
Ohjaaja Jonathan Glazer (kesk.) poseeraa Cannesissa The Zone of Interestin päärooleja näyttelevien Sandra Hullerin ja Christian Friedelin kanssa.