Cannes
Kaurismäen uusi elokuva on tuttua Kaurismäkeä. Hyvässä mutta myös pahassa, jos näin voi sanoa.
Uutuus nimeltä Kuolleet lehdet esitettiin yleisölle ensi kertaa maanantain iltapäivänäytöksessä Ranskan Cannesissa, missä Aki Kaurismäen kirjoittama, ohjaama ja tuottama elokuva on mukana festivaalin kilpasarjassa.
Kaurismäki saapui festivaalipalatsille normaalista mustien autojen saattueesta poiketen kävellen. Hänen mukanaan oli vaimo Paula Oinonen sekä elokuvan ydinryhmää. Ennen punaiselle matolle menoa Kaurismäki rupatteli, poltti savukkeen ja pilaili tv-kameran kanssa ottaen sen olalleen. Hän myös halasi elokuvansa pääosanesittäjät.
Aki Kaurismäki kujeili punaisella matolla valokuvaajille.
Kuolleet lehdet -elokuvan tekijäryhmästä punaisella matolla poseerasivat vasemmalta lukien näyttelijä Jussi Vatanen, Kaurismäen puoliso Paula Oinonen, Aki Kaurismäki itse, näyttelijä Alma Pöysti sekä elokuvan tuottajat Misha Jaari ja Mark Lwoff.
Matolla Kaurismäki jatkoi klovnishow’taan kierrellen ympäriinsä ja tuijotellen kuvaajia.
Elokuvan teemakappale Kuolleet lehdet raikasi.
Palatsin ovella Kaurismäki tervehti festivaalin johtoa yhä kujeillen ja leikki muka piilosta johtaja Thierry Fremaux’n kanssa.
Esityksen alkaessa yleisöstä kuului Aki-huuto, joka sai kovat aplodit.
Uutta Kaurismäkeä selvästi odottanut ensi-iltayleisö yli 2000-paikkaisessa Lumierè-salissa lämpeni elokuvalle verraten hitaasti.
Loppua kohden elokuvan huumori alkoi purra, ja elokuvan päättyessä yleisö osoitti seisaaltaan Cannesin-etiketin tapaan tekijöille suosiota ja myös useita bravo-huutoja kuultiin. Aplodit kestivät kuusi-seitsemän minuuttia.
Näyttelijä Jussi Vatanen oli ensi-iltayleisön innostuneesta vastaanotosta mielissään.
”Vaikuttava kokemus. Yleisö nauroi oikeissa kohdissa. Tosi kivaa”, Vatanen kertoi Helsingin Sanomille.
”Yleisö on täällä Cannesissa selkeästi elokuvan puolella. Hienoa että saa esittää elokuvaa täällä.”
HS näki elokuvan jo ennen punaisen maton ensi-iltaa Cannesin festivaalipalatsin pienemmässä salissa, jossa yleisönä oli pari sata toimittajaa. Medianäytöksen tunnelma oli kevyt ja innostunut. Useat Kaurismäen onelinerit naurattivat yleisöä.
Aki Kaurismäen uutuuselokuva Kuolleet lehdet seuraa Holapan (Jussi Vatanen) ja Ansan (Alma Pöysti) surumielistä rakkaustarinaa.
Elokuvassa Alma Pöysti näyttelee hyllyjen täyttäjää Ansaa, jonka nollatuntisopimus päättyy, kun hän on ottanut vanhentuneen leivän työpaikaltaan ja jää siitä kiinni. Ansa päätyy tiskaajaksi pubiin, mistä hän siirtyy töihin valimolle.
Jussi Vatanen taas on hiekkapuhaltaja ja ennen kaikkea ajelehtija Holappa, joka juo työpaikalla salapullosta.
Ensi-illan alla Aki Kaurismäki on vältellyt toimittajia. HS tapasi ensi-illan alla Cannesissa kuitenkin elokuvan päänäyttelijät.
He kertovat päätyneensä rooleihinsa varsin mutkattomasti
”Agentti soitti, ja sitten pian tavattiin Akin kanssa”, Pöysti kertoo.
”Minulle tuli myös yhteydenotto tuottajan kautta”, Vatanen sanoo.
”Luulen, että hän on katsonut meidän aikaisempia töitä. En tiedä, onko ollut useampia vaihtoehtoja. Jotenkin hän on mielessään tämän nähnyt että me voitaisiin tässä olla”, Vatanen jatkaa.
Jussi Vatanen ja Alma Pöysti ovat molemmat Cannesin elokuvajuhlilla ensimmäistä kertaa. Odotettavissa on mediatapaamisia ja suuren luokan julkisuuspyöritystä usean päivän ajan.
Kaurismäki on itse väittänyt elokuvan olevan neljäs osa hänen työläiselokuvien trilogiaansa. Näihin kuuluvat Ariel, Tulitikkutehtaan tyttö ja Varjoja paratiisissa, joista viimeistä Kaurismäki on erityisesti pitänyt vertailukohtana.
Kuolleet lehdet onkin eräänlainen uusintaversio vuoden 1987 Varjoja paratiisissa -elokuvasta. Kaurismäki on itse sanonut uutuuden olevan kuin Varjoja paratiisissa 2.0.
Se ei ole mikä tahansa elokuva Kaurismäen tuotannossa. Käytännössä kyse oli Kaurismäen kansainvälisen ohjaajauran lähtölaukauksesta.
Kaurismäki oli kolmikymppinen, ja nuoruuden vimmalla tehty rakkaustarina merkitsi samalla myös Kati Outisen ja erityisesti Matti Pellonpään nousua eurooppalaisen elokuvayleisön tietoisuuteen. Pellonpää oli elokuvassa roskakuski Nikander, Outinen kaupan kassa Ilona.
Vatanen ja Pöysti ovat tietoisia rinnastuksesta.
”En kokenut, että Varjoja paratiisissa olisi mitenkään referenssi. Että olisi pitänyt päästä samaan. Ehkä ajatus oli enemmän hänen (Akin) mielessään”, Vatanen sanoo.
”Tämä on oma, itsenäinen osa, mutta kuuluu samaan leffaperheeseen”, muistuttaa Pöysti.
Kaurismäen elokuvat, ja erityisesti uusi Kuolleet lehdet, rakentuvat kuvien kauniille kompositiolle ja värimaailmalle, tarinaa eteenpäin kuljettaville musiikkiosuuksille sekä tunnistettavalle ja usein briljantille dialogille, jossa on mukana teräviä havaintoja ja suurta huumoria.
Toimiva on esimerkiksi Kuolleiden lehtien kohtaus, jossa pääpari saadaan treffeillä elokuviin. Tarjolla on Kaurismäki-maailman elokuvakerhohuumoria.
Ansa ja Holappa menevät katsomaan Kaurismäen takavuosien hyvän ystävän Jim Jarmuschin zombie-elokuvaa The Dead Don’t Die. Pari tuntuu viihtyvän, sillä Ansa sanoo nauraneensa. Teatterin ulkopuolella toiset älykkökatsojat kommentoivat elokuvaa verraten sitä innoissaan ranskalaisiin klassikoihin, Robert Bressoniin ja Jean-Luc Godardiin.
Kuolleet lehdet -elokuvassa pääpari käy treffeillä elokuvateatterissa.
Pöysti ja Vatanen kuuluvat Kaurismäen kanssa eri sukupolveen. Näyttelijät olivat vielä taaperoita Kaurismäen jo aloittaessa elokuvantekoa 1980-luvun alussa.
”Kaurismäen elokuvat ovat olleet aina läsnä”, Pöysti sanoo.
”Vaikka elokuvat eivät aina ole olleet myyntimenestyksiä, niin elokuvat ja niiden onelinerit on silti tiedetty”, Vatanen sanoo.
Näyttelijäkaksikko alkaa muistella Kati Outisen ”pieni olut” repliikkiä elokuvassa Tulitikkutehtaan tyttö. ”Miten kauan sitä ennen on oltu hiljaa, 15 minuuttia”, Pöysti pohtii.
Tällainen kertoo Kaurismäen merkityksestä, Vatanen sanoo:
”Hän on ollut iso osa suomalaisuutta. Me suomalaiset ollaan kaikki vähän kaurismäkeläisiä ja ylpeitä hänen menestyksestään.”
Uutuus Kuolleet lehdet lähtee liikkeelle käytännössä samankaltaisesta tilanteesta kuin Varjoja paratiisissa. On taas kaksi duunaritaustaista helsinkiläistä, joiden rakkaustarinaa ja pyörteitä työelämässä elokuvassa seurataan. Pomot ovat ikäviä, työehdot heikkoja ja palkka kehno. Työkavereihin sen sijaan voi luottaa.
Pääpari on elämän reunassa kiinni ohkaisin säikein.
Rakkaustarinan puolella parin on – tietenkin – vaikea löytää toisiaan. He kohtaavat, mutta sattuma ja hahmojen omat valinnat kampeavat heitä eri suuntiin. Erityiseksi kompastuskiveksi nousee Holapan alkoholismi.
Hän kertoo juovansa masennukseen, joka johtuu juomisesta.
Ero kolmikymppisen ja kuusikymppisen Kaurismäen kirjoittamien rakkaustarinoiden välillä näkyy esimerkiksi elokuvan rytmissä. Varjoja paratiisissa -elokuvan alku oli vauhdikkaampi kuin Kuolleissa lehdissä, jonka ensimmäiset kohtaukset lähtevät tahmeasti liikkeelle.
Eroa on myös elokuvien tunnelmassa ja surumielisyydessä. Vaikka Kuolleet lehdetkin on leimallisesti komedia ja kepeä, päähenkilö Holapan vaikea suhde alkoholiin värjää sitä.
Alkoholismi tuntuu nousevan koko elokuvaa leimaavaksi asiaksi, vaikka ryypiskelystä lasketaan myös leikkiä.
Mitä Aki Kaurismäki sanoi näyttelijöille evästykseksi, kun elokuvaa ryhdyttiin tekemään?
Ilmeisesti ei paljon mitään.
”Mitähän se sanoi?” Vatanen nimittäin hämmästyy kysymystä.
”Lähdettekö mukaan oli se kysymys. Ei siinä turhia puhuttu. Kaikki oli käsikirjoituksessa”, Pöysti sanoo.
Näyttelijät äityvät kehumaan Cannesin festivaalipalatsin terassilla Kaurismäen käsikirjoitusta, joka heidän mielestään erottui selvästi edukseen.
”Lopputulos on aika lähellä sitä, mitä käsikirjoitusta ensimmäisellä kerralla luettiin”, Vatanen toteaa.
”Harvinaisen kirkas käsikirjoitus. Elokuvat ovat harvoin noin hyvin kirjoitettuja”, Pöysti lisää ja kutsuu elokuvaa helmeksi.
Entä millaisia olivat Kaurismäen ohjeet näyttelijälle?
”Älä katso kameraan. Älä näyttele”, Pöysti summaa.
Aika perusasioita siis.
Kaurismäki ei halua käyttää digikalustoa. Vataselle Kuolleet lehdet oli siinä mielessä uusi kokemus, että hän ei ollut aiemmin näytellyt filmille, vaikka on ollut mukana isoissa elokuvissa.
”Tosi vähän kamerakulmia ja ottoja rajattu määrä”, Vatanen kuvasi filmityöskentelyä.
”Oli se alkuun aika jännittävää. Kun on tottunut muistikorttiin, useaan kameraan ja kuvakulmaan. Mutta jos kulmia on vain kaksi ja ottoja on yksittäisiä, niin siitä tulee painetta onnistua”, Vatanen sanoo.
”Tv-sarjoja tehdessä kohtauksia kehitellään usein vielä kuvatessa. Tekstin kanssa pääsee eri tavalla sinuiksi kun sen voi toistaa kymmeniä kertoja”, hän jatkaa.
Läpeensä tuttu kaurismäkeläinen maailma aukeaa elokuvassa sellaisena kuin ennenkin: on retroradioita ja lankapuhelimia, on Rauli Badding Somerjoen musiikkia, 1940-luvun kalusteita ja gobeliineja. On hämyisät baarit asiakkaineen, joiden kasvoilta huokuu elämä, on jukebokseja ja menneen maailman elokuvajulisteita.
On myös kaurismäkeläinen tapa lausua repliikkejä lakonisesti. Pöystin ja Vatasen kaltaisten uuden sukupolven näyttelijöiden suussa se tuntuu alkuun erikoiselta.
Kaurismäki on kertonut saaneensa inspiraation elokuvaan Joseph Kosman säveltämästä ja Jacques Prévertin sanoittamasta Les feuilles mortes -kappaleesta. Laulussa syksyn kuolleet lehdet toimivat kadotetun rakkauden ja katoavan ajan vertauskuvana. Elokuvassa laulu kuullaan lopputekstien aikana Kuolleet lehdet -nimellä Olavi Virran laulamana.
Poliittista ajankohtaisuutta Kaurismäki on leiponut tarinaan radiouutisten kautta. Elokuvan henkilöt kuulevat radiosta loputtomasti sotauutisia, joissa toistuu termi Venäjän hyökkäys sekä Kiovan ja Mariupolin kaltaisten kaupunkien nimet. Se on tapa myös sitoa ajaton tarina tähän päivään.
Mukana on paljon kaurismäkeläistä sisäpiirihuumoria, joka aukeaa hänen elokuviensa ystäville sekä suomalaiselle elokuvaväelle. Avustajarooleissa nähdään Kaurismäen tuttuja ja väkeä suomalaisen elokuvan kulisseista; ihmisiä jotka ovat rahoittaneet, levittäneet, näytelleet tai toimineet tiedottajina hänen elokuvissaan. Elokuvan lopputeksteistä käy ilmi, että Kaurismäki on omistanut elokuvan vuonna 2019 kuolleelle laulaja Harri Marstiolle.
Merkillepantavaa on, että Marstio oli mukana tekemässä Varjoja paratiisissa -elokuvaa.
Elokuvan miljöinä korostuvat hämyisät baarit, joissa kumotaan maljoja ja lauletaan karaokea. Holapan ystävää näyttelevä Janne Hyytiäinen kunnostautuu karaokelaulajana, joka uskoo pääsevänsä isommillekin lavoille.
Kaurismäellä on ollut tapana kuvata elokuvissa myös muuttuvaa pääkaupunkiseutua. Nyt kuvauspaikkoina vilahtavat muun muassa Hakaniemi, Pasila Triplan eteläpuolella, Ritzin entinen elokuvateatteri Hesperiankadulla sekä Componentan valimo Karkkilassa.
Myös liikemies Kaurismäki tuntuu elokuvassa, sillä hänen osaomistamansa baari on esillä samoin kuin panimo, jonka tuotteita hän on elokuvissaan esitellyt ennenkin.
Tekijäryhmä on täynnä kokeneita suomalaisammattilaisia: Leikkaajana on Samu Heikkilä ja puvustuksesta on vastannut Tiina Kaukanen. Kuvaajana on Timo Salminen, jonka kanssa Kaurismäki on tehnyt töitä 1980-luvun alusta ja Saimaa-ilmiöstä alkaen.
Sille, joka ihmettelee, miksi Kaurismäen elokuvat toistavat samaa kaavaa, voi vain sanoa, että Kaurismäen kaltaisen elokuvantekijän kannattaa pitää kerran löytämästään yleisöstä kiinni.
Nämä katsojat tietävät, että Kaurismäki ei ole eeppisten suurten kertomusten tekijä, vaan hänellä on silmää pienille tarinoille, pienille ihmisille, pienille havainnoille. Tällaisia elokuvia häneltä siis myös odotetaan.
Sitäkin odotetaan, että elokuvassa on mukana koira. Kuten tälläkin kertaa.
Monissa Aki Kaurismäen elokuvissa on mukana koira, niin myös Kuolleet lehdet -elokuvassa.
Elokuvan koira on saanut nimensä elokuvahistorian suuren koomikon mukaan. Nimen voi arvata siitä tavasta, miten Kaurismäki oli itse etukäteen ankkuroinut oman työnsä osaksi menneiden tekijöiden jatkumoa: ”Nostan elokuvassa ohimennen liian pientä hattuani kotijumalilleni Bressonille, Ozulle ja Chaplinille”, Kaurismäki kirjoitti ennen ensi-iltaa tiedotteessa.
