Helsingin Sanomissa lauantaina 20. toukokuuta julkaistu muistokirjoitus 54-vuotiaana kuolleesta varastomies Marko ”Make” Koivulasta on herättänyt poikkeuksellista huomiota. Nekrologia luettiin paljon, siitä julkaistiin juttuja muissa medioissa ja keskustelu sosiaalisessa mediassa kävi vilkkaana.
Kommenteissa kiiteltiin paitsi kirjoituksen rehellistä ja värikästä tyyliä myös sitä, että niin sanotun tavallisen ihmisen kuolinuutinen julkaistiin Helsingin Sanomissa.
Esiin nousi myös kysymys siitä, miksi Koivulan ystävien Tuomo Honkasen, Mikko Honkasen ja Kim Lindroosin kirjoittaman tekstin kaltaisia kirjoituksia ei ole lehdessä useammin.
Viikon sisään HS:ssä julkaistujen nekrologien ammatteja ovat muun muassa shakkitoimittaja, taidemaalari, rehtori, talouspäällikkö, oikeustieteen kandidaatti, elokuvaohjaaja, kiinteistöneuvos ja kassanhoitaja.
”Muistokirjoituksista todella ehkä noin yhdeksänkymmentä prosenttia on ihmisistä, joilla on ollut perinteisiä tai jollain lailla erityisiä saavutuksia, HS:n muistokirjoitussivua tuottava toimitussihteeri Leena Ojala sanoo.
Mutta myös ”tavallisten” ihmisten nekrologeja julkaistaan mielellään – niitä ei vain tarjota lehdelle samassa määrin kuin ”erityisen” elämän eläneiden muistokirjoituksia, Ojala kertoo.
Nekrologit kuvastavat monin tavoin yhteiskuntaa, mikä näkyy myös siinä, että niitä julkaistaan miehistä enemmän kuin naisista. Sukupuolijakaumaan on onneksi alkanut tulla yhä enemmän muutosta, Ojala sanoo.
””Makella ei ollut puheissa filtteriä, hän oli hirvittävän suorasanainen ja olisi tämän ehdottomasti hyväksynyt.”
Marko Koivulan nekrologi on myös Ojalan mielestä poikkeuksellinen, ”yksi värikkäimpiä mitä on ollut”. Merkillepantavinta siinä ei kuitenkaan ole Koivulan ammatti.
”Se on valtavan hienosti kirjoitettu teksti, jossa on osattu lämpimästi ja värikkäästi kertoa Koivulan elämästä. Siinä tulee tiivistyneeksi hyvin myös periaate, joka ohjaa meidän muistokirjoitusten julkaisuamme: kaikkien elämät ovat yhtä tärkeitä.”
Kuoleman ilmentymiä mediassa tutkinut apulaisprofessori Johanna Sumiala vahvistaa sen, että perinteisesti nekrologit on kirjoitettu yhteiskunnassa merkittävinä pidetyistä henkilöistä.
Parhaillaan vierailevana tutkijana London School of Economics and Political Sciencessa olevan Sumialan professuuri on Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan viestinnän tieteenalalla.
”Muistokirjoitukset heijastavat aikaa ja toimivat myös moraalisen järjestyksen ylläpitäjänä. Kun on elänyt kunniallisen elämän, saa kauniisti kirjoitetun nekrologin”, Sumiala sanoo.
Niin sanottujen tavallisten ihmisten kuolema puolestaan on perinteisesti huomioitu esimerkiksi silloin, kun kuolleen elämään on liittynyt rikoksia.
”Silloin se on toiminut ikään kuin huonon elämän häpeäpaaluna.”
Sosiaalinen media on tietyllä tavalla demokratisoinut kuoleman, kun kuka tahansa voi esimerkiksi Facebook-sivullaan muistaa kuollutta.
Sen, että myös Helsingin Sanomien kaltaiselle medialle tarjotaan niin sanottujen tavallisten ihmisten nekrologeja – ja media myös julkaisee niitä – voi nähdä samantyyppisenä demokratisoitumisena.
”Tervehdin käytäntöä ilolla, se on kaunis ja aika yleväkin ajatus, että jokaisen elämä on yhtä tärkeä.”
Marko Koivulan muistokirjoituksessa monen huomio kiinnittyi siihen, että Koivulasta kirjoitettiin myös asioita, joita usein pidetään negatiivisina. Se rikkoo sitä koodia, jonka mukaan kuolleista on kirjoitettu joko hyvää tai sitten heistä ei ole kirjoitettu mitään.
Johanna Sumiala uskoo, että jo Koivulan nekrologin julkaiseminen tarjosi monelle samastumispintaa. Prosentuaalisesti kun aika harva yltää yhteiskunnan eliittiin tai tähdeksi – siihen yhteiskunnan porukkaan, josta nekrologeja perinteisesti on kirjoitettu.
Myös kirjoituksessa esiin tuodut asiat, kuten vaikka erot ja työttömyys, ovat monille samastuttavia ja tunnistettavia asioita.
”Että elämä ei ole aina helppoa, ja ihmissuhteissa voi olla onnistumisia ja epäonnistumisia.”
Myös elämänmakuinen, ei totutun kiiltokuvamainen tyyli varmasti puhutteli lukijoita, Sumiala sanoo.
”Tämä rikkoi ja uudisti lajityyppiä, oli sillä lailla raikas.”
Mediaympäristön muutos on tuonut kuolemaa ja kuolevaisuutta joiltakin osin näkyvämmäksi yhteiskunnassa. Parantumattomasti sairas voi esimerkiksi avautua sairaudestaan ja lähestyvästä kuolemasta sosiaalisessa mediassa.
Tämän voi nähdä demokratisoitumisen sijaan myös arkipäiväistymisenä, Johanna Sumiala sanoo.
”Kun kuolema on osana fiidejä ja syötteitä, katoaako sen erityisyys? Trivialisoituuko kuolema, tai jopa banalisoituu?”
Sitä miten ihmiset suhtautuvat perinteisen ja toisaalta sosiaalisen median tapaan käsitellä kuolemaa on Sumialan mukaan vielä melko tutkimaton alue.
”Kuolemaan liittyvät normit ovat sosiaalisia ja kollektiivisia ja nyt ne ovat liikkeessä. Toivoisin tämän alan tutkijana, että näistä myös puhuttaisiin. Se miten käsittelemme kuolemaa kertoo tietenkin meistä, ei kuolleista.”
Yksi muistokirjoituksen allekirjoittajista, Tuomo Honkanen, sanoo olevansa varma, että Marko olisi ollut tyytyväinen ystävien kirjoittamaan tekstiin.
”Hän olisi ollut siitä todennäköisesti ylpeä. Makella ei ollut puheissa filtteriä, hän oli hirvittävän suorasanainen ja olisi tämän ehdottomasti hyväksynyt.”
Muistokirjoituksen julkaisusta ja sen saamasta huomiosta Honkanen on hyvillään, ystävän kuoleman takia kirjoitettavan tekstin tekeminen oli prosessina raskas.
”Selailin vanhoja muistokirjoituksia ja törmäsin jopa vanhaan professoriini. Päätettiin sitten ystävien kanssa, että tehdään Makesta muistokirjoitus. Pääsee Make professorien joukkoon. Pyrimme kirjoittamaan sellaisen tekstin, että se jäisi elämään.”
