Maalaustaide
Albert Edelfelt 17.9. saakka Ateneumissa (Kaivokatu 2). Ti–pe 10–20.30, la–su 10–17.
Ateneumin suurta Albert Edelfelt -näyttelyä on odotettu ristiriitaisin tuntein. Sitä on mainostettu rakastetun suomalaistaiteilijan suurena kotiinpaluuna, mutta se on herättänyt myös kysymyksiä.
Edelfeltin asema on kulttuurihistoriallisesti ohittamaton ja hän on yksi Suomen tutkituimpia taiteilijoita, mutta millainen maalari hän oikeastaan oli? Moni tuntee Pariisin Luxembourgin puistossa (1887) kaltaiset mestariteokset, mutta mitä muuta tuottelias kosmopoliitti ehti vajaan viidenkymmenen elinvuotensa aikana? Minulle Edelfeltin taiteen tyylikirjo on aina ollut mysteeri.
Albert Edelfelt: Pariisin Luxembourgin puistossa, 1887.
Ateneumin korjaustöiden aikana Albert Edelfeltin (1854–1905) teokset keräsivät katsojia näyttelyssä, joka oli esillä sekä Petit Palais’ssa hänen pitkäaikaisessa kotikaupungissaan Pariisissa että Göteborgin taidemuseossa. Kiertonäyttelyssä nähtiin 110 Edelfeltin maalausta, mutta Ateneumissa teoksia on yli kaksi kertaa enemmän. Näyttelyn kuraattorit Anne-Maria Pennonen ja Hanne Selkokari ovat kuitenkin tehneet hyvää työtä ja karsineet sievimmät seurapiirimuotokuvat pois.
Näyttelyä leimaa kansainvälisyys. Edelfelt ei ollut vain aikansa tunnetuin suomalaistaiteilija maailmalla, vaan myös ainoa sellainen. Hän oli laajasti sivistynyt ja kielitaitoinen. Hän oli sosiaalisesti lahjakas ja ymmärsi jo varhain verkostoitumisen merkityksen, jossa hänen vaimonsa Ellan de la Chapelle häntä myöhemmin auttoi – kuten hänen ruotsalaiskollegansa Anders Zorn puolisoineen. Edelfelt markkinoi taidettaan määrätietoisesti ja avasi samalla ovia myös toisille suomalaistaiteilijoille.
Edelfeltin ystävä- ja tuttavapiiriin kuului ranskalaisia kulttuurin, politiikan ja seurapiirielämän merkkihenkilöitä. Kollegoista mainittakoon maalarit Prins Eugen ja John Singer Sargent, tieteen tekijöistä puolestaan biologi ja kemisti Louis Pasteur, jonka miljöömuotokuva (1885) on Edelfeltin huomattavimpia teoksia. Pariisin iltaelämän ohella Edelfelt liikkui sulavasti myös pohjoismaisissa kuningashuoneissa ja Venäjän keisarihovissa.
Albert Edelfelt: Lumista Pariisia, 1887.
Hän työskenteli talvet Pariisissa, ellei matkustanut Välimeren maissa, mutta kesät hän vietti kotiseudullaan Porvoon lähellä. Siksi hänen maisemiinsa sisältyy myös yllättävä paradoksi: siinä missä näkymät Haikosta ja Porvoon saaristosta ovat kesäisen raukeita ja helteisiä, näyttelyn ehkä kirpein pakkaspäivä, Lumista Pariisia (1887), on maalattu Ranskassa.
Edelfeltin tuotanto käsittää noin 1 100 maalausta, joista Ateneumiin on valittu vajaa neljännes. Näyttely on rakennettu temaattisesti, mikä helpottaa hänen moneen haarautuvan ja myös teknisesti ja tyylillisesti vaihtelevan tuotantonsa hahmottamista. Edelfeltiä ei todellakaan voi kutsua yhden tyylin edustajaksi. Hän käytti rinnakkain kaikkia 1800-luvun loppupuolen vallitsevia tyylejä ja yhdisteli niitä tarvittaessa.
Hän oli naturalisti, realisti ja romantikko, eräänlainen moderni konservatiivi, ja valtavan tuottelias. Hän oli myös akateemisen koulutuksen saanut historiamaalari, joka valoisissa maisemakuvissaan kuitenkin vilkuili ajan avantgarden eli impressionismin suuntaan. Maalausten aiheet ulottuivat vakavan uskonnollisista ja historiallisista teemoista yläluokkaisen kepeään kesänviettoon.
Edelfelt oli kysytty muotokuvamaalari ja parhaimmillaan silloin kun hän tunsi mallinsa, esimerkkinä hänen äitinsä Alexandra Edelfeltin jykevä muotokuva (1883) näyttelyn ensimmäisessä salissa. Toisaalta varsinkin monissa pastelleissaan hän imarteli naismallejaan liikaa. Tyylistä riippumatta hän oli teknisesti häikäisevä, mutta usein myös pinnallinen.
Albert Edelfelt: Kuningatar Blanka, 1877.
Vaikka teosten temaattinen ryhmittely auttaa hahmottamaan Edelfeltin taiteen aihepiirejä ja tyylillisiä painotuksia, sillä on myös hämmentävät puolensa. Melkoisen jyrkkä leikkaus on esimerkiksi siirtyminen Italian ja Espanjan valoisista turistikuvista talvisen synkkiin historia- ja sota-aiheisiin, joiden keskeltä Kuningatar Blanka (1877) nousee esiin kuin kukka. Maalaus oli Edelfeltin läpimurtotyö Pariisissa ja ymmärrettävästi Ateneumin rakastetuimpia teoksia.
Ateneumin kolmannen kerroksen täyttävän näyttelyn viimeiseen saliin on koottu Edelfeltin tunnetuimpia maalauksia, joukossa uskonnollisiin tapahtumiin viittaavia kansankuvauksia, jollaisia suosittiin Pariisin salongeissa. Mukana ovat Lapsen ruumissaatto (1879), Jumalanpalvelus Uudenmaan saaristossa (1881) sekä Kristus ja Mataleena (1890), kareliaaninen kohtaaminen syksyisessä koivikossa.
Raskaasti kehystetyt kansankuvaukset ovat kunnianhimoisia maalauksia, yksityiskohtia myöten taidokkaita teoksia, jotka varmasti loistivat salonkien runsaissa ripustuksissa. Vierekkäin ripustettuina ne kuitenkin paljastuvat siksi mitä ne oikeasti ovat: suorituksia, joiden tarkoitus oli kerätä uran ja toimeentulon kannalta tärkeitä mitaleita – missä ne myös onnistuivat. Esimerkiksi Jumalanpalvelus Uudenmaan saaristossa sai 2. luokan kultamitalin ja ostettiin Ranskan valtion kokoelmiin.
Albert Edelfelt: Valtioneuvoksetar Alice von Haartmanin muotokuva, 1895.
Vaikka Edelfeltin kansankuvaukset ja historialliset kohtaukset tuntuvat väkinäisiltä, juuri sellaisia kansallistaiteilijalta toivottiin ja odotettiin. Vaihtoehdon tarjoaa sali, jonne on koottu Edelfeltin parhaita muotokuvia, ensimmäisen salin perhepotretteja unohtamatta. Tiedemies Pasteurin intensiivisen katseen ohella huomio kiinnittyy valtioneuvoksetar Alice von Haartmanin upeasti sädehtivään pukuun (1895), näyttelijä Elli Grahn-Niskan yllättävän moderniin henkilökuvaan (1903) sekä oopperalaulaja Aino Acktén mondeeniin hahmoon (1901).
Albert Edelfelt: Taiteilijan vaimon muotokuva, 1896.
Muotokuvagallerian parhaimmistoon kuuluu ehdottomasti myös vuonna 1896 valmistunut Taiteilijan vaimon muotokuva, jonka tummien sävyjen takaa kuultaa Edelfeltin suuresti ihailemien Espanjan ja Hollannin barokkimaalareiden vaikutus.