Vierailin äskettäin Pietarissa tapaamassa puolisoni kazakstanilaista perhettä. Pandemian ja Venäjän hyökkäyssodan runtelemassa ajassa emme ole tavanneet vuosiin, eikä Keski-Aasiaan asti matkustaminen ollut taloudellisesti mahdollista. Nielin siis moraalisen ristiriidan ja matkustin itärajan yli bussissa, jonka istuinnäytöltä sai katsoa yhdentekevää cheerleader-pehmopornoelokuvaa.
Pietari on ollut perustamisestaan asti kulttuuristen vaikutusten kauttaaltaan rei’ittämä, suon päälle rakennettu kaupunki, jonka koristeellisuus kahmaisee kävijän sisäänsä. Nyt siellä sekoittuvat tsaarinaikainen arkkitehtoninen mahtailu, yökerhot, sähkötupakkamyymälät ja trendikkäät hipsterikahvilat. Fiineimmätkin ravintolat palvelevat 24/7, ja monissa on tarjolla sekä venäläinen, georgialainen, japanilainen, kiinalainen että italialainen menu.
Merkittävimpien maamerkkien julkisivuja halkovat näytöt, joilla mainostetaan pikavippejä, kosmetiikkaa ja hyökkäyssotaan värväytymistä.
Katukuvassa erottuvat sotaan värväytymistä mainostavat julisteet.
Katukuvasta puuttuvat pakotteiden myötä vetäytyneet kansainväliset yritykset. Niiden tilalla on lukemattomia lahjamyymälöitä, joissa eri kulttuurien tavaramerkit kerrostuvat kuin kävelisi Instagramissa.
Läntisten popkulttuuri-ikonien tilalla pursuillee Japani-villitys, ja turisteille mainostetaan japanilaisia nuudeleita, mochi-riisikakkusia ja animefiguureja. Lisäksi on hyllyriveittäin belgialaista suklaata, ranskalaisia leivoksia ja keskieurooppalaisia liköörejä sekä yllättävän paljon muumituotteita.
Putinin ja Leninin kuvilla koristeltu suklaalajitelma erottuu joukosta.
Suklaapuodissa myydään Putinin ja Leninin kuvilla varustettuja suklaa- ja liköörilajitelmia.
Starbucksin sijaan on esikuvaansa kopioiva Star Cafe, jossa myydään TikTok-hitiksi noussutta nallenmuotoista leivosta. Lapset tunkevat kahvilaan pitkässä jonossa. Tarjoilija selittää, että nallen voi ”tappaa” monilla eri tavoilla: leikkaamalla pään irti, irrottamalla raajat, puremalla korvaa. Nallen paloitteluvideot saavat paljon tykkäyksiä.
Hyökkäyssota näkyy värväysjulisteiden lisäksi vain yksittäisinä Z-kirjaimina katukuvassa.
Japani-villitys animehahmoineen vaikuttaa täyttäneen länsimaisen estetiikan jättämän tyhjiön.
Venäjäntaitoni ei riitä poliittiseen keskusteluun, mutta toivoin hahmottavani taiteen liikkumatilaa teatterissa.
Musikaaliteatteri LDM esittää tuoretta sovitusta Vladimir Nabokovin Lolitasta. Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä kuvaava klassikkoromaani julkaistiin vuonna 1955. Päähenkilö Humbert Humbertin näkökulmasta kerrottu tarina esittää 12-vuotiaan Dolores-tytön kertojansa ristiriitaisen himon värittämänä luomuksena, Lolitana.
Romaani on poikinut lukuisia elokuva- ja näyttämösovituksia. Sitä on paheksuttu lapsipornografisena ja ylistetty tabun hienosyisenä kuvaajana.
Pietarissa syntynyt Nabokov ei aikanaan antanut teokselleen selvää lukuohjetta, mutta romaania on pidetty tarkkana psykologisena kuvauksena pedofiliasta ja jopa allegoriana Neuvostoliiton kärjistyneestä totalitarismista ja tyranniasta.
”Esitys on kielletty alle 18-vuotiailta, kuten myös ”moralisteilta ja puristeilta”.
LDM:n ja ohjaaja Boris Malevskin musikaalitulkinta Lolitasta on hämmentävä. Tarinaan on rakennettu uusi taso, jossa kertomuksessa kuolevat henkilöt kerääntyvät taivaan porteille punnitsemaan, saako Humbert tekonsa anteeksi vai ei. Näkökulma ei ole Humbertin, kuten kirjassa, vaan se sirpaloituu Lolitan itsensä ja taivaallista tuomioistuinta johtavan Lolitan isän kertojahahmon välille.
Musikaalissa taivaallinen tuomioistuin kokoontuu keskustelemaan siitä, hyvittääkö ”aito rakkaus” raiskauksen.
Alkuperäisen romaanin rajattu, upottava näkökulma ajaa lukijan tahtomattaankin samastumaan Humbertiin, mutta musikaali etäännyttää hänet täysin. Esityksen Humbert ei laula kertaakaan, vaan vääntelee käsiään ja häviää varjoihin.
Lolitan raiskaus on tanssillinen, läpitunkevan ahdistava kohtaus. Pian taivaallinen tuomioistuin jo neuvottelee siitä, onko Lolitan seksuaalinen kokeneisuus raiskausta lieventävä asianhaara. Aina välillä puhjetaan iloiseen lauluun tai murjaistaan vitsi juutalaisen lääkärihahmon ottamista lahjuksista.
Humbertin psyyken rakentumisen sijaan esityksessä kuvataan rakkautta etsivää Lolitaa, joka lopulta haluaa kuolla ja muuttua enkeliksi. Lopussa Humbert tuomitaan lapsenraiskauksesta helvettiin, mutta Lolita haluaa liittyä sinne hänen seuraansa, koska arvostaa Humbertin aitoa rakkautta. Lolitan isä ilmoittaa, että koska Humbertin rakkaus oli aitoa, häntä ei tuomita unohdukseen, päinvastoin. Hänen tarinansa määrätään nousemaan klassikoksi Vladimir Nabokovin romaanin kautta.
Teatterin nettisivuilla kerrotaan, että Lolita-musikaali on ponnistus, jonka oikeuksien saaminen perikunnalta kesti yli neljä vuotta. Esitystä markkinoidaan 5D-elämyksenä, jossa on jopa parfyymitalon suunnittelemat hajutehosteet. Esitys on kielletty alle 18-vuotiailta, kuten myös ”moralisteilta ja puristeilta”.
Disneymäinen ”aidon rakkauden” korostaminen tuntuu irvokkaalta, mutta se sopii nyky-Venäjän itsestään kertomaan tarinaan. Aina on olemassa oikea vastaus, ja se on jotakin puhdasta, aitoa ja alkuperäistä. Kun Lolita rakastuu raiskaajaansa, rikoskin tulee hyvitetyksi.
Englantilaiskirjailija Martin Amisin Koba the Dread -kirjassaan esittämä analyysi Lolitasta totalitarismin kuvana tuntuu LDM:n musikaalin kohdalla paljon pätevämmältä kuin alkuperäistä romaania ajatellen.
LDM:n Lolita on puristettu tuotteeksi, jossa lauletaan hyvin, kärsitään kunniallisesti ja lopussa rakkaus voittaa.
Nabokovin Lolitan hienous on sen häiritsevässä ambivalenssissa, joka pakottaa lukijan tarkastelemaan omia aistimuksiaan ja oletuksiaan, haastamaan empatiaansa ja etiikkaansa.
Taide voi olla vaarallista, sillä se saattaa sohaista kokijansa ajattelua epämieluisasti. Sitä riskiä nyky-Venäjällä on vaikea ottaa.