Poika ja muukalainen - Elokuva-arvostelut | HS.fi

Poika ja muukalainen

Jukka-Pekka Valkeapään ohjaustyö Muukalainen on kunnianhimoinen, valtavirrasta poikkeava yritys kertoa tarina mahdollisimman puhtaasti elokuvan kielellä, lähes ilman vuorosanoja.

Poika ja muukalainen

29.1.2009 0:00

Jukka-Pekka Valkeapään ohjaustyö Muukalainen on kunnianhimoinen, valtavirrasta poikkeava yritys kertoa tarina mahdollisimman puhtaasti elokuvan kielellä, lähes ilman vuorosanoja. Nimettömät päähenkilöt, noin 10–12-vuotias poika ja tämän äiti (Emilia Ikäheimo), asuvat kaksistaan korpitilalla. Tietyistä yksityiskohdista voi päätellä, että kyse olisi sota-ajan Suomesta jossain itärajan lähellä. Perheen isä istuu vankilassa. Vitali Bobrovin esittämän pojan vieraillessa isänsä (Jorma Tommila) luona tämä kertoo, että tilalle on tulossa joksikin aikaa vieras. Muukalainen (Pavel Liška) saapuukin, haavoittuneena. Onko hän rikollinen vai vihollisen desantti? Muukalainen keskittyy kuvaamaan vieraan suhdetta poikaan ja äitiin. Taustalla vaikuttaa jokin uhka, josta muistuttavat tilalla käyvät poliisit ja taivaalla ärjyvät lentokoneet. Muukalaisesta tulee mieleen sellaisten mestariohjaajien kuin Robert Bressonin, Carl Th. Dreyerin ja Andrei Tarkovskin elokuvat. Siinä on samanlaista vähäeleisyyttä ja ankaruutta kuin Bressonilla ja Dreyerilla sekä Tarkovskin elokuvista muistuttava kuvaustyyli. Tapahtumat nähdään sanaakaan lausumattoman pojan silmin. Silti ei voi sanoa, että Muukalainen olisi pojan tarina tai että se käsittelisi todellisuutta lapsen näkökulmasta. Todellisuus kun on tässä liiankin keinotekoisesti elokuvallinen. Niinpä Muukalainen jää elämään omaan maailmaansa, Tuomo Hutrin upeasti kuvaamana tyyliharjoitelmana, joka kiinnostaa juuri niin kauan kuin sen visuaalisuus jaksaa tarjota hienoja yksityiskohtia. Tarina, tai sen puute, kun ei niitä juurikaan tarjoa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat