Pahan papin uudet kasvot

Nahkatakkinen Harjunpää tutkii sarjamurhia tyylitellyn yönmustassa Helsingissä.

Pahan papin uudet kasvot

28.10.2010 0:00

Sanotaan se heti alkuun. Kirjailija Matti Yrjänä Joensuun romaanista ei ole paljon jäljellä uudessa Harjunpää-elokuvassa. Ja se pistää epäilemään. Harjunpää ja pahan pappi on näyttävä ja pitkälle tyylitelty elokuva, mutta ainakin Harjunpään vanhoille faneille tutun poliisisankarin uudelleenkirjoitus saattaa olla liikaa. Kun Harjunpään filmatisointeja on tehtykin jo pian 30 vuotta. En ihmettelisi, vaikka kirjailija itsekin manailisi jossain hiljaa itsekseen teoksensa mylläämistä. Pohjana ollut Harjunpää-sarjan kymmenes teos ilmestyi jo vuonna 2003, ja sen pääteemoina voi nähdä kirjailijan oman luomistuskan, perheen ja rakkauden korostamisen ja korkeamman kaipuun. Oikeastaan Joensuun dekkari ei edes ollut rikoskirja – niin keskeistä oli eksistentiaalinen sivullisuuden kuvaus. Sirpaleisesta ja työläästi elokuvaksi sovitettavasta kirjasta ryhdyttiin pian laatimaan elokuvakäsikirjoitusta Matila Röhr Productionsissa. Leo Viirret työsti tekstistä useita versioita tuottaja Ilkka Matilan kanssa. Ohjaajaksi oli useita kandidaatteja. Vuosien säätämisen jälkeen Olli Saarela vei työn päätökseen ohjaajana. Syntyi sitä, mitä Joensuun kirja vältti olemasta: puhdas trilleri. Valmis elokuva poikkeaa myös realismiin usein luottavasta suomalaisesta elokuvakerronnasta. Visuaalisuus on Pahan papin pointti, ja yönmusta tyyli on viety kaikkeen: leikkaukseen, kuvakulmiin, musiikkiin ja puvustukseen. Helikopterikuvissa Helsinki vaikuttaa satojen arvoituksien suurkaupungilta, ja nahka-asuiset poliisit uhkuvat samaa ankaruutta kuin moottoripyöräkerholaiset. Elokuvan Suomi on päihteiden, väkivallan ja jätkien hallitsema paha maa, jossa naisen ja lasten paikka on pelätä kotona. Kurinpitoon tarvitaan voimaa. Elokuva rullaa hyvin ja näyttää hyvältä, vaikka väkivaltaisissa ja sadistisissa kuvissa on ylilyöntejäkin. Leikkaajana on toiminut Benjamin Mercer, kuvaajana Rauno Ronkainen ja ääni- ja musiikkimaailmasta ovat vastanneet Jyrki Rahkonen ja Tomi Malm. Tyylittely on huipussaan tarinan konnassa, pahan papissa. Sampo Sarkola tekee tässä erittäin tarkan roolityön, jossa uhkan tuntu syntyy eleettömyyden ja lihaksikkuuden hyvin ajatellusta yhteispelistä. Romaanissa tuo "pappi" oli vielä outo reppana, joka uskoi alkuräjähdykseen ja ihmisuhreihin. Elokuvassa Sarkolan "pappi" on lihaskimppu, jonka kutsumuksena on kaupungin puhdistaminen kaikesta alhaisena pitämästään kuin Scorsesen taksikuskilla ikään. Tuo siistijä avaa elokuvassa sivupolun hyvän ja pahan filoso-fiaan. Pohdinta ihmismielen pahuudesta on enemmän mahtipontista maalailua kuin kirkastavaa. Konkreettisesti tämä näkyy siten, että lopun yhteenotoissa hahmojen toiminnan perustelut eivät pysy loogisina. Toisaalta loppu myös lunastaa odotukset, koska lapsenrakkauden rajattomuus – Joensuun kirjan iso teema – palaa tarinaan. Harjunpään maailman raju uudelleenkirjoitus tuntuu voimakkaimmin itse päähenkilössä – ja se on se heikko lenkki koko jutussa. Harjunpää vedetään tapahtumien ytimeen, todistajasta toimijaksi, sillä hänen teinityttärensä surmataan alkutekstien jälkeen. Dramaturginen välttämättömyys, ehkä. Samalla kaavamainen kostomotiivi perheen ja mieskunnian nimissä lähinnä vain kaventaa Harjunpään hahmoa ja koko tarinaa. Harjunpään humanistista tulee kovin porvarillinen soturi, eikä Pasilan rikosylikonstaapelia enää tahdo erottaa tusinasta muita kansainvälisten elokuvien ja tv-sarjojen poliiseja – Peter Franzén istuu rooliin kyllä muuten. Harjunpään rouvaa näyttelee Irina Björklund. Hahmolla on omat demoninsa, jotka näyttelijä tuo hyvin valkokankaalle.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat