Kahden kodin välissä - Elokuva-arvostelut | HS.fi

Kahden kodin välissä

Mia Halmeen dokumentti avaa sijaisperheiden arjen, mutta jättää henkilönsä etäisiksi.

Kahden kodin välissä

10.11.2011 0:00

Mia Halmeen Ikuisesti sinun on viimeisin todiste siitä, että suomalainen dokumenttielokuva elää nousukautta. Vielä pari vuotta sitten sijaisperheistä kertovaa dokumenttia olisi tuskin levitetty isolla kankaalla. Aihe on tärkeä, mutta suurelle yleisölle etäinen, eikä erityisen visuaalinen. Perinteisesti tällaiset arkisten kipupisteiden kuvaukset ovat löytäneet paikkansa tv:stä. Ikuisesti sinun esittelee lasten huostaanottojärjestelmää kolmen tarinan avulla. Ensin käydään vastaanottokodissa, jossa hylätyksi tulemisen ai-heuttama järkytys on käsin kosketeltavaa. Alustuksenomaisen jakson jälkeen ohjaaja keskittyy kahden sijaisperheen arkeen. Ala-astetta lopetteleva Inka haluaisi luopua vankilassa istuvan isänsä sukunimestä ja tulla tunnistetuksi uuden perheen jäsenenä. Biologiselle isälle vanhemmuuden viimeisen symbolin purkaminen on kuitenkin vaikeaa. Toisessa sijaisperheessä pienet Miko ja Mette valmistautuvat palaamaan äitinsä luo viiden vuoden jälkeen. Vaikka lasten ja biologisen vanhemman välinen suhde on säilynyt vahvana, uusi alku jännittää kaikkia. Perheaiheisiin erikoistunut Halme luottaa puhtaaseen havainnointiin. Valtaosa puheesta syntyy arkisista tilanteista, eivätkä henkilöt avaa tuntemuksiaan erillisissä haastatteluissa. Tyyli on vaativa. Se toimii vain, jos ohjaaja saavuttaa kuvattaviensa luottamuksen ja saa nämä unohtamaan kameran läsnäolon. Halme onnistuu tässä ja pääsee vaikuttavan lähelle sijaisperheiden arkea. Kamera tallentaa luontevasti arkiset hankaukset sekä onnen ja lohdun hetket. Vaikka havainnoiva tyyli tuottaa hienoja tuokiokuvia, se ei kuitenkaan auta pääsemään kovin syvälle henkilöiden pään sisään. Sijaisvanhemmuus näyttäytyy empaattisen ihmisen pyyteettömänä tekona. Kiinnostaisi kovasti tietää, mikä on saanut dokumentin sijaisvanhemmat ottamaan vaativan tehtävän. Halme ei kuitenkaan anna heille mahdollisuutta kertoa päätöksestään. Ylipäätään dokumentissa on vähän puhetta siitä, mitä hyvä vanhemmuus oikein on. Halme näyttää, miten hoiva luo perusturvan. Lasten ja sijaisvanhempien välille syntyy myös tiiviitä tunnesiteitä. Kaikki tämä ei kuitenkaan noin vain korvaa biologisia vanhempia kohtaan koettua kaipuuta. Biologinen vanhemmuus näyttäytyy dokumentissa anteeksiannon mahdollistamana luonnonvoimana. Kerran kokonaan menetettyä luottamusta on toisaalta äärimmäisen vaikea korjata. Mikon ja Meten äidin syihin luopua lapsistaan viittaa vain pressimateriaalissa oleva vihje. Halme kirjoittaa haluavansa oikaista käsitystä siitä, että kaikki huostaan otettujen lasten vanhemmat kärsisivät päihdeongelmista. Joukossa on myös masentuneita. Tämä havainto olisi ansainnut paikan myös elokuvassa. Sijaisperhetoiminnan laajuuttakin olisi suonut hieman esiteltävän. Ikuisesti sinun kärsii kiteyttämisvaikeuksista. Arkiset sattumukset tulevat lähelle, mutta henkilöt jäävät hieman etäisiksi. Tunteiden mosaiikki on runsas, mutta Halme ei saa rakennetuksi siitä selkeää kuvaa sijaisperhejärjestelmän merkityksestä. Tällainen hahmottomuus vaivaa toisinaan yhteiskunnallisia dokumentteja. Tällöin ohjaajat tuntuvat luottavan, että aiheen tärkeys perustelee elokuvan merkityksen ja todellisuus kertoo tarinan heidän puolestaan. Se on turha toive. Kiinnostavinkin todellisuus muuttuu jänteväksi elokuvaksi vasta dramaturgisen myllyn läpi puristettuna.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat