Taktista yhteisymmärrystä Yhteisymmärrys oli tosin molemmin puolin taktista. Suurlakon jälkeen työväestö hautasi häpeällisenä pidetyn asian vähin äänin. Kujalan mukaan Suomen työväenliike oli venäläisen hallitusvallan kannalta suvaittava ja jopa suotava ilmiö niin kauan kuin työväestön yhteiskuntakritiikki perustui taloudelliseen ja sosiaaliseen eriarvoisuuteen ja sen kohteena oli suomalainen yläluokka. Venäläisten hajota ja hallitse -periaate edellytti kuitenkin, ettei arvostelu uhannut yhteiskuntarauhaa. Venäläisten suhtautuminen työväenliikkeeseen oli muutenkin ambivalentti. He pitivät työväestöä rahvaana, jonka ylimpänä suojelijana keisari toimi. Ajatus keisarin isällisessä holhouksessa paistattelevasta yksinkertaisesta kansasta väheksyi työväestön oma-aloitteisuutta ja valtiollista kykyä. "Harhaanjohtavan" sosialistisen agitaation pelko sai venäläiset rajoittamaan työväestön yhdistymisvapautta. Kurikka ja Mäkelä Ensimmäisen sortokauden aikana työväenliike joutui miettimaan pitkään politiikkaansa venäläistämiskysymyksessä. Varallisuuteen ja säätyihin rakentuva edustusjärjestelmä suosi porvaripuolueita, jotka pysyivat penseinä työväestön vaatimuksille. Tämä sai työväenjohtajat haluttomiksi yhteistyöhön autonomian puolustuksessa. Toisaalta perustuslaillisesta vastarinnasta pidättäytyminen paransi työväen toimintamahdollisuuksia. Päätoimittaja Matti Kurikka herätti pahennusta vastustamalla Työmiehessä 1899 helmikuun manifestin peruuttamisen puolesta kerättyä kansalaisadressia. Hänen seuraajansa A. B. Mäkelä syytti kesällä 1900 annetusta kielimanifestista porvaripuolueiden lyhytnäköistä politiikkaa. Työttömät kääntyivät venäläisten puoleen Kohua herättäneissä kirjoituksissa oli paljon retorista kumua ja strategista laskelmointia, mutta venäläiset tulkitsivat ne tueksi omalle politiikalleen. Venäläisten ja suomalaisen työväestön vispilänkauppa jatkui, kun kunnallisten viranomaisten välinpitämättömyyteen turhautuneet työttömät alkoivat eri kaupungeissa kääntyä ongelmineen suoraan venäläisen hallitusvallan puoleen. Välit kylmenevät Vetoomusten propaganda-arvon ymmärtäneet venälaiset kuvernöörit suhtautuivat pyyntöihin yleensä suopeasti ja lupasivat apuaan. Konkreettisimmin työttömien pyyntöön vastasi kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov, joka keväällä 1903 järjesti Helsingin työväestölle ruoka-avustuksia jakaneen "soppakomitean". Työväenpuolue suhtautui nihkeästi kutsuntalakkoihin, joilla protestoitiin vuoden 1901 asevelvollisuuslakia vastaan. Työväestön mielipiteet tosin vaihtelivat suuresti eri puolilla maata, kuten monissa muissakin vastarintaa koskevissa kysymyksissä. Työväenjärjestöt alkoivat uhmata avoimesti venäläistä hallitusvaltaa vasta 1905. Venäläiset olivat tiukentaneet otettaan työväenjärjestöistä sen jälkeen kun työväenpuolue oli Forssassa elokuussa 1903 omaksunut sosiaalidemokraattisen nimen ja ohjelman kansainvälisten esikuvien mukaisesti. Virkaintoisuudesta maksettiin lasku 1905 Se oli Kujalan mukaan kohtalokas virhearvio, sillä Sdp ei uudessa kuosissaan ollut vanhaa työväenpuoluetta vallankumouksellisempi. Sitä vastoin venäläisten järjestötoiminnalle asettamat pikkutarkat rajoitukset ärsyttivät ja radikalisoivat työväestöä. Yliherkän virkaintoisuuden lasku erääntyi venäläisten maksettavaksi vuoden 1905 suurlakossa. Kujala kirjoittaa selkeästi ja seikkaperäisesti, vaikka tutkimuksen pääasia onkin välillä peittyä runsaiden yksityiskohtien ja sivujuonteiden alle. Analyysissään hän pysyy kuitenkin terävänä. Työväenliikkeen käynnit "Pietarin tiellä" eivät ehkä sovi suureen kansalliseen linjaan, mutta ne kuvaavat hyvin vuosisadan alun Suomen yhteiskunnallista ja valtiollista käymistilaa. Isänmaa ei tullut ilmaiseksi, siihen oli kasvettava ja se oli ansaittava - luokkarajan molemmin puolin. JYRKI RÄIKKÄ Kirjoittaja on Ulkopolitiikka-lehden päätoimittaja OTAVAN KUVA-ARKISTO