Kuukausiliite

Mikä maksaa?

Nuori taloustoimittaja alkoi vuonna 1996 harkita asunnon ostamista, mutta kun hinnat olivat niin korkealla. . .

Olen munannut, ja oikein kunnolla. Ehkä helpottaa, kun sen tunnustaa näin julkisesti.

Jos hieman yksinkertaistetaan, niin tavallinen ihminen tekee elämässään vain kaksi todella suurta taloudellista päätöstä. Ensimmäinen on tietysti ammatinvalinta. Toinen valinta koskee asumista: asuuko vuokralla vai ostaako oman? Ja jos ostaa, niin olennaista on se, millä hetkellä ostaa ensiasuntonsa.

Minä olisin voinut ostaa ensiasunnon jo kymmenen vuotta sitten. Olen varovainen luonne ja jäin odottamaan hintojen laskua.

Niinpä. Nyt siellä aika moni onnellinen, lähes velaton omistusasuja naurahtaa kaltaiselleni tuhnulle (selitän termin myöhemmin). Senkun nauraa. Olen minäkin itselleni nauranut, mutta enemmän on tullut raivonpurkauksia.

Kuten kaikki tietävät, hinnat eivät laskeneet. Itse asiassa kymmenen vuoden aikana asuntojen hinnat kaksinkertaistuivat.

Ei se niin harmittaisi, ellen olisi seurannut asuntomarkkinoita ja niihin vaikuttavia talouden tekijöitä aitiopaikalta.

Aloitin työni taloustoimittajana kesällä 1996. Pian sen jälkeen sain vakituisen työpaikan. Siinä elämänvaiheessa ostetaan usein ensimmäinen omistusasunto. Minullakin se kävi mielessä.

Suomi oli jo toipumassa lamasta, ja Nokia murtautui maailman johtavien yritysten joukkoon. Ilmassa oli uutta intoa, joka alkoi näkyä myös asuntomarkkinoilla.

Tai oikeastaan: Suomi sai asuntomarkkinansa takaisin. 1980-luvun lopun asuntokuplan puhkeaminen ja 1990-luvun alun lama olivat johtaneet poikkeustilaan, joka tuhosi monen perheen talouden.

Pohjakosketus osui pääkaupunkiseudulla loppuvuoteen 1992, jolloin vanhojen kerrostalojen keskineliöhinta laski alle kuudentuhannen markan. Hinnat nousivat jonkin verran vuosina 1993–1994, mutta 1995 oli taas laskun vuosi.

Korot laskivat, ja hinnat kääntyivät selvään nousuun vuonna 1996. Minäkin taisin olla sitä lietsomassa, sillä heinäkuussa kirjoitin Helsingin Sanomiin laajan jutun asuntomarkkinoiden piristymisestä.

Haastateltavaksi olin löytänyt ravintola-alalla työskentelevän nuorenparin. Tiina ja Otto olivat juuri ostaneet kaksikerroksisen 88 neliön asunnon Helsingin Sturenkadulta. Kämppä oli kiva, ja se maksoi 530 000 markkaa. Siis alle 100 000 euroa!

Pidin hintaa tuolloin korkeana ja pariskuntaa uhkarohkeana – varsinkin kun Tiina ei ollut kiireidensä vuoksi edes nähnyt asuntoa ennen kaupantekoa.

Jutun otsikko oli: Heliborit ei meitä heiluttele. Eivät heilutelleet, vaikka pariskunta maksoi asuntolainastaan noin seitsemän prosentin korkoa.

Sinä sunnuntaina asunnonnäytöissä oli tungosta, vaikka oli heinäkuun puoliväli. Ymmärsin, että käänne oli tapahtunut.

Ja nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, tajuan jälkiviisaana, että muitakin merkkejä tulevasta oli näkyvissä.

Syksyllä 1996 Suomen markka kytkettiin eurooppalaiseen erm-valuuttakurssimekanismiin, eräänlaiseen euron esikouluun. Se oli selvä merkki siitä, että Suomi oli menossa mukaan Euroopan talous- ja rahaliittoon – se tarkoitti yhteisvaluuttaa.

Oli siis todennäköistä, että pääsisimme eroon pienestä ja huojuvasta valuutasta. Siitä olisi pitänyt ymmärtää, että korkotaso kääntyisi laskuun. Ja se taas tarkoittaisi, että asuntojen hinnat alkaisivat nousta.

Edes kaikkitietävää taloustoimittajaa ei kuitenkaan voi vaatia ennustamaan korkotasoa vuosien päähän, mutta seuraavasta asiasta olen itselleni erityisen katkera.

Syksyllä 1997 Merita ja ruotsalainen Nordbanken ilmoittivat yhdistymisestään. Toimituspalaverissa sain tehtäväksi kertoa lukijoille, mitä ihmettä pankkifuusio voi tarkoittaa tavallisen asiakkaan kannalta.

Soittokierros asiantuntijoille tuotti vain yhden todennäköisen muutoksen: siihen asti Suomessa asuntolaina oli otettu yleensä enintään 15 vuodeksi, mutta nyt Suomeenkin saattaisivat tulla Ruotsin kaltaiset pitkät, jopa 20–30 vuoden asuntolainat.

Entistä pidemmät asuntolainat tarkoittaisivat entistä suurempia asuntolainoja. Siitä olisi joku voinut tehdä sen johtopäätöksen, että hinnat lähtisivät hurjaan nousuun.

Mutta en minä. Minä muutin Korkeavuorenkadun kommuunista toiseen vuokra-asuntoon.


Lohduttaudun sillä, että tuskin kukaan on ennustanut asuntohintojen nousevan lähes yhtäjaksoisesti kymmenen vuotta.

Itse asiassa melkein kaikki tuttavani, jotka kymmenen viime vuoden aikana ovat ostaneet ensiasunnon, ovat pitäneet hintaa korkeana. En muista kuin pari tapausta, joissa tuttu on sanonut saaneensa halvalla.

Työtoverini osti ensiasuntonsa vuonna 1999 ja pelkäsi tehneensä elämänsä surkeimman päätöksen. Hän lohduttautui sillä, että myyjä oli eläinsuojeluyhdistys. ”Jos hinnat romahtavat, niin eläinten kannalta kauppa oli hyvä”, työtoverini hoki pitkään.

Hän maksoi Temppeliaukiolla Etu-Töölössä sijaitsevasta 50 neliön asunnostaan noin 110 000 euroa eli vähän yli 2 000 euroa neliöltä. Nyt asunnon arvo on kaksinkertaistunut, mutta en ole kuullut työtoverini voivotelleen eläinten huonon onnen perään.

Hintojen nousu on johtunut ainakin kolmesta tekijästä:

Ensinnäkin Suomella on takanaan ennennäkemätön pulla-aika. Kymmenen vuoden aikana suurtyöttömyys on laskenut hitaasti mutta varmasti. Palkat ovat nousseet, ja verotusta on kevennetty. Kotitalouksille on jäänyt käteen entistä enemmän rahaa.

Rikkaat ovat rikastuneet, mutta niin ovat vaurastuneet myös tavalliset palkansaajat – siis suuri suomalainen keskiluokka, johon itsekin kuulun. Eikä keskiluokka ole pelkästään vaurastunut. Se on myös kasvanut.

Osuuspankkikeskuksen pääekonomisti Timo Lindholm on laskenut keskituloisten, 25 000–55 000 euron vuotuisiin bruttotuloihin yltävien lukumäärän muutosta. Kun vuonna 2000 meitä oli Lindholmin laskelmien mukaan 850 000, vuonna 2005 keskituloisiin kuului jo 1 150 000 ihmistä.

Kimi Räikkönen ja optiomiljonäärit voivat ostaa asuntonsa Eiranrannasta, mutta asuntomarkkinoiden suunnan näyttää juuri tämä suuri suomalainen keskiluokka.

Toinen selvä syy hintojen nousuun on tietysti se, että rahan hinta eli korkotaso on pysynyt pitkään matalana.

Koron ja asuntojen hintojen välinen korrelaatio on laman jälkeen ollut harvinaisen selvä. Niin kauan kuin yleisin viitekorko eli 12 kuukauden euribor (aiemmin 12 kk:n helibor) on pysynyt alle viiden prosentin, asuntojen hinnat ovat nousseet.

Mutta kun markkinakorko on noussut yli viiden prosentin, kuten kävi esimerkiksi 1994 ja 2000, se on johtanut viiveellä asuntojen hintojen lievään laskuun.

Kolmanneksi: pankit ovat ryhtyneet kilpailemaan asiakkaista oikeasti ja tarjonneet suurempia lainoja pidemmillä maksuajoilla ja alhaisemmalla korkomarginaalilla.

Pankin osuus eli marginaali on pudonnut kymmenessä vuodessa noin kahdesta prosentista selvästi alle prosentin. Tarkkaa tilastotietoa ei ole, mutta kilpailu pankkien kesken on ollut niin kireää, että nykyisin marginaalit ovat pudonneet jo puolen prosentin tuntumaan. Hyvät asiakkaat voivat saada lainaa jopa 0,3 prosentin marginaalilla.

Sekin on pudottanut asuntovelkaisten korkorasitusta. Jos kymmenen vuotta sitten maksoi 100 000 euron asuntolainasta pankille marginaalina 2 000 euroa vuodessa, nyt siitä maksetaan enää noin 500 euroa.

Pankit eivät kuitenkaan ole hätää kärsimässä, päinvastoin. Asuntoluottojen määrä Suomessa on nimittäin kaksinkertaistunut vain viidessä vuodessa 26 miljardista eurosta 52 miljardiin euroon. Luottotappioita ei juuri ole, ja entistä pidemmät laina-ajat takaavat pankeille tuottoja kymmeniksi vuosiksi. Pankit kyllä ottavat omansa.


Asumisratkaisuja ei tehdä vain taskulaskin kädessä. Kädessä voi olla kattila ja pakettiautossa parisängyn puolikas.

Niin oli minullakin syksyllä 1999. En lähtenyt ostopuuhiin, kun piti muuttaa nopeasti vanhasta vuokra-asunnosta.

Koko 1990-luvun olin asunut Helsingin kantakaupungissa halvasti vuokralla enkä ollut maksanut yli 1 600 markkaa kuukaudessa. Mutta nyt oli nousukausi, eikä edullista vuokra-asuntoa tahtonut löytyä.

Minä olin poikamies, ja poikamiehenä halusin asua kaupungin ytimessä. Niinpä otin Vuorikadulta vuokrayksiön, joka maksoi lähes 3 500 markkaa kuukaudessa.

Sillä summalla olisi maksanut jo mukavasti omaa asuntoa, isäni muistutti monesti.

Niin olisi.

Mutta minä en silloin jaksanut asiaa ajatella, eikä pankissakaan vielä tuohon aikaan lainaa tyrkytetty. Itse asiassa kysyinkin pankista kerran asuntolainan mahdollisuutta, mutta siihen suhtauduttiin nihkeästi: minulla oli nimittäin armeija vielä käymättä.

Vuokralla asuminen ei ole juuri koskaan ollut Suomessa taloudellisesti järkevää, jos vain on saanut pankista lainaa. Yksi syy siihen on, että valtio on tukenut omistusasumista: verotuksessa asuntolainan korkoja on voinut vähentää. Erityisen kannattavaa se oli ennen 1980-luvun puoliväliä. Suomalaisten lainat oli sidottu peruskorkoon, ja nopea inflaatio hotki lainat kuin huomaamatta.

Poikkeus oli tietenkin 1980-luvun loppu, jolloin syntyi niin sanottu asuntokupla. Vuokrat kuuluivat tuolloin vielä säännöstelyn piiriin, eli niitä ei saanut nostaa enempää kuin laki määräsi. Asuntojen hinnat kuitenkin nousivat hurjaa vauhtia, vuonna 1988 melkein 30 prosenttia, vaikka korot huitelivat kymmenessä prosentissa.

Hintojen nousu ei perustunut enää perustekijöihin eli asunnon vaihtamisen tarpeeseen, rakennuskustannuksiin ja maan saatavuuteen. Hintojen nousun aiheutti se, että ihmiset olettivat hintojen nousevan.

Tapana on sanoa, että kuplan huomaa vasta kun se on puhjennut. 1980-luvun lopussa kuplan syntymisen olisi kuitenkin voinut ennakoida vaikka siitä, että asuntojen hintojen ja vuokrien välinen tasapaino järkkyi.

Käytännössä se tarkoitti sitä, että asunnon sijoitusmielessä ostanut ei saanut järkevää vuokratuottoa sijoitukselleen. Jos osti asunnon velaksi, ei välttämättä kyennyt vuokratuloillaan maksamaan edes lainan korkoja.


Tuli vuosi 2000 – hullu vuosi taloudessa. Kasvu oli nopeaa, pörssikurssit kääntyivät laskuun, korot nousivat – ja asuntojen hinnat kääntyivät lievään laskuun.

Sitten tuli seuraava vuosi 2001 ja syyskuun 11. päivä.

Terroriteko tietysti muutti maailman, ja siinä ryminässä mullistuivat myös asuntomarkkinat. Mutta kuka olisi osannut arvata millä tavalla.

Keskuspankit Atlantin molemmin puolin laskivat nopeasti korkojaan, ja asuntojen hinnat kääntyivät Suomessa taas nousuun. Alhaisemman koron lisäksi nousu johtui varmasti myös psykologisista seikoista.

Myöhemmin on ymmärretty, että terrori-iskut järkyttivät ihmisten turvallisuudentunnetta, matkustaminen väheni ja kodista tuli megatrendi: yhtäkkiä kaikki halusivat sisustaa ja nikkaroida!

En tiedä, oliko terrori-iskuilla vaikutusta myös minun alitajuntaani, mutta kuukauden kuluttua kirjoitin taloussivuille mahtipontisen kolumnin, jossa ilmoitin kyllästyneeni vuokraorjuuteen ja ryhtyväni viimein etsimään omistusasuntoa.

Kolumnissa en viitannut terrori-iskuihin vaan Osmo Soininvaaraan. Hän oli moittinut Helsingin asuntopolitiikkaa ja ilmoittanut, että pääkaupunkiseudulle pitää pian asuttaa tampereellinen ihmisiä.

Kirjoitin kolumnissa: ”Olen valmis odottamaan hintojen laskua, mutta takarajani on vuodessa 2004. Laskujeni mukaan silloin tampereellisen massamuutto alkaa, ja asunnonostaja on auttamatta myöhässä.”


Asunnot eivät ole Suomessa kalliita. Mutta siellä missä minä käyn töissä ja asun ne ovat sairaan kalliita.

Tuoreimpien Tilastokeskuksen lukujen mukaan yksi asuinneliö maksoi vanhassa kerrostaloasunnossa pääkaupunkiseudulla 2 754 euroa, kun muualla Suomessa keskihinta oli 1 368 euroa.

Kalleinta on Helsingissä, jossa kevätkesällä 2006 neliöstä sai pulittaa keskimäärin jo yli 3 000 euroa. Kaikkein kalleinta on tietysti Helsingin keskustassa, jossa keskimääräinen neliöhinta oli liki 4 200 euroa. Parhaimmilta paikoilta pyydetään jo reilusti yli 5 000 euron neliöhintoja.

Se on paljon rahaa. Viidenkympin setelillä saa keskustassa lattiapinta-alaa juuri ja juuri sen verran kuin seteli peittää.

Hintaero pääkaupunkiseudun ja muun Suomen välillä on kymmenen vuoden aikana vain kasvanut. Syy on yksinkertainen: pääkaupunkiseudun väkiluku on kasvanut, eikä uusia asuntoja ole rakennettu riittävästi. Kaavoittaminen on ollut hidasta ja altista kiusanteolle.

Valittajat onnistuivat esimerkiksi viivästyttämään Vuosaaren sataman rakentamista vuosikausia. Se hyydytti Helsingin uudisrakentamisen. Jätkäsaarta (12 000 asukasta), Hernesaarta (2 000), Kalasatamaa (12 800) ja Laajasalon länsirannalle suunniteltua Kruunuvuorenrantaa (11 000) päästään rakentamaan, kun Vuosaaren satama valmistuu – arviolta 2009.

Halpoja neliöitä ei ole luvassa näihinkään kaupunginosiin. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston päällikkö Tuomas Rajajärvi– aivan Einsteinin näköinen mies muuten – sanoo, että Helsingissä helpot paikat on jo rakennettu. Uudet kaupunginosat vaativat varsin paljon esirakentamista: maan puhdistamista, muokkausta ja muuta sellaista.

Lisäksi pääkaupunkiseudulla on kaksi kasvusuuntaa tukossa: Etelään ei voi mennä, koska vastaan tulee meri. Itään ei voi mennä, koska vastaan tulee peltoja ja kukkaketoja ja niillä kirmailevia sipoolaisia.

Helpotusta pitäisi olla luvassa, mutta ei tähän hätään. Jos Helsinki onnistuu kaappaamaan Sipoolta maa-alueita, kestää varmasti vuosikymmenen ennen kuin sinne päästään toden teolla rakentamaan. Sipoon valtauksella Helsinki varautuukin vastaamaan tulevaisuuden muuttoliikkeeseen.

Pientalovaltainen ja vauras Espoo on sentään osallistunut talkoisiin. Espoon pelloille onkin suunnitteilla ihan merkittävän kokoisia asuinalueita, esimerkiksi Suurpelto ja Hista. Myös Vantaa on yrittänyt seurata Espoon esimerkkiä ja kaavoittanut tontteja pientaloille.

Ne eivät kuitenkaan riitä – eivät vaikka monet nuoret perheet ovat paenneet kalliita hintoja ympäryskuntiin. Viime vuonna uusia asuntoja ryhdyttiin pääkaupunkiseudulla rakentamaan selvästi vähemmän kuin aikaisempina vuosina.

Muualla Suomessa rakentaminen jatkui entistä vilkkaampana. Suomessa ei siis rakenneta sinne, missä asuntoja eniten tarvitaan.


Poikamiesaika päättyi 2002. Tuli lyhyt ulkomaankomennus ja paluu Suomeen, 22 neliön yksiöön. Se oli meille kahdelle vähän ahdas.

Kiertelimme asunnonnäytöissä, ja pari kohdetta kiinnosti. Työtoveri olisi myynyt Alppiharjussa Brahen kentän vieressä sijaitsevan 56 neliön asuntonsa 134 000 eurolla. Ja Lauttasaarestakin olisi saanut kolmion 170 000 euron hintaan.

Eipä tullut ostettua.

Niinpä helmikuussa 2003 muutimme vuokrakaksioon Ullanlinnaan. Korot olivat laskeneet jo parin prosentin tuntumaan, mikä tarkoitti, että vuokran hinnalla olisi maksanut jo mukavasti omaa asuntoa.

Jatkoimme näytöissä kiertelyä, säännöllisen epäsäännöllisesti.

Hinnat tuntuivat kalliilta. Olin joutunut kierteeseen: mitä pidempään vitkastelin asunnon ostamisessa, sitä kalliimmiksi hinnat tulivat, ja kynnys tarjouksen tekemiseen kasvoi.

Koko ajan odotin ja oletinkin, että pian hinnat kääntyisivät laskuun.

Varovaisuus johtui varmasti myös siitä, että muistin hyvin vuosituhannen vaihteen it-kuplan. Olin silloin oppinut varsinkin sen, että fiksut ihmiset voivat ahneuksissaan erehtyä pahemman kerran. Ja massat – ne vasta voivatkin olla väärässä.

Juuri nyt massat ostivat. Tuttava toisensa jälkeen vaihtoi vuokralta omaan.

Ja minä kauhistelin hintoja.

Yritin oppia ovelaksi. Joku vinkkasi, että kuolinpesät saattavat myydä halvalla, koska jakajia on useita. Toinen vaihtoehto oli ostaa täysi pommi ja tehdä siihen huokea remontti.

Silloin tällöin lehdessä näkyi oudon halvalla myytäviä asuntoja. Ne olivat hitas-asuntoja. Minä aloin kiinnostua.

Hitas on Helsingin kaupungin hintasääntelyjärjestelmä, jonka ideana on tarjota kohtuuhintaisia omistusasuntoja. Hitas-asuntoja on Helsingissä noin 19 000, ja ne sijaitsevat kaupungin vuokratonteilla.

Sääntely toimii siten, että uusien hitas-asuntojen hinnat määritellään rakennuskustannusten mukaan. Kun omistaja päättää aikanaan myydä asunnon, kaupunki määrää sille enimmäismyyntihinnan omalla laskukaavallaan.

Ainakin monilla halutuimmilla alueilla, esimerkiksi Ruoholahdessa, Katajanokalla, Herttoniemenrannassa ja Arabianrannassa, enimmäishinnat ovat selvästi alle markkinahintojen.

Siksi näillä alueilla hitas-asuntoja tulee yleiseen myyntiin hyvin harvoin. Ne myydään sukulaisille tai tuttaville – tai vuokrataan vapailla markkinoilla kovaan hintaan. Vaikka myyntihintaa säännellään, omistaja saa vuokrata hitas-asunnon mihin hintaan haluaa.

Mainio systeemi siis!

Sitten ne sääntelyn huonot puolet:

Yhtiövastike on usein suurempi kuin normaalissa omistusasunnossa, sillä talo on rakennettu vuokratontille ja vuokra pitää maksaa. Jos remontoi asuntoaan, niin se ei välttämättä nosta asunnon enimmäishintaa eli remonttirahoja ei saa takaisin.

Ja tietenkin sääntely johtaa kepulikonsteihin: monesti hitas-asuntojen myyjät haluavat enimmäishinnan päälle ylimääräistä, vaikkei se ole sallittua. Jotkut myyvät sille, joka maksaa eniten pimeää välirahaa. Toiset myyvät huonekaluja tai muuta irtaimistoa törkeään hintaan – siis ”tarjousten perusteella”.


Ensimmäinen hitas, jota pääsimme katsomaan, oli Ruoholahdessa lähellä Helsingin keskustaa: noin 60 neliön kaksio, hinta 145 000 euron nurkilla. Myyjä oli laittanut ilmoituksen verkkoon, ja yhteyttä sai ottaa vain sähköpostilla.

Myyjä ilmoitti, että satojen kiinnostuneiden joukosta hän oli valinnut juuri minut katsomaan asuntoa.

Epäilykset heräsivät, koska näyttö ei ollut yleinen, vaan myyjä halusi esitellä asuntoa kullekin ostajakandidaatille erikseen.

Moni taloyhtiön tärkeä paperi puuttui – menisihän asunto kaupaksi ilman niitäkin. Asunnossa oli myös huonekaluja, joista myyjä olisi mielellään päässyt eroon. . .

Myyjä ei ollut asunut asunnossa vuosikausiin, vaan hän oli vuokrannut sitä kansainväliselle yritykselle 1 500 euron kuukausihintaan. 1990-luvun puolivälissä halvalla ostettu asunto oli siis ollut varsinainen rahasampo omistajalleen.

Miksi siis myydä? Vuokrasopimus oli päättynyt, ja myyjä tarvitsi rahaa omiin asuntokauppoihinsa.

Kämppä oli tietysti sijaintiinsa nähden halpa mutta vähän kulahtanut eikä tuntunut kodilta. Ja ne kalusteet olivat aika kauheita – varmaan myös aika kalliita.

Emme tehneet tarjousta. Aloin kuitenkin kytätä hitas-asuntoja halutuilta alueilta. Enkä ollut ainut.

Internetin ilmoituspalstoilta löysin paljon hitas-asuntojen osto- ja vaihtoilmoituksia. Myynti-ilmoituksia oli kuitenkin vähän. Ja kun sellaisen huomasi, oli yleensä jo myöhässä. Asunto oli myyty, tai myyjä ei vastannut lainkaan puhelimeen, joka kaikesta päätellen soi taukoamatta.

Mutta välillä tärppäsi, ja pääsimme näytölle. Pari kertaa kävi niin, että asunto oli jo myyty, kun pääsimme sisään.

Sen opin, että kun hitas oli kaupan halutulla alueella, näyttöön piti tulla ajoissa.

Näytöissä oli jotenkin outo tunnelma. Välittäjää ei tietenkään ollut, koska asunnon hinnasta ei tarvinnut neuvotella.

Ryysis oli melkoinen ja tunnelma jotenkin normaalia kireämpi. Pari jippoa opin kuitenkin nopeasti: ensinnäkään sitä pukumiestä ei saanut päästää myyjän kanssa kahden kesken pyörävarastoon.

Aika usein myyjä nurisi siitä, että asuntoon on tehty pientä parannusta, mutta ne eivät nostaneet enimmäismyyntihintaa.

Pienen alkulämmittelyn jälkeen myyjä yleensä sanoi, että onhan tuota irtaimistoakin, jota ei uudessa asunnossa tarvita.

Jotkut hitas-asunnon myyjät tekivät jopa listan myytävästä irtaimistosta, mutta eivät antaneet sille hintaa, vaan tarjota sai omantunnon mukaan.

Ostajan kannalta tilanne oli kinkkinen. Miten määritellä oikea hinta vanhalle tavaralle? Jos tarjoaisi irtaimistosta selvästi yli sen oikean arvon, rikkoisi sääntöjä ja ottaisi riskin. Tarjouskilpailun hävinnyt saattaisi nimittäin kannella asiasta Helsingin kaupungille. Jos virkamiehet toteaisivat, että irtaimistosta on maksettu ylihintaa, kaupunki voisi lunastaa asunnon ostajalta samalla hinnalla. Näin ostajalle jäisivät muistoksi vain pirun kalliit verhot.

Pari kertaa tarjosimme asunnosta enimmäishinnan ja irtaimistosta niiden käyvän arvon. Mutta sitten myyjä ilmoitti, että ”samansuuruisia tarjouksia” oli tullut monta, joten voittaja oli ratkaistu ”arpomalla”.

Valitettavasti arpaonni ei suosinut meitä.


Lapsi syntyi kesällä 2005. Me asuimme yhä samassa vuokrakaksiossa.

Mahdolliselle ostokohteelle oli sovittu kriteerejä. Ensinnäkin halusimme asua Helsingissä, kotikaupungissamme. Piti olla vähintään kolme huonetta ja mielellään parveke. Ja neliöitä vähintään 66. Keskustaan piti päästä 20 minuutissa.

Kerrostalo kelpaisi hyvin – ei kuitenkaan 1970-luvulla rakennettu. Ja neliöhinta saisi olla enintään 3 000 euroa.

Asuntomme sai maksaa 180 000 euroa. 200 000 vielä menisi, ja maksimimme oli 220 000 euroa.

Käytännössä tämä sulki pois kantakaupungin ja Lauttasaaren. Kaupunginosista meitä kiinnostivat eniten Herttoniemi ja Laajasalo, miksei Oulunkyläkin.

Iltaisin, kun vauva oli saatu nukkumaan, elin toista elämääni Oikotiellä. Tein verkossa hakuja eri kriteereillä ja hinnoilla. Jos pani maksimihinnaksi 180 000 euroa, tulos oli masentava: Helsingistä ei enää saanut säällistä kolmiota järkevältä alueelta. Tarjonta oli niukkaa ja asunnot kurjia.

Syyskuussa tapahtui se, mitä oli pitkään odoteltu. Korot lähtivät nousuun.

Tässä vaiheessa lukija jo varmaan arvaa, että korkojen nousu sai minut varovaiseksi. Kääntyisivätkö hinnat nyt laskuun?

Tällä kertaa en kuitenkaan ollut aatoksissani yksin. Ainakin kaksi työtoveria taktikoi ja pani sijoitusasuntonsa lihoiksi.

Mutta asuntokauppa jatkui vilkkaana. Kaikki tuntui menevän kaupaksi. Vuodesta 2005 tulikin kaikkien aikojen toiseksi vilkkain muuttovuosi: Suomessa tehtiin yli 81 000 asuntokauppaa.

Viime uutenavuotena teimme lupauksen. Vuoden 2006 aikana asuntoasioihin oli saatava ratkaisu.

Lupaus oli huumoria, sillä käytännössä meidän oli pakko muuttaa. Kohta lapsi tarvitsisi oman huoneen. Ja syksyllä poika pitäisi ilmoittaa päiväkotiin.

Kymmenen vuoden vitkastelun jälkeen oli siis tehtävä ratkaisu hetkellä, jona sekä korot että hinnat nousivat yhtä aikaa. Surkeampaa tilannetta en voinut kuvitella.

Tammikuun lopussa näin verkossa mielenkiintoisen ilmoituksen.

Kevään aikana mahdollisesti myyntiin tulossa siisti, valoisa v. 2000 valmistunut hitas-asunto hyvästä yhtiöstä Herttoniemenrannasta. Lattiat parkettia/laattaa, iso lasitettu parveke merinäkymin, oma aidattu pihaterassi. . . Tosi kiva perheasunto! Ennakkotiedustelut sähköpostitse.

Panin postia ja sain pian ystävällisen vastauksen ja lisätietoja. Neliöitä asunnossa oli 92, ja hinta tulisi olemaan noin 215 000 euroa. Se oli todella edullinen hinta uudelta asuinalueelta, joka sijaitsi meren rannassa. Kovan rahan asunnot Herttoniemenrannassa maksoivat lähes tuplasti.

Tästä tulisi taistelu. Myyjä oli vielä epävarma siitä, tuleeko asunto lainkaan myyntiin, mutta lupasi olla yhteydessä heti, kun asia tulee ajankohtaiseksi.

Asia tuli ajankohtaiseksi viikkoa myöhemmin, seitsemän aikaan keskiviikkoiltana. Onneksi olin vielä työpaikalla, kun sain sähköpostin. Myyjä ilmoitti, että näyttö olisi seuraavana lauantaina. Paikalle tulisi muutama muukin kiinnostunut.

Tiesin, ettei näyttöä järjestettäisi. Lauantaihin mennessä asunto olisi jo myyty.

Soitin myyjälle heti ja ehdin ensimmäisenä. Myyjä kuulosti mukavalta, eikä hän ollut edes kauppaamassa irtaimistoa. Mikä parasta hän oli valmis näyttämään asuntoa meille ennen muita. Ja vielä: jos tekisimme tarjouksen ja maksaisimme käsirahan, niin lauantain näyttö voitaisiin perua!

Oli jo myöhä, joten sovimme tapaamisen aamupäiväksi. Olihan asunto kuitenkin nähtävä ennen tarjouksen tekemistä.

Riensin kotiin kiihtyneessä mielentilassa. Vihdoin tärppäsi!

Hieman iltakymmenen jälkeen puhelimeni piippasi tekstiviestin merkiksi.

Se oli myyjä. ”Hei. Tuttava tulikin käymään käsirahan kanssa. . .”

Hän pahoitteli ja toivotti onnea asunnonetsintään.

Istahdin sohvalle ja olin aika pitkään hiljaa.


Maalis-huhtikuussa korot jatkoivat nousua, samoin hintapyynnöt. Vaikutti siltä kuin jotkut välittäjät haalisivat asiakkaita härskeillä hintalupauksilla.

Aloimme olla jo aika epätoivoisia. Helmikuussa olimme osallistuneet ns. Arabianrannan arpajaisiin: siellä myytiin halpoja hitas-loft-asuntoja, ja niitähän halusivat tuhannet muutkin. Sähköposti rakennuttajalle lähti määräpäivänä sekunnilleen kello 9.00.00, mutta ilmeisesti se juuttui palomuuriin – yhdessä huoneistossa pääsimme varasijalle numero 17.

Huhtikuussa päässä viirasi jo niin pahasti, että olimme ostamassa Alppilasta Linnanmäen kupeesta vanhaa päiväkotia, jonka muuttaminen asuinkäyttöön olisi vaatinut jättiremontin ja luparuljanssin.

Itse asiassa hankkeessa oli järkeä. Päiväkoti sijaitsi 1930-luvulla rakennetun punaisen tiilitalon kahdessa ylimmässä kerroksessa. Kaksi alinta kerrosta olivat normaalissa asumiskäytössä.

Meidän kanssamme kimpassa oli kaksi arkkitehtipariskuntaa, joten suunnittelutyö olisi tullut tehdyksi edullisesti. Kahdesta 150 neliömetrin kerroksesta olisi helposti saanut lohkottua joko kaksi 75 neliön kolmiota tai esimerkiksi 110 ja 40 neliön asunnot. Sitä paitsi sijainti oli hyvä.

Päiväkotia myi Helsingin kaupunki. Saimme tiedon tarjouskilpailusta myöhään. Parissa päivässä piti tehdä alustavat piirustukset, laskea remontin kustannukset, ottaa selvää luvista ja tehdä tarjous.

Ongelma oli ullakko. Yhtiöjärjestyksen mukaan ullakko oli päiväkodin käytössä, mutta epäselväksi jäi, voisiko päiväkodin ostaja saada neliöt itselleen. Se tietenkin vaikuttaisi asuntojen arvoon, sillä ylimpään kerrokseen olisi voinut tehdä kahden kerroksen huoneistoja.

Päätimme, ettemme laske ullakon varaan. Teimme alhaisen tarjouksen ja toivoimme, ettei muita kiinnostuneita ollut.

Olihan niitä. Joku, todennäköisesti rakennusliike, tarjosi päiväkodista noin 60 000 euroa enemmän kuin me.

Olin yhtä aikaa sekä pettynyt että huojentunut.


Suomi ei ole ainoa maa, jossa asuntojen hinnat ovat nousseet. Itse asiassa Suomen hintojen nousu on ollut moniin maihin verrattuna suorastaan maltillista.

Esimerkiksi Irlannissa asuntojen reaalihinnat ovat kolminkertaistuneet kymmenessä vuodessa. Suomea hurjempaa meno on ollut myös Espanjassa, Britanniassa, Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa. Poikkeus on Saksa, jossa hinnat ovat polkeneet paikallaan jo kymmenen vuotta.

Brittiläinen laatulehti The Economist on pitkään ollut sitä mieltä, että 2000-luvun maailmanlaajuinen asuntobuumi on kaikkien aikojen kupla. Heinäkuussa 2005 lehti laski, että viiden vuoden aikana asuntojen arvo kehittyneissä maissa oli noussut 30 biljoonalla dollarilla 70 biljoonaan dollariin. Biljoonassa on jo aika monta nollaa. Economistin laskelmien mukaan asuntojen arvonnousun summa on suurempi kasa rahaa kuin näiden maiden yhteenlaskettu bruttokansantuote.

Rikkaat ovat rikastuneet, mutta samaan aikaan myös keskiluokan varallisuus on kasvanut nopeammin kuin koskaan talous-
historiassa. Vaurastuminen on kuitenkin pääasiassa laskennallista, sillä harva myy kotiaan. Tunne vaurastumisesta on kuitenkin lisännyt kulutusta, myös velaksi.

Tässä piilee riskejä. Economistin mukaan asuntokupla on osakemarkkinoiden ylilyöntiä vaarallisempi siksi, että pelissä on enemmän velkarahaa. Jos hinnat kääntyisivät laskuun, se voisi johtaa jopa maailmanlaajuiseen taantumaan, Economist varoitteli ja muistutti: ”Kautta historian taloudelliset kuplat – olivatpa ne asunnoissa, osakkeissa tai tulppaaneissa – ovat paisuneet paljon pidempään kuin järkevät ihmiset ovat pitäneet mahdollisena.”

Economist ei ole ajatuksineen yksin, mutta monet tutkimuslaitokset ja tutkijat suhtautuvat asiaan maltillisemmin.

Lisäksi eri maiden välillä on suuria eroja. Kehittyneiden markkinatalousmaiden järjestö OECD julkisti tammikuussa tutkimuksen, jossa vertailtiin historiallisesti asuntojen hintoja eri maissa.

Myös OECD piti 2000-luvun asuntomarkkinoiden kehitystä monella tapaa poikkeuksellisena. Sen mukaan asuntojen reaalihinnat – joissa siis inflaation vaikutus on laskettu pois – ovat monissa maissa nousseet huomattavasti enemmän kuin aiemmissa asuntojen hintasykleissä. Lisäksi hintojen nousu on kestänyt huomattavasti pidempään kuin aikaisemmin.

Erikoinen piirre on ollut myös se, että asuntojen hinnat eivät ole enää muuttuneet samaa tahtia talouden suhdanteiden kanssa. Kaiken lisäksi useimmissa maissa asuntojen hinnat ovat nousseet selvästi nopeammin kuin vuokrat. Näin on käynyt myös Suomessa.

Kaikki tämä kuulostaa huolestuttavalta, mutta OECD:n raportissa huomautetaan, etteivät asunnot välttämättä ole ylihintaisia. Hintoihin kun vaikuttavat myös monet muut talouden perustekijät, esimerkiksi tulojen kehitys ja ostovoima.

Suomen kannalta OECD:n tutkimus on lohdullinen. Siinä korostetaan, että Suomi on yksi harvoista maista, joissa asuntojen reaalihinnat eivät ole ennätystasolla (joskin ne ovat lähellä sitä). Suomi poikkeaa monista maista myös siinä, että meillä asuntojen hinnat suhteessa tuloihin ovat pitkän aikavälin keskiarvon alapuolella.

Monimutkaisten laskelmien jälkeen raportissa todetaan, että Suomessa, Tanskassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa ja Norjassa asuntojen hinnat ovat suurin piirtein normaalissa suhteessa talouden perustekijöiden kanssa. Sen sijaan Britanniassa, Irlannissa ja Espanjassa asunnot ovat suhteettoman kalliita.


Olin lukenut jostain, että korkojen nousu näkyy asuntomarkkinoilla noin yhdeksän kuukauden viiveellä. Tälläkin kertaa teoria näytti pitävän paikkansa.

Korot lähtivät nousuun viime vuoden syys–lokakuussa, ja huhti–toukokuussa myytävien asuntojen määrä kasvoi selvästi ainakin Oikotiellä, jonka tarjonnan määrää olin seurannut. Kun syksyllä 2005 Oikotiellä oli myynnissä 25 000–29 000 asuntoa, kesän kynnyksellä määrä oli noussut yli 35 000:n.

Välittäjätkin myönsivät, että myyntiajat ovat pidentyneet. Oikotien ja Etuoven suurkuluttaja epäili syyksi, että hintapyynnöt tuntuivat karanneen käsistä.

Ostajilla oli aikaa harkita ja tinkiä. Vaikutti siltä kuin asuntomarkkinat olisivat vihdoin rauhoittumassa.

Mekin päätimme rauhoittua kesäksi ja unohtaa asunnot heinäkuun loppuun asti. Silloin Tilastokeskus julkistaisi Q2:n eli huhti–kesäkuun hintatiedot.

Tällä kertaa jo aika monet muutkin odottivat hintojen kääntyvän laskuun. Tämän havainnon olin tehnyt verkossa.

Jo parin vuoden ajan olin huvittanut itseäni internetin keskustelupalstoilla, joilla väitellään asuntojen hinnoista.

Palstoista kenties viihdyttävin on Suomi24:n hintapalsta. Siellä toisiaan pilkkaavat ”tuulipuvut” (asuntovelalliset) ja ”tuhnut” (vuokralaiset, jotka odottavat hintojen laskua).

Tuhnut joko povaavat romahdusta tai kirjoittavat itsesäälisiä vuodatuksia. Tuulipuvut puolestaan pilkkaavat tuhnuja ja rehvastelevat asuntonsa arvonnousulla.

Ja neljästi vuodessa, aina ennen Tilastokeskuksen tietojen julkistamista, palstalla käydään kuumana. Veikkailuissa monet ennustivat miinusta eli hintojen laskua.

Päätin seurata tilanteen kehittymistä palstalta. Ensimmäinen viesti ilmestyi heti uutisen julkistamisen jälkeen:

EI EI EI EI EI EI TAAS

Kirjoittanut: TUHNERO 31. 7. 2006 klo 9.02

NOUSU JATKUU NYT MÄ EN ENÄÄ JAKSA

Siirryin oikean tiedon lähteille eli Tilastokeskuksen sivuille. Tiedotteen mukaan pääkaupunkiseudulla hinnat olivat nousseet kolmessa kuukaudessa 1,9 prosenttia, muualla Suomessa 1,8 prosenttia.

Ja tuulipuvuilla oli hauskaa:

Osallistukaa tuhnut keskusteluun!

Kirjoittanut: Kissako kielen vei? 31. 7. 2006 klo 09.33

Miksette tuhnut syväluotaa Q2-tuloksia? Ettekö ole vielä heränneet? Vai eikö Kontulan kirjasto ole vielä auki?


Sitä rataa keskustelu jatkui. Palstalla voittajat laskivat voittojaan.

Minä tajusin olevani tuhnujen tuhnu. Ryhdyin laskemaan, paljonko rahaa olen vuosien kuluessa hävinnyt. Se oli paitsi kiusallinen myös hankala laskutoimitus ja täynnä erilaisia oletuksia.

Jos en olisi luonteeltani tuhnu vaan tuulipuku, olisin ostanut yksiön kymmenen vuotta sitten – siis pian sen jälkeen, kun sain vakituisen viran. Perustettuani perheen olisimme vaihtaneet sen isompaan.

Otin laskelmassa huomioon velat, korot, vastikkeet, verovähennykset, vuokrat, remontit ja asuntojen arvonnousun. Oletin myös, että pari olutta olisi jäänyt säästäväiseltä asuntovelkaiselta juomatta.

Sain tulokseksi, että olen hävinnyt ainakin 150 000 euroa. Vanhassa rahassa se on yli miljoona markkaa.

Aika kova hinta varovaisesta luonteenlaadusta.


Elokuun alussa poika otti ensi askeliaan. Kaksio kävi entistä ahtaammaksi.

Harhailin yhä illat Oikotiellä, joka ei kyllä tuntunut olevan nimensä veroinen. Nyt tein hakuja jopa Espoosta, vaikka olimme pyhästi päättäneet pysyä Helsingissä.

Jokin ratkaisu olisi tehtävä pian. Asuntoasiat alkoivat viedä jo liikaa voimia. Niinpä ryhdyimme etsimään keskustan tuntumasta vuokra-asuntoa.

Niihin aikoihin pomo ehdotti, että tekisin asuntomarkkinoista jutun lokakuun lehteen: ”Sullahan on pohjatyöt tehty poikkeuksellisen hyvin”, hän vinoili. ”Kerrot, miten olet mokannut kaiken. Ja sitten selvität, mikä on markkinatilanne eli kannattaako nyt ostaa asunto vai ei.”

”Eli kerron, kuinka tyhmä olen ollut? Ja sitten annan ostovinkkejä? Just joo”, minä sanoin.

”Juuri niin. Ja selvität samalla koko asunnonostoasian. Tavalliset ihmiset joutuvat tekemään hirvittävän ison taloudellisen päätöksen huonojen tietojen varassa.”

”Ei siitä asiantuntijatkaan mitään ymmärrä”, minä mutisin.


Maanantai 14. elokuuta kello 10. Istuin Hypoteekkiyhdistyksen toimitusjohtaja Matti Inhan työhuoneessa selvittämässä markkinatilannetta. Inha tunnetaan alalla suorapuheisena miehenä, joka jo muutama vuosi sitten povasi asuntojen hintoihin korjausliikettä.

Missä se viipyy? minä kysyin.

”Minä olen kääntänyt takkia. Suomalaisilla on niin suuri tarve parantaa asumistaan. Palkat ovat nousseet, verotusta on alennettu. . . Ensimmäistä kertaa suomalaisilla on varaa panostaa asumiseen, ja niin tehdään!”

Inhan mukaan ongelma on, että uutta asuntokantaa rakennetaan vähän. Uusista asunnoista pyydetään kovia hintoja, mutta silti ne menevät kuin kuumille kiville.

”Kysyntä on suurempi kuin tarjonta, ja kaikki menee hintoihin. Lisäksi muuttoliike on yllättänyt täysin. Ihmisiä vain virtaa pääkaupunkiseudulle.”

Koronnousukaan ei näytä purevan: ”Heinäkuussa kuluttajabarometri nousi uuteen ennätykseen. Joka kymmenes suomalainen aikoo vaihtaa asuntoa tilanteessa, jossa korot ovat nousseet. Se on helvetin kova luku. Aika hurjaa tämä on.”

Lopuksi pyysin ennustusta. Miten asuntojen hinnat kehittyvät tästä päivästä vuoden 2007 lokakuuhun?

”Hinnat nousevat viisi prosenttia.”

Jatkoin kierrosta ja saavuin Sammon pääkonttoriin. Pankin pääekonomisti Lauri Uotila vaikutti maltilliselta ja vakuutti, ettei hän ole sitä vain virkansa puolesta.

Uotila myönsi, että asuntojen myyntiajat ovat kesällä pidentyneet, mutta se ei vielä kieli hintojen laskusta: ”En povaa romahdusta. Hintojen selvä aleneminen vaatisi korkojen selvää nousua. Lisäksi vielä työttömyyden pitäisi kääntyä nousuun.”

Uotila muistutti, että Suomi on monessa suhteessa keskivertomaa eikä siis syytä huoleen pitänyt olla. ”Vain 31 prosentilla kotitalouksista on asuntolainaa.”

Pyysin häneltäkin ennustusta tästä hetkestä ensi vuoden lokakuuhun.

”Prosentin korkeammalla kuin nyt.”

Kiinteistömaailman aluejohtaja Tommi Rytkönen puolestaan myönsi, että hintojen nousutahti oli hidastunut, mutta oli yhä korkeampi kuin inflaatio.

”Tarjontaa on tullut lisää, ja tilanne on normalisoitumassa. Markkina toimii paremmin kuin vuosi sitten.”

Rytkönen oli sitä mieltä, että korko alkaisi painaa hintoja vasta, kun euribor nousisi yli 5,5 prosentin:

”On vaikea nähdä, että hintatasossa tulisi korjausliikkeitä.”

Entä ennuste lokakuuhun 2007?

”Pääkaupunkiseutu plus seitsemän prossaa ja koko Suomi plus viisi.”

Romahduksen mahdollisuuteen ei uskonut liioin Osuuspankkikeskuksen pääekonomisti Timo Lindholm.

”Siihen tarvittaisiin todella rankka korkojen nousu, aina 6–8 prosenttiin asti. Lisäksi työttömyyden pitäisi kasvaa.”

Hän kuitenkin uskoi, että ennätysvuodet ovat takana. Lindholm huomautti, että koroista puhutaan liikaa. Todellinen riski on työttömyys, sairaus tai avioero.

”En ole huolissani velkapotin määrästä. Minua huolestuttaa sen nopea kasvu.”

Minun mieleeni jäi kummittelemaan tämä ajatus: ”Se väestönosa, joka tässä eniten on hävinnyt, ovat ensiasunnon ostajat. Ne, jotka ovat kytänneet hintojen laskua.”

Kysyin myös Timo Lindholmilta samaa ennustusta ja hän vastasi:

”Koko Suomi lähellä nollaa, huonoimmat alueet laskevat 5–10 prosenttia.”

Entä mitä sanoi Suomen Pankin ekonomisti Risto Herrala, joka ei puolitoista vuotta sitten selvityksessään löytänyt merkkejä asuntokuplasta?

Ei ole kuplaa vieläkään, vaikka hinnat ovatkin siitä nousseet, Herrala rauhoitteli. ”Keskimäärin suomalaiset eivät ole ylivelkaantuneita”, hän sanoi mutta varoitteli nuoria suurista lainoista.

Ja ennuste lokakuulle 2007?

”Sanotaan plus neljä prosenttia.”


Oli myöhäinen tiistai-ilta 15. elokuuta. Olin taas Oikotiellä. Silmä jo luppasi, kun huomasin tuoreen ilmoituksen.

Hitas, ja vielä Arabianrannassa! Se oli uusista asuinalueista suosikkimme. Kaiken lisäksi siellä asui pojan kummitäti.

Kolme vuotta sitten valmistunut talo. Kolme huonetta ja keittiö, parveke ja sauna. Lattiat parkettia, 76 neliötä ja hinta 220 117 euroa.

Hinta oli budjettimme ylärajoilla, mutta asunto vaikutti sopivalta. Siinä oli jopa työnurkkaus, kuin neljäs pieni huone, johon saisimme työpöydän ja kirjahyllyt, eikä niitä tarvitsisi ängetä olohuoneeseen.

Melkein uudeksi hitas-asunnoksi hinta oli kohtuullinen, alle 2 900 euroa neliöltä. Alueen kovan rahan asunnoista pyydettiin jopa neljäntuhannen euron neliöhintoja.

Myyjän nimi ei sanonut mitään, mutta sähköpostiosoitteesta päätellen hän työskenteli samassa rakennuksessa kuin minä. Siitä voisi olla hyötyä. Nyt ei saanut myöhästyä!

Kello oli jo lähes yksi yöllä, kun lähetin sähköpostin ja kerroin kiinnostuksestamme. Viestin lopussa totesin vielä – aika lipevästi, myönnän –, että olen muuten töissä samassa talossa. Eli jos etenemme kaupantekoon, niin paperityöt hoituvat näppärästi vaikka lounastauolla, minä kirjoitin.

Myyjä vastasi heti aamulla ja toivotti meidät tervetulleiksi näyttöön muiden kiinnostuneiden kanssa.

Torstaiaamuna olimme paikalla hyvissä ajoin. Seutu oli tuttua ja vaikutti viihtyisältä. Urheilukentille, ala-asteelle ja merenrannan poluille oli vain muutama sata metriä. Raitiovaunukin kolisteli ihan vierestä. Ainoa huono puoli oli se, että päiväkotipaikkoja ei alueella ollut riittävästi. Kyllä kai se jotenkin järjestyisi.

Näytössä oli väkeä, ja asunto vaikutti oikein mukavalta. Avovaimon kanssa katseemme kohtasivat, ja nyökkäsimme toisillemme. Tämä oli hyvä.

Mutta asunto taitaisi kelvata monelle muullekin. Ainakin sille siististi pukeutuneelle herrasmiehelle, joka kaivoi jo laukustaan käsirahaa. Hivuttauduin lähemmäs seuraamaan tilannetta.

Onneksemme myyjä kiusaantui eikä ottanut käsirahaa vastaan. Hän sanoi reilusti, että kaikki voivat tehdä tarjouksen sähköpostitse.

Hiljalleen väki väheni ja jäimme huoneistoon myyjän kanssa. Selvisi, että hän oli hyvä tyyppi. Hän ei halunnut välirahoja eikä tahtonut myydä huonekaluja ylihintaan. Mutta tarjouksen ja reilun käsirahan hän halusi nopeasti. Varsinaisella kauppasummalla ei olisi niin kiire. Kaikki se kuulosti hyvältä.

Lähtiessämme lupasin palata asiaan jo iltapäivän aikana.

Minulla oli sellainen tunne, että myyjä halusi tehdä kaupat meidän kanssamme.


Kolme tuntia myöhemmin istuin Lasipalatsin ravintolassa. Seurassani oli Aktia Pankin pääekonomisti Timo Tyrväinen.

Tyrväinen tunnetaan nettikeskusteluissa nimellä Tyrvis. Hän on ollut asuntoasioissa vähän eri linjoilla kuin muut asiantuntijat. Jo muutama vuosi sitten hän ennusti hintojen laskevan. Tyrväinen puhuu värikkäästi eikä pelkää turhia. Hän on siis hyvä haastateltava.

Siitä huolimatta minun oli vaikea seurata hänen puhettaan. En ollut ehtinyt vielä lähettää tarjousta. Työ- ja kotiasiat alkoivat mennä pahasti sekaisin. Ajatukseni olivat muualla.

Paljonko minulla on rahaa tilillä? Miten saan käsirahan kasaan? Ei kai se voi tällä välin myydä sitä jollekin toiselle?

Vastapäätä Timo Tyrväinen selitti kiihkeästi: ”Asuntohinnoissa on ylilyönti ja korkojen nousu tulee saamaan aikaan palautumisen. Sitähän Fed ja EKP haluavat näillä koronnostolla: ne haluavat estää kuplan paisumisen.”

Makuuhuone oli kyllä tosi pieni. Mahtuukohan meidän jättisänky sinne?

”Asuntokauppojen määrä toisella neljänneksellä laski jo viisitoista prosenttia. Kysynnän ja tarjonnan asetelmaan on tullut muutos.”

Olikohan saunassa tuuletusikkuna? Oliko lastenhuoneessa kaappia?

”Korko on rahan hinta. Peruslaki on: kun hinta nousee, lainojen kysyntä vähenee. Jos tämä ei toimi, pitää kysyä, toimivatko markkinat.”

Se kyllä lupasi odottaa iltapäivään. ”Miten on kohdeltu nuoria, jotka tulevat työelämään? Panevat maksamaan 25 vuotta ylisuuria lainoja! Syypäitä eivät ole pankit vaan systeemi isolla S:llä! Hallitus ei voi kieltää vastuutaan!”

Lainaa on pakko ottaa paljon. Pitääkö minun myydä auto?

”Me todistamme häpeällistä kehitystä taloushistoriassa. Suomella menee hyvin, työttömyys on laskenut, ja ihmiset tienaavat enemmän. Tästä pitäisi seurata se, että elintaso nousee, kun ihmiset käyttävät tuloistaan pienemmän siivun asumiseen. Nyt näin ei ole käynyt. Elämisen laadun olisi pitänyt parantua paljon enemmän!”

Tyrvis vain puhuu ja puhuu. Otti vielä jälkiruuan. Söisi nyt pistaasijäätelönsä, että pääsisin töihin tietokoneelle lähettämään tarjouksen.

Muistin sentään vakiokysymyksen:

”Hinnat laskevat viisi–kymmenen prosenttia. Miinusta joka tapauksessa”, Timo Tyrväinen ennusti.

Puhelin soi illalla vähän ennen puoli kahdeksaa.

Timo Tyrväisen haastattelun jälkeen olin kirjoittanut tarjouksen ja lähettänyt sen sähköpostilla myyjälle. Illalla en pystynyt enää odottamaan kotona, vaan oli pakko lähteä kävelylle.

Soittaja oli myyjä.

Seisoin Laivurinkadun Kotipizzan edessä ja sanoin puhelimeen nimeni.

Myyjä esittäytyi ja sanoi: ”Olen saanut monta tarjousta, mutta olen päätynyt siihen, että haluaisin myydä asunnon teille.”

”Se on hauska kuulla”, sanoin rauhallisesti, vaikka olin tikahtua riemusta.

Myyjä sanoi, että hänen puolestaan kauppa on sovittu ja käsiraha voidaan hoitaa huomenna.

Pyysin, että paperiasiat hoidettaisiin saman tien. Vasta käsirahan maksamisen jälkeen kauppa olisi varma.

Ajoin saman tien myyjän luo tulevaan kotiimme. Vilkaisin nopeasti makuuhuoneeseen ja huomasin, että kyllä sänky mahtuu.

Maksoin käsirahan verkkopankissa hänen tietokoneellaan. Sitten me allekirjoitimme käsirahasopimuksen.


Kolmen viikon kuluttua olimme avovaimon ja pojan kanssa Arabianrannassa. Asunto oli nyt meidän. Se näytti melkein täydelliseltä.

Lainaa oli paljon ja maksuaikaa parikymmentä vuotta. Mietin kymmenen vuoden asunnonostoprojektia. Minua alkoi taas epäilyttää.

Kuka tietää, miten asuntojen hinnat kehittyvät. Voihan olla, että kaiken vitkastelun jälkeen ostimme asunnon hintahuipussa. Miten käy, jos asuntojen hinnat sittenkin romahtavat?

Katselimme asuntoa joka kohdasta.

Mutta asunto piti ostaa. Näissä olosuhteissa, näillä tarpeilla ja tällä hinnalla parempaa kauppaa emme olisi voineet tehdä.

Kuulin viereltäni järjen äänen:

”Tuo olohuoneen seinä pitää kyllä maalata.”

”Joo, onhan tässä vielä pari viikkoa aikaa ennen muuttoa”, minä sanoin.

Reima osasi jo kävellä koko matkan olohuoneen poikki ilman tukea. Hän jatkoi harjoituksiaan ja hihkui riemusta.

HS Digistä löydät Hesarin juttuarkiston helmet
Saat tilaajana kokeilla HS Digiä maksutta
Tilaajille
Haluatko lukea koko artikkelin?

    Seuraa uutisia tästä aiheesta

  • Arkiston kätköistä

Kommentit

    Ei vielä kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Näytä lisää
    Luetuimmat
    1. 1

      ”Kaikki alalla olevat tietävät sen ringin” – Suomen elokuva-alalta kerätyssä kymmenien ahdistelukertomusten aineistossa muutama nimi toistuu

    2. 2

      Aleksis Salusjärvi oli lukiossa, kun nainen kavahti häntä ensi kerran bussipysäkillä – #MeToo-kampanja herätti miehet kertomaan, miltä tuntuu, kun nainen pelkää

    3. 3

      Sairaanhoitaja Paula Vuotila, 61, eli 30 vuotta ”koulutetun eliittielämää” – sitten hän ajautui asumaan rappukäytävissä

    4. 4

      Sote-ratkaisu horjuu jälleen – asiantuntijat laidasta laitaan varoittavat viemästä tuoreinta versiota eteenpäin

    5. 5

      Myös monet työssä käyvät välttelevät työntekoa

    6. 6

      Kaksi irlanninterrieriä on maksanut emännälleen 16 500 euroa – Koirat määrittävät Elina Kokkosen koko päivärytmin

      Tilaajille
    7. 7

      Autokoulunopettaja näytti, miten vaihteita vaihdetaan – Miksi tuntuu paremmalta olla hiljaa ahdistelusta?

    8. 8

      Jari Jääskeläinen on vaihtanut työmaakoppien tyttökalentereita luontokalentereihin – rakennusalalla naisia on häiritty vuosikymmenet, mutta nyt asiaan halutaan muutos

    9. 9

      Onko alkoholin tilaaminen ulkomailta todella kielletty laissa? – Lakimies sanoo kieltoa ”suureksi sumutukseksi”, joka perustuu muutaman virkamiehen ratkaisuun

    10. 10

      Kuura Maula ei kutsu lastaan pojaksi, Maisa Leppänen kääntää saduista roolit nurin – Tasa-arvoista kasvatusta korostava vanhempi törmää yhä ihmettelyyn

      Tilaajille
    11. Näytä lisää
    1. 1

      Sairaanhoitaja Paula Vuotila, 61, eli 30 vuotta ”koulutetun eliittielämää” – sitten hän ajautui asumaan rappukäytävissä

    2. 2

      ”Kaikki alalla olevat tietävät sen ringin” – Suomen elokuva-alalta kerätyssä kymmenien ahdistelukertomusten aineistossa muutama nimi toistuu

    3. 3

      Aleksis Salusjärvi oli lukiossa, kun nainen kavahti häntä ensi kerran bussipysäkillä – #MeToo-kampanja herätti miehet kertomaan, miltä tuntuu, kun nainen pelkää

    4. 4

      Suomalais-hollantilainen laite mullisti saasteiden mittauksen: Satelliittikuvat paljastavat, missä päin maailmaa ilma on saastuneinta

    5. 5

      Autokoulunopettaja näytti, miten vaihteita vaihdetaan – Miksi tuntuu paremmalta olla hiljaa ahdistelusta?

    6. 6

      Lääkäri ei ottanut poikani puheita itsemurhasta todesta – ensimmäinen yritys oli viimeinen

    7. 7

      Onko alkoholin tilaaminen ulkomailta todella kielletty laissa? – Lakimies sanoo kieltoa ”suureksi sumutukseksi”, joka perustuu muutaman virkamiehen ratkaisuun

    8. 8

      Meteorologi selittää, miksi Helsingin yllä loisti voimakkaan punainen aurinko

    9. 9

      Tätä on seksuaalinen häirintä, ja tämän sille voi tehdä – Kaikki, mitä asiasta pitää tietää

    10. 10

      Uusi kulmakarvojen tatuointimenetelmä villitsee Suomessakin, mutta onko microblading turvallista? Asiantuntija oikoo viisi väärinkäsitystä

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Ossi Nyman ei tee töitä ja sanoo, että työvoimatoimisto on ihmisoikeusloukkaus – näin ”ideologisesti työtön” taktikoi itselleen yhteiskunnan tuet

      Tilaajille
    2. 2

      ”Äiti soittaa”, vilkutti puhelin kuolleen pojan vieressä – oppilas Niina Sassi, poliisi Timo Leppälä ja muut Jokelan koulusurman kokeneet kertovat nyt, millaiset jäljet tragedia jätti

      Tilaajille
    3. 3

      Sairaanhoitaja Paula Vuotila, 61, eli 30 vuotta ”koulutetun eliittielämää” – sitten hän ajautui asumaan rappukäytävissä

    4. 4

      ”Sinun hiljaisuutesi on valanut sementtiin itätytön stereotypian, ja se myy lisää poikamiesmatkoja”, kirjoittaa kirjailija Sofi Oksanen avoimessa kirjeessään Melania Trumpille

    5. 5

      Kirjailija kertoi olevansa ”ideologisesti” työtön ja kikkailevansa tukia – TE-toimisto katkaisee tuet ja aloittaa poikkeuksellisen selvityksen

    6. 6

      Kiusaajat voittivat Niklas Herlinin

      Tilaajille
    7. 7

      Trumpin lähipiiri pelkää presidentin olevan ”hajoamassa” – avustajat yrittävät pitää presidentin aisoissa, kun hän saapuu toimistolle kiihdyksissään

    8. 8

      Teollisuuden ja median suuromistaja Niklas Herlin on kuollut

    9. 9

      Naisen käsi osui vahingossa vastaan kävelleeseen mieheen Kalliossa – mies raivostui silmittömästi, löi ja potki naista

    10. 10

      Rikollisjengi kaappasi ruokakaupan Malmössä ja ryhtyi pyörittämään sitä itse – ”En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa”

    11. Näytä lisää