Kuukausiliite

Näyttelijä ilman roolia

Suuressa teatterissa on kahdenlaisia näyttelijöitä. Niitä joilla on töitä ja niitä joilla ei ole.

Aloitetaan vitsillä: Helsinkiläisessä taiteilijaravintola Elitessä on aivan tavallinen ilta. Äkkiä puheensorinan yli kumisee mahtipontinen ääni, jossa kuuluvat kaikki Edvin Laine -maneerit: Anteeksi, mutta mistä arvasitte, että olen ammatiltani Kansallisteatterin näyttelijä?

Tuo taitaa olla tavallisin tarina Kansallisteatterin näyttelijöistä. Jaakko Kytömaan tarina on harvinaisempi, vaikka hän istuukin nyt Eliten ikkunapöydässä ja vaikka hän on ollut Kansallisteatterin näyttelijä yli 20 vuoden ajan. Tosin sitä ei moni taitaisi arvata. Ei Kytömaan äänestä eikä ulkonäöstä.

Hän on se tumma, miehekäs kaveri, jolla on viikset ja joka on enimmäkseen näytellyt poliisia tai pikkukonnaa – silloin kun on ylipäänsä päässyt näyttelemään.

”Nuo roolit ovat niitä blokkeja, jotka ajautuvat reunanäyttelijöille”, Kytömaa selventää teatterislangilla.

Sen sijaan edellisestä isommasta roolista on ehtinyt vierähtää aikaa.

”Täytyy palata 90-luvun alkuun”, Kytömaa muistelee. ”Teimme Willensaunaan näytelmän Judith ja Alex. Ja sitä edellinen iso rooli oli 80-luvun alkupuolella näytelmässä Kerta kiellon päälle.”

Molemmissa vastanäyttelijänä oli hänen vaimonsa Elli Castrén , joka on myös Kansallisteatterin näyttelijä. Kytömaan kasvoille nousee hymy, hän kumartuu eteenpäin ja selittää lämpimästi: ”Voinhan minä tämänkin kertoa. Nuo näytelmät syntyivät omasta aloitteellisuudesta, pyysimme itse saada tehdä. Ajattelimme vaimoni kanssa, että olisihan se sääli, jos olisimme joutuneet eläkkeelle niin, et temme koskaan olisi näytelleet yhdessä.”

Aina Kytömaalle ei ole riittänyt rooleja ollenkaan. Pisin hyllytys on kestänyt kymmenisen kuukautta, siis koko näytäntövuoden.

Jaakko Kytömaa on nyt 58-vuotias. Hän on ollut yli 20 vuoden ajan Kansallisteatterin vakituinen kuukausipalkkainen näyttelijä. Sinä aikana hän on tehnyt pari isoa roolia. Kaikki muu on ollut lähinnä piipahtelua näyttämöllä.

Miten sellaisesta selviää?

”Kun ei pääse esiintymään, sisään kertyy asioita paljon enemmän kuin pääsee ulos. Syntyy painekattilailmiö”, Kytömaa sanoo hieman hapuilevalla äänellä.

Hapuilu on ymmärrettävää, sillä aihe, josta hän on suostunut kertomaan, on tabu teatterimaailmassa. Ei ole tapana puhua siitä, kuinka laitosteattereissa näyttelijöiden työt jakautuvat hyvin epätasaisesti. Varsinkaan ei ole tapana tunnustaa, että kuuluu itse siihen ryhmään, jolla töitä ei ole oikeastaan ollenkaan.

”Puhumattomuus on tapa suojella työyhteisöä ristiriidoilta. Nämä asiat ovat niin monimutkaisia, että puhuminen voi viedä asioita negatiiviseen suuntaan. Kukaan ei ole suojassa siltä, että onkin yhtäkkiä hyllyllä. Eikä paska pöyhien parane.”

Nyt kuitenkin pöyhitään.

”Näyttelijä on muiden armoilla, ja se on pakko hyväksyä. Muuten ei voi tehdä tätä työtä”, Kytömaa selittää ilman tunnekuohuja, raivoa tai häpeää.

”Häpeää? Ei, ei minulla. Totta kai aggressiivisuutta on ollut moneen otteeseen, mutta ei häpeää. Minä näen asian niin, että kiinnitetyn näyttelijän pitäminen pitkään työttömänä on suunnatonta tuhlausta. Rahoittajaa eli yhteiskuntaa kohtaan sitä voisi nimittää kavallukseksi.”

Ja kavaltajastakin Kytömaalla on näkemys. ”Kyllä teatterin johdon tärkein tehtävä olisi huolehtia siitä, että teatterin ydin – henkilökunta – on kunnossa.”

Eihän tässä näin pitänyt käydä. Jaakko Kytömaa himosi teatteriin, koska siellä hän ajatteli pääsevänsä käyttämään koko luovaa kapasiteettiaan. Edessä piti olla suuria haasteita ja suuria tehtäviä.

Kytömaa valmistui teatterikoulusta ohjaajaksi vuonna 1969. Koulun jälkeen hän oli ohjaajana Porin teatterissa. Sitten hän siirtyi Helsinkiin, Ylioppilasteatterin kautta ohjaaja-näyttelijäksi Ryhmäteatteriin. Vuonna 1979 hänet kiinnitettiin näyttelijäksi Kansallisteatteriin.

Suuressa ja mahtavassa Kansallisteatterissa tilaisuuksia suurtekoihin ei sitten tullutkaan. Mikä meni pieleen?

”Olen oppinut, että syiden selvittely on viisainta aloittaa omasta itsestään. Tällä hetkellä tiedän, mitä näytteleminen on. En siis usko osaavani sitä.”

Kytömaa puhuu monipolvisesta kasvuprosessistaan, tasapainon ja identiteetin etsimisestä. Tuo prosessi ei ole juurikaan tuonut töitä, mutta se on tehnyt hänestä vähemmän ahdistuneen ihmisen.

Mitä hän nyt ajattelee tilanteestaan?

”No joo, voiko tuohon vastata: vaarin housut? Pyrin eteenpäin, mutta en ole ahdistunut, vaikka en pääsekään.”

Ahdistuksen torjumisessa on auttanut se, että työ ei ole aivan koko elämä.

”Olen yrittänyt pitää itseäni pystyssä harrastusten ja perheen avulla.”

Harrastuksille Kytömaalla onkin riittänyt aikaa. Hän on valokuvannut ja pakertanut pimiössä. Hän on opiskellut tietojenkäsittelyä. Hänellä oli jopa oma hevonen kolme vuotta, kunnes se sairastui ja kuoli.

Tänä syksynä asiat ovat olleet paremmin. Ahkerat Kansallisteatterissa kävijät ovat saattaneet huomata Kytömaan vilahtavan peräti kolmessa näytelmässä: Nummisuutareissa, Falstaffissa ja Näköalassa sillalta.

”Niin, tosiaan onnistumisen kokemukset näyttämöllä ovat lisääntyneet.”

Käänne alkoi, kun Kytömaata pyydettiin muutama vuosi sitten vierailemaan ensin Riihimäen Teatteriin ja sitten Tampereen Komediateatteriin. Molemmissa hän pääsi tekemään näkyvän koomisen roolin.

”Edellisestä koomisesta roolista olikin kulunut 25 vuotta! Oman itsetunnon kannalta oli keskeistä, että sain vierailupyynnöt tehtäviin, joita omassa talossa olisin pitänyt mahdottomina.”

Iltapäivä on vierähtänyt jo niin pitkälle, että Kytömaan täytyy palata jatkamaan perjantaisiivousta. Koti on kulman takana taiteilijakoti Lallukassa.

Matkalla narikkaan hän ohittaa Tauno Palon kantapöydän, jossa istuu kaksi nuorta miesnäyttelijää, molemmat televisiosta tuttuja. He eivät taida tunnistaa Jaakko Kytömaata. Ainakaan kumpikaan ei tervehdi ohi kävelevää vanhempaa kollegaa.

Kun vertaa Kansallisteatterin käsiohjelmia teatterin näyttelijäluetteloon, Kytömaan puheille löytyy katetta. Palkkalistoilla on liuta nimiä, jotka eivät juuri rooliluetteloissa esiinny. Kurkistus Helsingin Kaupunginteatterin esitteisiin tuottaa saman tuloksen.

Tilanne on outo: työntekijä ei saa tehdä työtään. Mitähän siitä ajattelee ammattiyhdistysmies?

Kalliolaisen kahvilan epämukavalla baarijakkaralla istuu Olli Ikonen , jonka ensimmäinen vastaus on syvä huokaus. Ikonen on paitsi Kansallisteatterin näyttelijä myös entinen Näyttelijäliiton pitkäaikainen puheenjohtaja.

”Tämä on kipeä ikuisuusongelma”, Ikonen vahvistaa. Hän uskoo, että jokaisessa Suomen 31 laitosteatterista on näyttelijöitä, jotka ovat vailla riittävän haasteellista työtä. Pienissä teatterissa tosin on harvoin varaa istuttaa ihmisiä toimettomina.

Ikonen tietää, että syitä on monia.

”Ikä ja henkilökuntarakenne ovat klassisia syitä hyllylle joutumiselle. Niille on joitain perusteitakin.”

Yksi syyllinen on miehinen maailmankirjallisuus. Teatterissa istuu toimettomina keski-ikäisiä naisia, koska kirjailijat eivät ole kirjoittaneet heistä.

Toinen selitys on työsopimukset. 60- luvulla teattereissa ryhdyttiin tekemään ”hautakivisopimuksia”, joissa on todella vahva työsuhdeturva. Ne ovat muodollisesti kahden vuoden määräaikaisuuksia, mutta käytännössä ikuisia. Ne on uusittava, jos työntekijästä ei ole tullut suunnilleen raivohullua tai alkoholistia.

”Vanhoja sopimuksia on edelleen aika paljon, ja monissa taloissa väki vanhenee. Näytelmiä on vaikea roolittaa sillä porukalla”, Ikonen myöntää, mutta kaipaa johdolta enemmän rohkeutta.

Myös Ikosella on ollut urallaan vaiheita, jolloin hän olisi kaivannut enemmän töitä.

Hänen mielestään 90-luvun lama muutti teatterimaailmaa rankasti. Ennen teattereissa lähdettiin siitä, mitä omalla porukalla voisi tehdä. Nyt varsinkin Etelä-Suomen teattereissa etsitään ohjelmistoa, joka vastaa ”talon profiilia”, ja sen jälkeen katsotaan, mistä löytyvät sopivat tekijät. Yhä useammin he ovat vierailijoita.

Ja vierailijoissa on mistä valita. Näyttelijäliitossa on noin 1 100 aktiivijäsentä, ja heistä jo yli puolet on freelancereita.

Laman aikana monet teatterit vähensivät paitsi näyttelijän myös omien ohjaa jien virkoja. Vierailevat ohjaajat ovat pätkätyöläisiä, joiden on pakko onnistua, jotta he saavat taas uuden tehtävän. Sekään ei kannusta ottamaan riskejä näyttelijävalinnoissa.

Olli Ikonen huokaa taas, vielä raskaammin kuin äsken. Puheeksi tulevat henkilösuhteet. ”Ne on niitä henkimaailman hommia, tykkäämisasioita.”

Henkilösuhteet vaikuttavat suurimpienkin tähtien työhön. Esimerkiksi Tarmo Manni ei loppuaikoinaan juuri saanut rooleja Kansallisteatterissa, koska oli kuulemma huonoissa väleissä johdon kanssa.

”Hajota ja hallitse -periaate toimii. Kun toiset pidetään tyytyväisinä, niin toiset voidaan unohtaa.”

Suosikeilla on töitä, ja heille maksetaan enemmän kuin niin sanotuille rivinäyttelijöille. Näyttelijän keskipalkka on Suomessa pienempi kuin luulisi: 2098 euroa.

Mutta palkkapäivä ei ole teattereissa tärkein päivä, vaan se, jolloin seuraavan näytelmän roolilistat ilmestyvät ilmoitustauluille. Osattomille ne ovat painajaismaisia.

”Jotkut käyvät katsomassa listoja sellaiseen aikaan, kun muut eivät näe. Jos olet sivussa yhdestä kolmen kuukauden harjoittelujaksosta, odotat vain sitä seuraavaa, josko silloin tärppäisi.”

Kierre alkaa. Jäät ulos toisestakin harjoituskaudesta. Ohjelmistossa ei ole pian yhtään juttua. Menee vuosi. Menee puolitoista. Roikut tyhjän päällä. Itsetunto on koetuksella. Tarinat alkavat kiertää. Taas se on nähty ravintolassa. Et ole paljon näytellyt, sukulaiset ihmettelevät. Mitä vastaat? Vieläkö jaksat pitää itsestäsi huolta? Jos saat roolin, kynnys nousta lavalle on hirveä. Parasta on onnistua. Jos munaat, kelpaat taas vähemmän. . .

Taas ollaan Kalliossa, nyt Karhupuiston laidalla kotoisassa turkkilaisessa ravintolassa. Marjatta Raita asuu tässä lähellä. Hänellä on mukava kävelymatka Kaupunginteatteriin. Matkalla tulee sitä paitsi ideoita rooleihin. Sen huomaavat vastaantulijatkin: Raidalla on tapana pysähdellä, puhua itsekseen, ottaa ilmeitä.

Niin hän tekee silloin, kun on rooli.

”Koskaan en ole vielä niin paljon turhautunut, että olisin järjestänyt lauluillan”, Marjatta Raita sanoo ja nauraa käheästi päälle. ”Tai lausunut runoja yksin”, hän lisää ja sytyttää savukkeen.

Mutta sitten hän muistaa: ”Ei nythän mä puhun palturia. Meillähän oli sellainen runoilta 90-luvun puolivälissä!”

Siinä runoillassa esiintyivät Raita ja muutama hänen naiskollegansa, jotka kaikki olivat samaan aikaan ns. harjoitusvapaalla. Kenelläkään ei siis oikein ollut töitä omassa teatterissaan, Helsingin Kaupunginteatterissa.

Marjatta Raita on tietenkin koko kansan tuntema rouva Turhapuro ja hyvän näyttelijän maineessa. Eikö hänellekään riitä töitä?

Ei tunnu riittävän. Juuri nyt Raidalla on iso rooli Äiti meidän -näytelmässä, mutta sitä esitetään enää vain pari kertaa. Sen jälkeen hän on mukana vain Nuoruuden suloisessa linnussa, jossa hän näyttelee kuollutta äitiä. Tehtävänä on kummitella lavalla kahdesti 15 sekunnin ajan. Kun esityksiä on noin kaksi viikossa, varsinaista työaikaa kertyy kuukaudessa nelisen minuuttia.

”Eikä muuta sitten olekaan. Ja tuleva ohjelmisto näyttää siltä, että koko vuonna on turha haaveillakaan töistä.”

Raita on ainoa Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijä, joka on ollut talossa perustamisesta saakka. Hän oli yksi niistä, jotka muuttivat vuonna 1967 uuteen teatteritaloon ja hämmästeli valtavan laitoksen pitkiä sairaalamaisia käytäviä. Näyttelijöitä oli 52, ja melkein kaiken teki oma väki.

”Kun lapset oli pieniä 70-luvulla, parhaimpana kuukautena oli 38 näytöstä ja joka päivä harjoitukset.”

Nyt Kaupunginteatterissa on 48 vakituista näyttelijää, tilat tuntuvat ahtailta ja koko touhu muistuttaa liiketoimintaa. Ydin ei kuitenkaan ole muuttunut: näytteleminen on samaa intiimiä ihmistyötä kuin aina. Nyt sitä vain on paljon vähemmän tarjolla kuin ennen ja kodin imuroimiseen saa kulumaan kaksikin tuntia. Kiireisenä aikana se sujui vartissa.

”Se vain menee niin, että nuorena on paljon töitä ja iän karttuessa ne rupeavat pikkuhiljaa vähenemään. Varsinkin naisilla. Ilmeisesti sitä pidetään ammattiin kuuluvana.”

Raita kertoo, miten naisnäyttelijän elämänkaari laitosteatterissa menee. 20–35- vuotiaana rooleja on tarjolla paljon. Nelikymmenvuotiaana roolit alkavat harventua. Leikkuri iskee viidenkympin jälkeen.

”Karvaimpia pettymyksiä ovat näytelmät, joissa on paljon naisrooleja, eikä silti tärppää. Toivo ehtii herätä, että jospa olisi mukana.”

On myös sellaisia ohjaajia, joiden ikäkäsitys on vieläkin jyrkempi. Esimerkiksi eräs kuusikymppinen miesohjaaja on ilmoittanut, etteivät yli nelikymppiset naiset näyttele hänen näytelmissään.

Joitakin vuosia sitten Turun Kaupunginteatterissa oli monta hämmästynyttä toimetonta keski-ikäistä naisnäyttelijää, kun ohjaaja toi mukanaan alle 30-vuotiaan vierailijan esittämään viisikymppistä naista.

”Luulen, että henkilökemiat johtavat näyttelijöitä paljon enemmän kuin muita. Teatterissa täytyisi olla hyvissä väleissä kaikkien kanssa. Minulla on ollut urani aikana hirveän monta teatterinjohtajaa. He ovat kaikki poikkeuksetta olleet sellaisia, ettei heidän toimiaan voinut kyseenalaistaa ilman, että he loukkaantuvat.”

Raita on nyt 59-vuotias. Hän suhtautuu tilanteeseensa levollisesti. Siihen on kaksi syytä. Hänellä on lehmän hermot, ja hän on jo saanut paljon tyydytystä työstään. Enää ei tarvitse niin hirveästi puristaa.

”En minä välttämättä kauhean suurta roolia haluaisikaan näytellä. Musta on kiva olla mukana näytelmässä ja tehdä pienempi rooli. Pysyypä menossa mukana”, Raita sanoo nöyrästi, mutta purskahtaa taas käheään nauruunsa:

”Ehkä tämä kummitteleva äiti ei kuitenkaan ole niitä kiintoisimpia tehtäviä. Mutta vaativa toki, hähhää.”

Kaikki edellä esitetyt syyt teatterien työnjakoon ovat hyviä. Toisenlaisiakin kuulee, nimettöminä pysyviltä kollegoilta.

Se on alkoholisti.

Miten sille voi antaa rooleja. Sillä on kaksi repliikkiä vuodessa, ja se sanoo nekin väärin.

Se on niin huono, että on rikos ottaa rahaa siitä, että joutuu katsomaan sen näyttelemistä.

Se käy ensi-iltajuhlissa vittuilemassa ohjaajille ja pomoille, ettei tarvitsisi tehdä töitä.

Se on palkattu sinne vaimonsa palkankorotukseksi.

Se pelkäsi lavalle nousemista niin paljon, että löi itseään kirveellä polveen.

Ja tällaista vitsiä kertoo eräs teatterinjohtaja: Kuinka monta keski-ikäistä naisnäyttelijää tarvitaan vaihtamaan lamppu. Kymmenen. Yksi vaihtaa ja yhdeksän miettii, kenelle se yksi on antanut saadakseen vaihtaa sen lampun.

Olli Ikosta nämä jutut eivät naurata.

”Meillä Suomessa ammattinäyttelijäkunta on hyvinkin ammattitaitoista, mutta solidaarisuus ei kyllä aina tunnu tähän ammattiin kuuluvan”, hän ärisee.

Työehtosopimuksessa yksi irtisanomisperuste on ammattitaidon puute.

”Muutama teatterinjohtaja on kokeillut oikeudessa, mutta ei ne pärjää. Meidän puolelta löytyy kyllä todistajia siitä, että ammattitaitoa löytyy. Jos mennään oikeuteen, me voitetaan se ja maksimikorvaus on 12 kuukauden palkka. Mutta työpaikkahan siinä menee.”

Ikonen kertoo, että varsinkin pääkaupunkiseudulla on otettu käyttöön uusi tapa. Teatteri tarjoaa irtisanoutumissopimusta tyyliin: sinulle ei ole meillä käyttöä, joten voidaanko sopia, että saat erorahaa vaikkapa 12 kuukaudelta.

”Samalla tehdään vaitiolosopimus ja vältetään oikeudenkäynti ja ikävä julkisuus. Mutta ei se ole näyttelijälle helppoa.”

Olohuoneen ikkunasta näkyy oikeastaan koko Helsinki. Tuolla on Uspenskin katedraali, tuolla Finlandia-talo ja Stadionin torni. Asunto on Toisella linjalla. Täällä Kalliossa asuu paljon näyttelijöitä.

Aivan ikkunan alla on Helsingin Kaupunginteatteri.

Se oli Antti Aron työpaikka 11 vuoden ajan.

Viime heinäkuussa hän irtisanoutui Kaupunginteatterin vakituisen näyttelijän toimesta. Sitä ennen hän oli edellisen kerran esiintynyt teatterinsa näyttämöllä joulukuussa 1999. Siis yli kaksi ja puoli vuotta ilman ainuttakaan roolia.

”Tilanne kääntyi niin eriskummalliseen asentoon, että lähdin pois säilyttääkseni omanarvontunteeni”, Aro sanoo.

Mitä oikein tapahtui?

”Valtavan hämmennyksen aiheutti muodostunut tilanne, kun johto vaihtui. Sitä ennen olin ollut kolmessa neljässä ensi-illassa joka vuosi.”

Uusi johtaja oli Asko Sarkola, joka tuli Aron elämänkumppanin Raija-Sinikka Rantalan tilalle.

”En ollut ainoa, jolta työtehtävät alkoivat vähetä. Joiltakin ne loppuivat kokonaan. Joillakin oli hyvin vähän töitä.”

Aro sai tietää, että vuosituhannen alussa teatteri teki tappiota. Se oli hänen laskujensa mukaan sama kuin summa, joka kului vierailevien näyttelijöiden palkkiohin.

”Puhuin tästä avoimesti talon sisällä. Uusi johtaja sanoi kahden kesken, ettei yksittäisen näyttelijän tehtäviin kuulu huolehtia talon kokonaisuuksista”, Aro kertoo.

Lauseet tulevat hitaasti ja täsmällisinä. Ilmeisesti niitä on mietitty paljon.

”Nyt kun on kulunut puolitoista vuotta irtisanoutumisesta, olen valmis kommentoimaan asiaa siksi, että vastaavankaltaista johtamistaitoa on muuallakin Suomessa.”

Mutta miksi niin kävi? Mitä tapahtui?

Aro suostuu kertomaan, että hänellä oli lukuisia keskusteluja Sarkolan kanssa, mutta niiden sisällöstä hän pysyy vaiti.

”Keskustelut olivat kahdenkeskisiä, en voi todistaa mitään. Enkä mene henkilökohtaisuuksiin. Se kierre on katkaistava.”

Yleisellä tasolla hänellä on paljonkin sanottavaa teatterin johtamisesta.

”Tiedän, että monella johtajalla on haaveena teatteri, jossa on palkattuna kymmenen loistavaa näyttelijää, niin korkealla palkalla, ettei heidän tarvitse tehdä toimeentulonsa eteen muita töitä. Produktiot täytetään vierailevilla näyttelijöillä. Tämä ei yksinkertaisesti käy yksiin tämän päivän suomalaisen laitosteatterisopimuksen kanssa. Tiedän, että joitakin johtajia rauhoittaisi tilanne, jossa työehtosopimusta ei pitäisi noudattaa.”

Antti Aro on nyt 51-vuotias näyttelijä, joka kutsuu itseään työttömäksi työnhakijaksi.

Helsingin Kaupunginteatterissa on kaksi työhuonetta, joista on näköala suoraan etelään. Toinen niistä kuuluu johtajalle.

Asko Sarkolalla on pöydällään paksu pino paperia ja niissä paljon tilastoja.

”Jos puhutaan ns. hautakivisopimuksista – itse en käytä tätä sanaa –, niin niitä meillä on 28. Kaikilla näillä näyttelijöillä on rooli jossakin näytelmässä. Seitsemän on yhdessä jutussa ja muut useammissa. Ei tämä ole minusta niin huono tilanne.”

Teatterinjohtaja Sarkola sanoo, ettei oikeastaan tunnista koko ongelmaa.

”Meillä on niin poikkeuksellisen paljon näytelmiä ohjelmistossa. Ja oikeastaan olisi hyvä, jos olisi ihmisiä reservissä, koska aina sattuu sairaustapauksia ja on äitiyslomia ja virkavapauksia. Helsingissä on paljon freelancereita, mutta omasta talostakin pitäisi löytyä apua.”

Sarkola kertoo, että hänen aikanaan Kaupunginteatterissa produktioiden määrä on lisääntynyt. Näytelmät pysyvät pitempään ohjelmistossa, ja näyttelijöitä on tuplasti enemmän. Nyt ohjelmistossa on parikymmentä näytelmää ja niihin kiinnitettyjä näyttelijöitä yhteensä 117.

”Tietysti aina löytyy yksilöitä, jotka kokevat, että töitä ei ole tarpeeksi, mutta en usko, että se on mikään yleinen ilmiö.”

Hyvin monet ikääntyvät naisnäyttelijät ovat sitä mieltä, että heillä ei ole tarpeeksi töitä. Sarkola on eri mieltä.

”Meillähän on myös kiinnitettyinä paljon eläkeläisiä. Minä sanon, että jos meillä on Ritva Valkama yhdessä ja Kyllikki Forssell kahdessa tehtävässä, niin yksilöistä se on kiinni. Jos Kyllikille löytyy kaksi roolia, niin sehän voi johtua myös Kyllikistä. Ei ikä ole ratkaiseva.”

Vaan?

”Innostus, intohimo ja halu tehdä. Oma aktiivisuus ja taiteellinen panos. Kyllähän tämmöisille löytyy aina töitä.”

Monet näyttelijät pitävät Sarkolaa kovan linjan johtajana. Sarkola itse ei tätä hyväksy.

”Kyllä täällä keskustellaan ihan talon sisälläkin asioita.

”Mun huoneeseen voi kuka tahansa henkilökunnasta tulla keskustelemaan.””Mun tehtävä on ensi kädessä tuottaa hyviä esityksiä Siksi teatteri on olemassa, yleisöä varten. Ja sitä varten minut on tänne palkattu. Ja jos on hyviä esityksiä, niin luulen, että myös henkilöstöjohtaminen on silloin hoidettu.”

HS Digistä löydät Hesarin juttuarkiston helmet
Saat tilaajana kokeilla HS Digiä maksutta
Tilaajille
Haluatko lukea koko artikkelin?

    Seuraa uutisia tästä aiheesta

  • Arkiston kätköistä

Kommentit

    Ei vielä kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Näytä lisää
    Luetuimmat
    1. 1

      Suomalaismies vaati Googlelta 120­000 euron korvauksia henkisestä kärsimyksestä, kivusta ja särystä, mutta joutui itse maksajaksi

    2. 2

      Vuosikymmeniä paraatipaikalla polkuhintaan kirjoja myynyt antikvariaatti kaatui Helsingin kaupungin vuokran­korotuksiin – ”Olemme pelanneet tähänkin asti minimikatteella”

    3. 3

      Sikarin muotoista asteroidia tarkkaillaan radioteleskoopilla – se on niin outo, että siinä voisi olla merkkejä vieraasta sivilisaatiosta

    4. 4

      #Metoo-kampanja voi lannistaa ujot ja kokemattomat pojat

    5. 5

      Venäjä saattaa antaa Ruotsille ikävän joululahjan: Iskander-ohjuksia naapuriin – Mutta miksi ohjus­kohut hymyilyttävät Venäjän tuntevia suomalais­sotilaita?

      Tilaajille
    6. 6

      Huono huumoriräppi on Suomen kovinta hittimusiikkia, vaikka yli 30-vuotiaat eivät tajua siitä mitään – Lajin ykkösnimen Slim Millin mukaan nykyräppi on tylsää

    7. 7

      Mielikuva automarketissa ravaavasta ”prisma­perheestä” lykkää lapsen­tekoa – kolme–nelikymppisten ruuhka­vuodet pakkautuvat yhä lyhyempään jaksoon

    8. 8

      Lasten ruutuaika ei saisi ylittää paria tuntia päivässä, sanoo silmälääkäri: ”Laitteiden tuijotus on jo nyt lisännyt lasten silmävaivoja, emmekä tiedä, mitä puhelin ja tietokoneet oikeasti tekevät silmille”

    9. 9

      Ensin Vantaa kaatoi tonnikaupalla lasten ruokaa roskiin, nyt kaupunkilaiset maksavat siitä miljoona euroa – ”Käsittämätön virhe”, luonnehtii poliitikko

    10. 10

      Potilas ohjattiin päivystyksestä sydänfilmiin Vantaalla, parkkisakko mätkähti – Viranomainen tiukkana: Sakon saa anteeksi ”jos joutuu tyyliin suoraan leikkaussaliin”

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Kiinalaismedia: Hurjia selfie-kuvia harrastanut mies putosi pilvenpiirtäjästä ja kuoli

    2. 2

      Ahdistelijoista puhuneet naiset ovat saaneet vaientamiskirjeitä – Rikosoikeuden professori: ”Tuollaiset kirjeethän ovat puolittain uhkauksiakin”

    3. 3

      #Metoo-kampanja voi lannistaa ujot ja kokemattomat pojat

    4. 4

      Venäjä saattaa antaa Ruotsille ikävän joululahjan: Iskander-ohjuksia naapuriin – Mutta miksi ohjus­kohut hymyilyttävät Venäjän tuntevia suomalais­sotilaita?

      Tilaajille
    5. 5

      Kiinalainen ”mopotäkki” voisi olla hitti Suomessakin, vinkkaa Pekingissä päivittäin mopoileva Minna Mustonen – kypärää hän ei käytä ”turvallisuussyistä”

    6. 6

      Tästä on kyse Harry Potter -kohussa, jossa J.K. Rowling on puolustanut Johnny Deppiä ja saanut Deppin ex-puolison Amber Heardin sekä satojen fanien vihat niskaansa

    7. 7

      Alaikäinen poika joutui ryöstön uhriksi keskellä päivää Helsingin rautatieasemalla – ryöstäjä sai ensin pelkkiä kolikoita

    8. 8

      Helsingin poliisi puolustaa itsenäisyyspäivän kiinniottoja: Poliisia kuvannut pyöräilijä kieltäytyi järjestelmällisesti kertomasta henkilöllisyyttään

    9. 9

      Putkipommi räjähti Manhattanilla: Yksi otettiin kiinni, kaksi muuta loukkaantui – pormestarin mukaan kyseessä oli terrori-iskun yritys

    10. 10

      Riisitauti ei ole historian mörkö, vaan se vaanii sinua ja lastasi – d-vitamiinin laiminlyönti altistaa kohtalokkaille sairauksille, mutta ylärajatkin täytyy tuntea

      Tilaajille
    11. Näytä lisää
    1. 1

      Helsinkiläis­nainen otti kuvan pyörä­tielle pysäköidystä paketti­autosta – autosta tuli poliisi ja vei ilman henkilöllisyys­todistusta liikkeellä olleen naisen putkaan

    2. 2

      Kuvia Suomesta, osa 27: Mikko Suutarinen valokuvasi kuljettajia, jotka muistuttavat ajoneuvojaan

    3. 3

      Alma on julkaissut musiikkia vain vajaat 17 minuuttia – Onko hän todella kansain­välisesti menestynein suomalainen artisti?

      Tilaajille
    4. 4

      Tämä kysymys kysytään lähes jokaisessa työhaastattelussa, sillä se paljastaa työntekijästä paljon – Näin vastaat siihen oikein

      Tilaajille
    5. 5

      Toimittaja kyykkäsi viikon ajan: asennon vaikeus ja kivistys yllättivät, muiden kummastelu ja muotikin haittasivat – lopulta käteen jäi uusi, terveellinen tapa

      Tilaajille
    6. 6

      Onko tässä Linnan juhlien hervottomin kuva – Oletko koskaan nähnyt Timo Soinia yhtä onnellisena?

    7. 7

      Kyykky on tämän hetken kovin hitti – Tätä Mariah Careyn kyykkyasentoa on vaikea päihittää, ja siksi fanit rakastavat sitä

    8. 8

      HS:n lukijat äänestivät suosikkinsa Linnan juhlien näyttävimmistä puvuista – kärki­viisikossa säihkyviä paljetteja, upeita laahuksia ja Suomen leijonalla koristeltu housupuku

    9. 9

      Kummelin Heikki Silvennoinen on ymmällään ja otettu sketsinsä maailmanlaajuisesta suosiosta: ”Pääasia, että ihmiset nauravat”

    10. 10

      Viiden lapsen isä Topi Linjama erosi vanhoillislestadiolaisuudesta ja puolustaa nyt isien asemaa – Isä on monessa perheessä juoksupoika ja äiti projektipäällikkö, hän sanoo

      Tilaajille
    11. Näytä lisää